Tänään aloiteltiin piirtelemällä nopeita croqeja toisistamme, ja helvetti että teki hyvää joutua saman tien kättelemään huonouttaan ja toivottamaan se tervetulleeksi sisään. Kun nyt alkuun saisi aikaiseksi jotain, mikä vaikuttaisi olevan edes samaa oletettua sukupuolta kuin piirretty henkilö, niin olisihan se ihan hyvä lähtökohta. Huomaan melko pitkälti luultavasti oman nenäni ja kulmakarvojeni takia keskittyväni niihin piirteisiin muissa ihmisissäkin (sikäli tämä on mielenkiintoista, että saman tien huomaa miten hahmottaa ihmiskasvoja, nenä ja kulmakarvat ovat ensimmäinen asia jotka huomaan kasvoissa, ja ne luultavasti määrittävät paljonkin sitä miten alitajuisesti suhtaudun joihinkin ihmisiin; mitä persoonallisempi tuo kolmio on, sitä kiinnostuneempi taidan olla kasvoista ylipäätään) ja sitten monesti pilaan koko kuvan korostamalla niitä niin paljon, että jälki on väistämättä hieman maskuliinista, vaikka kuinka yrittäisi piirtää naisen kasvoja. Homma tosin helpottui kynää vaihtamalla huomattavasti, mutta äkisti siinä taas kuitenkin lipsui takaisin samoihin virheisiin.
Mutta kylläpä se tästä tekemisen kautta sitten lähtee taas menemään. Mitä enemmän toistoa, sen parempi. Jos sitä vaikka yhden asian kohdalla tekisi niin, että treenaisi tekniikkaa, etenkin kun tässä sivussa tarjoutuu mahdollisuus tutkia myös omia havaintojaan, mistä syystä havaintopiirtäminen on aivan hyvä termi. Siihen kun sisältyy jotenkin lähtökohtaisesti todellisuuden subjektiivinen luonne ja sen toisintamisen ajatus. Ylipäätään taiteessa on pitkälti kyse minulle havaintotieteestä, oli kyse sitten ulkoisen maailman ilmiöiden havainnoinnista tai sisäisten abstraktioiden ja konseptuaalisten kokonaisuuksien havainnoinnista. Eilen kävimme katsomassa Kankaanpään pitkäaikaisen maalauksen lehtorin Pekka Mattilan tauluja, ja vaikka isosta osasta tuntui aika vähän ajaneen ohi (lähinnä siksi, että olen kolme vuotta katsonut miten graafikot duunailevat samaa kamaa illustratorilla), pysähdyin Reliefi nimisen maalauksen kohdalle pitkäksi aikaa. Se tuntui valuvan molemmista päistä alas, kohti lattiaa. Tuijotin näkyä, sillä tavanomaisella intensiteetillä joka saa ihmiset luulemaan, että jumitan vain tyhjyyteen, vaikka todellisuudessa aistin kaiken puhtaana ilman mitään välille tulevia esteitä.
Ehkä vastineena tämän päiväiselle olen nollannut päätäni sitten vain abstrakteilla musteläikillä. Tai sitten tahdoin tehdä niin muuten vain. Kohta pitäisi jaksaa pudota taas fyysisten asioiden tasolle ja tehdä jotain ruokaa. Aamulla vastasin erääseen sähköpostiin. Juuri, kun sukeltelin kuolevaisuuden ja eksistenssin abstrakteissa syövereissä, koira päätti oksentaa sängyllä. Mieleni valaistui välittömästi, ymmärsin ja suosittelin Sawaki Kodoa herättämään harhaisten ajatusten maailmasta, koska Yhtä tyhjän kanssa sisältää oikeastaan kaiken oleellisen maailmankaikkeudesta parissa sadassa sivussa. Oma kiihkomielinen manifestini ei ole vielä edes 30 sivua, ja tuntuu että olen sanonut jo liikaa turhia asioita. Mutta kirjoitetaan loppuun, mikäli on aloitettukin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti