sunnuntai 26. elokuuta 2018

Haino-psykoosia puskee.

Kirjoitan teille jälleen kerran Kankaanpäästä, yhden muuttopäivän jälkeen. Nyt on isoin osa niistä isoista kamoista täällä, mitä olin tuomassa, ja loput on pientä silppua. Pitäisi vain päästä eroon seuraavista objekteista: sohva, pesukone, pulpetti, sekä joitain muita satunnaisia asioita jotka pakenevat tietoisuuttani nyt. Jos niitä tahtoo hakea, voi ilmoitella, en minä niistä välttämättä mitään rahaa tarvitse. Kuluneita, mutta asiansa ajavia. Tänään kannettiin työpöytä, levyhylly sekä kaikenlaista elektroniikkaa veljeni kanssa autoon, jolla posotin suoraa päätä Kankaanpäähän niin, että bensamittarikaan ei enää näyttänyt tankissa olevan yhtään bensaa, enkä uskalla nyt ajaa tuolla mitään muuta, kuin suoraan tankille sitten joskus kun on taas rahaa tankata autoa. Ostakaa kirjoja ja levyjä ja kaikkea, vaikka Bandcampista, niin saan siirreltyä käteistäkin itselleni. Nyt tosin tajusin, että kirjat ovat treeniksellä, joten seuraavan kerran pääsen postittelemaan niitä perjantaina. Oikeastaan siellähän kaikki muukin on, mutta nyt on molemmat tietokoneet täällä, joten levyjä voi sentään tehdä lisää jos niitä tahtoo.

Muutossa on se hyvä puoli, että tulee yleensä kuunneltua reippaimmin vinyyliä sitä seuraavina päivinä. Samalla kun järjestelee tavaroita on mukava pyöritellä King Crimsonia tai Kikagaku Moyoa, vaikka levysoitin ei vanhuuttaan meinaa jaksaa oikein vedelläkään noita 45 kierroksella pyöriviä kunnolla. Toisaalta jotkut nopean musan levyt kuulostavat melkeen paremmilta, kun niitä pyörittää hitaammalla, niihin tulee sellaista eeppistä jyhkeyttä ja massaa, jota ei välttämättä alkuperäisessä sävellajissa ja tempossa tarkoitettu. Harmi, kun noita Reverend Bizarreja ei kykene entisestään hidastamaan, ne voisivat olla mielenkiintoista kuunneltavaa.

Nyt kuitenkin jumittui taas Keiji Hainon tuotanto soittimeen, tosin lähinnä CD-soittimeen, mutta silti. Syy siihen on tässä haastattelussa, joka tuli vastaan jostain. Jotenkin tuntuu, että aina kun löytää Keiji Hainon haastattelun, tuntee vaan riemua siitä miten ajattelee aivan kaiken soittamiseen liittyvän samalla tavalla. Se on hieno tunne. Etenkin kohta “I want to play all music,” he says. “Not rock, not jazz, not classical: everything. Once you’re aware of this, the only answer is total freedom.” resonoi suuresti. Tavallisimmin muusikoiden kanssa soittaessa vituttaa se, miten kaikki pitää verbalisoida puhki ja määrittää ja suunnitella ja rakentaa, sen sijaan että antaisi mennä ja soittaisi vaan. Vähemmän sössötystä, enemmän musiikkia. Vaikka koulutettujen ja kouluttamattomien muusikoiden välillä ei olekaan mitään todellista aitaa, vaan kaikkia on koulutettu jollakin tavalla, joissakin yhteyksissä ja väistämättä, olen huomannut saman, että mitä syvemmälle ihminen on sukeltanut musiikin teoreettiseen puoleen, sitä tärkeämpää hänelle on pitää siitä kiinni. Siksi improvisointiakin "opiskellaan", mikä on mielestäni kuvottava ajatus. Älä opiskele, älä mieti, soita! ymmärrän hyvin tästä yhteydestä myös sen, miksi Haino pyrkii kuvaamaan musiikkiaan termeillä, jotka eivät ole vakiintuneet, koska aina jostain tulee joku kuitenkin kertomaan sinulle, mitä teet tai et tee. Olen pyrkinyt väistämään tätä sanomalla kaikkea musiikkiani vain psykedeeliseksi musiikiksi, mutta kun isolle osalle ihmisiä sekin tarkoittaa lähinnä retropaitaa, viiksiä ja samojen blueskaavojen hinkkaamista edes takaisin. Minulle psykedelia tarkoittaa tajunnan virtaa, sitä tulee mitä tulee, voi olla, että sen pohjana on jotain tuttua, voi olla että se karkaa siitä sattuman oikun kautta jonnekin ihan muualle, voi olla että se on pelkkiä kitaran häiriöääniä loopissa. Ainoastaan sillä on väliä, että on olemassa soittimensa välityksellä, kitaratietoisuudessa, eikä miettimässä miten saatanan hyvin tässä skulaa tätä skebeliä ja ai hemmetti kun kohta kaikki näkee kun lähtee tää mun soolo jonka olen opiskellut jo niin valmiiksi, että siinä ei ole mitään luovaa tai sattumanvaraista.

Tämä taas on niitä asioita, joista voi keskustella maailmanloppuun asti, jos tahtoo. Minä en tahdo. Tahdon soittaa kaikenlaisten muusikoiden kanssa, koulutustaustaan tai elämänkokemukseen katsomatta, ja onnekseni olen saanutkin niin tehdä. Tahdon vain, että ihmiset yrittäisivät järkeistää tekemisiään vähemmän, ja tekisivät enemmän. Kaikilta voi oppia jotain. Kaiken oppimansa voi sulattaa osaksi itseään. Se on adaptaatiota, kehittymistä. Ja sitä myöten myös sitä paljon pelättyä "koulutusta", olkoonkin, ettei kukaan siinä varsinaisesti toiminut opettajanakaan. Välillä ajattelen, että olen jonkinlainen Nosferatu joka varjoissa lymyten hiipii muusikoiden läheisyyteen ja imee jokaisesta ydinverta itseensä, varastaa kaikilta ja pakenee takaisin varjoisan yön selkään... Nyt menen etsimään jotain syötävää, ennen kuin nivelet poksahtelevat yksi kerrallaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti