perjantai 31. elokuuta 2018

Miksi filosofiani ulos kirjoittaminen voi vain pilata kaiken

Olen tutkaillut tähän asti kirjoittamaani kriittisellä silmällä ja todennut, ettei minusta ole siihen filosofin rooliin, johon olen aina halunnut jotenkin sopia. Siihen kylmän analyyttiseen ja objektiiviseen hahmoon, joka kykenee suoltamaan kirjoja, jotka ovat helppotajuisia (tai vaikka vaikeatajuisiakin) ja tieteellisesti päteviä. Siihen on monta syytä. Päällimmäinen niistä on se, että olen liian intensiivisesti kiinni omassa fenomenologisessa todellisuudessani kyetäkseni irtautumaan siitä riittävästi sanoakseni todellisuudesta sinällään mitään yleisesti pätevää. Tämän syy on pitkälti siinä, että koen todellisuuden olevan täysin subjektiivinen ja realistinen asia, josta syystä sen kuvaaminen väittäen havaintojensa olevan objektiivisia on jo lähtökohtaisesti valheellista ja vääristynyttä, vaikka sitä kuinka yrittäisi todistella logiikalla. Jonkun toisen looginen koneisto näkee asian eri kulmasta ja työntää ulos eri vastauksen joka tapauksessa. Toinen syy on se, että iso osa filosofiasta on analyysia ja kommentaaria, vanhan päälle rakentamista, minun filosofiani ja elämän työni taas jonnekkin tuntemattomaan ryömivää ja uusia tietoisuuden sfäärejä hamuavaa.

Kolmannekseen, tai kaksipisteviidennekseen, se kenttä jolla työskentelen pakenee sanallistamista. Kaikki tämä voidaan kyllä sanallistaa, mutta ei typistämättä itse kokemusta ja asiaa latteuksiin, jotka eivät lopulta merkitse mitään, koska tässä suhteessa työni on enemmän kuin osiensa summa. Toki tämän blogin ja muun kautta analysoin sitä kaikkea jälkeenpäin paljonkin, mutta koska pohjimmiltaan tekemisissäni ja ajatuksissani on kyse tietoisuuden välittämisestä, jolloin luonnollisin tapa tallentaa ne olisi myös dialoginen tilanne, haastattelu, keskustelu tai muu vuorovaikutuksellinen tilanne, jossa ajatukseni toimivat nopeammin kuin se puoli minussa, joka kykenee vaikkapa tekstin kohdalla ennakkosensuuriin siinä määrin, ettei  mitään ikinä tule ulos. Silloin voidaan tavoittaa kiinni ajatuksia, jotka pakenevat minua itseänikin silloin, kun pyrin niitä tavoittamaan saadakseni ne kuulostamaan mahdollisimman fiksuilta.


Kolmannekseen (siis), koska kykenen ilmaisemaan tätä maailmaa vain subjektiivisuuden kautta, olisi tekstini vahvasti minä-muotoista, koska en tahdo tuputtaa ajatuksiani kenellekään muulle väkisin. Tämä muoto tekee kaikesta raskasta luettavaa, eikä tällaista jaksakaan kuin korkeintaan tällaiset kolme kappaletta päivässä, jos sitäkään. Ehkä joku joskus rakentaakin jonkinlaisen koherentin kokonaisuuden tämän blogin lähes 3000 tekstistä, siivoaa pois kaikki subjektiiviset päivähaihatukset ja säästää ydinajatukset, mutta olisi siinä sellainen työmaa jota en toivoisi edes pahimmalle hypoteettiselle vihamiehelleni.


Neljäs pointti on se, että minun filosofiani on tekemisen filosofiaa. Se on tiivistettävissä mihin tahansa yksittäiseen taiteelliseen teokseeni, oli kyse sitten yllä olevista suheroista tai neljänkymmenen minuutin tajunnanvirtaisesta kitarateoksesta, mikä tahansa yksittäinen viiva ja ääni pitää sisällään kaiken sen filosofian ja elämänkokemuksen, joka minulla sen tekohetkellä on. Jokainen yksittäinen kappale on sinällään täydellinen fraktaalinomainen kuva kokonaisuudesta, joka ei parane tai huonone kun siihen lisää osia, muuttuu vaan vähitellen asiasta toiseksi, uudeksi viivojen tai äänten kokonaisuudeksi. Se on sisältyneenä runoihin, musiikkiin, piirrustuksiin, maalauksiin, veistoksiin, se on katsojan oivallettavissa niinä satorinomaisina hetkinä, joista olen itsekin saanut niiden kanssa nauttia. Nämä oivallukset jatkuvat hautaan saakka, olkoon se vastassa mieluummin myöhemmin kuin ennemmin. Kaikki on minulle pohjimmiltaan kirjoittamista, vaikka kädessä olisikin kitara kynän sijaan. Ne ovat kaikki osa psyykeeni monimuotoisuutta ja toimivat kaikki ikäänkuin sen sisään koodattuina tiedonkäsittelyllisinä olioina, jotka tutkivat ajatusmaailman konsepteja ja ongelmia eri puolilta kyetäkseen paremmin hahmottamaan, mistä pohjimmiltaan on kyse. Informaatio muokkaa maailmankuvaani ja rakennan sen pohjalta tarkempia malleja, jotka toimivat taas pohjana uudelle kierrokselle. Osaltaan tällainen prosessinomainen jatkuvan muutoksen jokseenkin postmoderni ajatus on kaiken olemiseni pohjana. Joskus olisin sanonut sitä eksistentialismiksi, mutta se on ehkä liian löyhä ajatus tämän rinnalla. Olkoon se vaikka spiralismia, loopismia tai jotain muuta sellaista. Kaikki on jo valmista, mutta samalla kaikki tulee koko ajan valmiimmaksi, kehittyen ja kasvaen itseensä, toistuen prosesseina aina samanlaisena, mutta suorittaen joka kierroksella jonkin tehtävän, joka ei vielä aiemmalla kierroksella sisältynyt toimintoihin. Tätä on ihmismielen kehitys ja tiedon iteraatio, ja se onkin monesti konseptuaalisena pohjana keikoilleni.

Audioloopit kuvaavat mielestäni tietoisuutta täydellisesti, koska ne kuvaavat täsmällisesti sitä, miten kaikki pysyy samankaltaisena, muttei koskaan täsmälleen samana, ja lopulta huomaat kaiken ympärilläsi muuttuneen täysin, kun olet vain keskittynyt ajattelemaan, että tämä nyt on tätä samaa. Huomaat, ettei sillä olekaan enää juuri mitään yhteistä sen pisteen kanssa, josta lähdettiin liikkeelle. Vähän kerrallaan kaikki muuttuu toiseksi, ja ihminen joko adaptoituu muutokseen, tai tahtoo pitää kiinni siitä mihin kerkesi tottua, vaikkei sekään välttämättä enää koskaan toistunut samanlaisena. Tiedän tämän kaiken kuulostavan tönköltä. Sitä se onkin, koska kuten sanoin, ajatukseni ja niiden takana vaikuttava suurempi systeemi ovat kuin runo, jonka ääneen lausuminen voi vain halventaa ja raiskata kokonaan. Se on luettava, se on oivallettava sisäsyntyisesti. Siksi jokaikinen sana, jonka vielä kirjoitan, tekee tästä kaikesta vain vaivaannuttavampaa ja huonompaa, laadullisesti heikompaa ja sisällöllisesti tyhjempää, kunnes, meidän kaikkien yhteiseksi onneksi, tajuan lopettaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti