sunnuntai 12. elokuuta 2018

Hyvin se meni!

Eilinen Cut To Fitin keikka oli hauska. Vaikka se meni molemmilta vähän räpeltelyksi, oli mukava soittaa Lahdessa ensimmäistä kertaa ainakaan vuoteen ja ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen ylipäätään. Etenkin nyt, kun niin moni asia on muuttunut, sitä ei koskaan tiedä mitä tästä tulee ja miten ihmiset siihen suhtautuvat. Siksi oli hämmentävää, kun Cédrik tuli naureskelemaan, että yleisön joukossa joku oli ihan fiiliksissä hokenut, että meikä siellä soittaa rumpuja. Jotkut tulivat keikankin jälkeen sitä ihmettelemään, ei kai se ole kenellekään mennyt jakeluun, että niitä tulee soiteltua, mutta nytpä se ainakin selvisi monelle. Toki se olisi voinut mennä paremminkin. Huutaessa on tottunut näännyttämään itseään ennen keikkaa, koska jos on täynnä, alkaa monesti vain oksettaa ja vituttaa koko homma. Rumpuja soittaessa tarvitsee kuitenkin aika paljon energiaa, ja jos sitä ei ole, kehon hallinta on vähän hankalaa, koko ajan tuli jotain ylimääräistä sähläystä ja tuntui ettei hallitse ruumistaan oikeastaan ollenkaan. Ainakin opin sen, ehkä sitä jatkossa syö vähän paremmin.

Nyt jäätiin koiran kanssa keskenään, jääkaappi täynnä intialaista ruokaa. Tai kaksi annosta sitä siellä on, että ei se nyt ehkä koko ensi viikoksi riitä. Ajattelin katsella dokkareita, tehdä retken keskustaan, koska pitää mennä postiin ja kirjastoon, kirjoitella tuota jotain uutta juttua, jonka kirjoittamisen aloitin toissayönä, ja koittaa keksiä elämälle jonkin sortin tarkoitus seuraavaan keikkaan asti. Treeniä kai, lähinnä. Onneksi seuraavat keikat ovat jo torstaina ja perjantaina ja lauantaina. Se rauhoittaa mieltä kummasti. Eetun kanssa soittaminen on parasta juuri siksi, että siinä on se tunne siitä, että se on me vastaan koko muu maailma, ja se muu maailma voi suksia vittuun. Kuten eilenkin jollekin sanoin, kaikki voi mennä päin helvettiä, mutta ainakin tietää että joku seuraa mukana sinne helvettiin asti, eikä siellä tarvitse olla itekseen. Eikä se nyt niin päin helvettiä mennyt, lähinnä pitää saada asiat selkäytimeen, että ei tarvitse ajatella niin paljon, ja kaikki alkaa taas sujua automaagisesti.

Nyt toivoisin, että loopperia myyvä taho vastaisi edes jotain ja misi sen loopperinsa. Rahat on kasassa, tarve on kova, mutta elämä on niin helvetin kallista touhua, että kohta ei taas ole varaa ja sitten tietysti vastaillaan ja ihmetellään että mikäs persaukinen se täällä pyörii. No juuri sellainen. Sain kuitenkin kolmessa päivässä rahat kasaan, joten onhan se jo jonkinlainen saavutus persaukiselle, elämä vaan koittaa heitellä koko ajan lisää kaikenlaisia kierrepalloja tähän touhuun, mikä hankaloittaa vähän kaikkea. Lisäksi vituttaa, miten paljon tämä kämppä haisee muovimatoille heti kun pitää ikkunat kiinni, ja miten paljon tulee ampiaisia sisään tapettavaksi heti kun pitää ikkunat auki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti