Miksi filosofiani ulos kirjoittaminen voi vain pilata kaiken

Olen tutkaillut tähän asti kirjoittamaani kriittisellä silmällä ja todennut, ettei minusta ole siihen filosofin rooliin, johon olen aina halunnut jotenkin sopia. Siihen kylmän analyyttiseen ja objektiiviseen hahmoon, joka kykenee suoltamaan kirjoja, jotka ovat helppotajuisia (tai vaikka vaikeatajuisiakin) ja tieteellisesti päteviä. Siihen on monta syytä. Päällimmäinen niistä on se, että olen liian intensiivisesti kiinni omassa fenomenologisessa todellisuudessani kyetäkseni irtautumaan siitä riittävästi sanoakseni todellisuudesta sinällään mitään yleisesti pätevää. Tämän syy on pitkälti siinä, että koen todellisuuden olevan täysin subjektiivinen ja realistinen asia, josta syystä sen kuvaaminen väittäen havaintojensa olevan objektiivisia on jo lähtökohtaisesti valheellista ja vääristynyttä, vaikka sitä kuinka yrittäisi todistella logiikalla. Jonkun toisen looginen koneisto näkee asian eri kulmasta ja työntää ulos eri vastauksen joka tapauksessa. Toinen syy on se, että iso osa filosofiasta on analyysia ja kommentaaria, vanhan päälle rakentamista, minun filosofiani ja elämän työni taas jonnekkin tuntemattomaan ryömivää ja uusia tietoisuuden sfäärejä hamuavaa.

Kolmannekseen, tai kaksipisteviidennekseen, se kenttä jolla työskentelen pakenee sanallistamista. Kaikki tämä voidaan kyllä sanallistaa, mutta ei typistämättä itse kokemusta ja asiaa latteuksiin, jotka eivät lopulta merkitse mitään, koska tässä suhteessa työni on enemmän kuin osiensa summa. Toki tämän blogin ja muun kautta analysoin sitä kaikkea jälkeenpäin paljonkin, mutta koska pohjimmiltaan tekemisissäni ja ajatuksissani on kyse tietoisuuden välittämisestä, jolloin luonnollisin tapa tallentaa ne olisi myös dialoginen tilanne, haastattelu, keskustelu tai muu vuorovaikutuksellinen tilanne, jossa ajatukseni toimivat nopeammin kuin se puoli minussa, joka kykenee vaikkapa tekstin kohdalla ennakkosensuuriin siinä määrin, ettei  mitään ikinä tule ulos. Silloin voidaan tavoittaa kiinni ajatuksia, jotka pakenevat minua itseänikin silloin, kun pyrin niitä tavoittamaan saadakseni ne kuulostamaan mahdollisimman fiksuilta.

Kolmannekseen (siis), koska kykenen ilmaisemaan tätä maailmaa vain subjektiivisuuden kautta, olisi tekstini vahvasti minä-muotoista, koska en tahdo tuputtaa ajatuksiani kenellekään muulle väkisin. Tämä muoto tekee kaikesta raskasta luettavaa, eikä tällaista jaksakaan kuin korkeintaan tällaiset kolme kappaletta päivässä, jos sitäkään. Ehkä joku joskus rakentaakin jonkinlaisen koherentin kokonaisuuden tämän blogin lähes 3000 tekstistä, siivoaa pois kaikki subjektiiviset päivähaihatukset ja säästää ydinajatukset, mutta olisi siinä sellainen työmaa jota en toivoisi edes pahimmalle hypoteettiselle vihamiehelleni.

Neljäs pointti on se, että minun filosofiani on tekemisen filosofiaa. Se on tiivistettävissä mihin tahansa yksittäiseen taiteelliseen teokseeni, oli kyse sitten yllä olevista suheroista tai neljänkymmenen minuutin tajunnanvirtaisesta kitarateoksesta, mikä tahansa yksittäinen viiva ja ääni pitää sisällään kaiken sen filosofian ja elämänkokemuksen, joka minulla sen tekohetkellä on. Jokainen yksittäinen kappale on sinällään täydellinen fraktaalinomainen kuva kokonaisuudesta, joka ei parane tai huonone kun siihen lisää osia, muuttuu vaan vähitellen asiasta toiseksi, uudeksi viivojen tai äänten kokonaisuudeksi. Se on sisältyneenä runoihin, musiikkiin, piirrustuksiin, maalauksiin, veistoksiin, se on katsojan oivallettavissa niinä satorinomaisina hetkinä, joista olen itsekin saanut niiden kanssa nauttia. Nämä oivallukset jatkuvat hautaan saakka, olkoon se vastassa mieluummin myöhemmin kuin ennemmin. Kaikki on minulle pohjimmiltaan kirjoittamista, vaikka kädessä olisikin kitara kynän sijaan. Ne ovat kaikki osa psyykeeni monimuotoisuutta ja toimivat kaikki ikäänkuin sen sisään koodattuina tiedonkäsittelyllisinä olioina, jotka tutkivat ajatusmaailman konsepteja ja ongelmia eri puolilta kyetäkseen paremmin hahmottamaan, mistä pohjimmiltaan on kyse. Informaatio muokkaa maailmankuvaani ja rakennan sen pohjalta tarkempia malleja, jotka toimivat taas pohjana uudelle kierrokselle. Osaltaan tällainen prosessinomainen jatkuvan muutoksen jokseenkin postmoderni ajatus on kaiken olemiseni pohjana. Joskus olisin sanonut sitä eksistentialismiksi, mutta se on ehkä liian löyhä ajatus tämän rinnalla. Olkoon se vaikka spiralismia, loopismia tai jotain muuta sellaista. Kaikki on jo valmista, mutta samalla kaikki tulee koko ajan valmiimmaksi, kehittyen ja kasvaen itseensä, toistuen prosesseina aina samanlaisena, mutta suorittaen joka kierroksella jonkin tehtävän, joka ei vielä aiemmalla kierroksella sisältynyt toimintoihin. Tätä on ihmismielen kehitys ja tiedon iteraatio, ja se onkin monesti konseptuaalisena pohjana keikoilleni.

Audioloopit kuvaavat mielestäni tietoisuutta täydellisesti, koska ne kuvaavat täsmällisesti sitä, miten kaikki pysyy samankaltaisena, muttei koskaan täsmälleen samana, ja lopulta huomaat kaiken ympärilläsi muuttuneen täysin, kun olet vain keskittynyt ajattelemaan, että tämä nyt on tätä samaa. Huomaat, ettei sillä olekaan enää juuri mitään yhteistä sen pisteen kanssa, josta lähdettiin liikkeelle. Vähän kerrallaan kaikki muuttuu toiseksi, ja ihminen joko adaptoituu muutokseen, tai tahtoo pitää kiinni siitä mihin kerkesi tottua, vaikkei sekään välttämättä enää koskaan toistunut samanlaisena. Tiedän tämän kaiken kuulostavan tönköltä. Sitä se onkin, koska kuten sanoin, ajatukseni ja niiden takana vaikuttava suurempi systeemi ovat kuin runo, jonka ääneen lausuminen voi vain halventaa ja raiskata kokonaan. Se on luettava, se on oivallettava sisäsyntyisesti. Siksi jokaikinen sana, jonka vielä kirjoitan, tekee tästä kaikesta vain vaivaannuttavampaa ja huonompaa, laadullisesti heikompaa ja sisällöllisesti tyhjempää, kunnes, meidän kaikkien yhteiseksi onneksi, tajuan lopettaa.

Kaikenlaista melua

Tänään piirreltiin taas elävää mallia koko päivä, ja vaikken parinkaan jälkeen yllättäen ole minkäänsortin mestari siinä hommassa, on mukava huomata, että se sujuu koko ajan vähemmän huonosti. Huomenna kaivetaan sitten musteet esiin, ja osin siitä riemusta kaivoin kotona musteet, vesivärit ja tussit esiin. Piirtäminen tuntui pitkästä aikaa miellyttävältä puuhalta, etenkin kun pyöritteli levyjä siinä samalla. Tätä tehdessä soivatkin Burroughsin Nothing Here But Recordings, Reverend Bizarren Return to the Rectory, sekä Keiji Hainon ja KK Nullin Mamono. Jos on olemassa levy joka herättää mielikuvat siitä, miltä kuoleminen kuulostaa ja tuntuu, se on viimeksi mainittu! Elektronista ja rytmistä melua, välillä toki vähän kitaraakin, mutta pääasiassa äänimaailmat repivät ja upottavat jonnekin syvään, primitiviiseen tilaan. Tähän levyyn sisään pääseminen kesti aikansa, mutta se on kaiken vaivan arvoinen!  Tässä on myös toinen Haino-levy, joka oli itselleni aiemmin vieras, mutta kun nyt ollaan kohdassa, jossa metalliasiat kirskuvat ja pöytiä raahataan pitkin lattiaa, voin todeta pitäväni tästäkin paljon!

Muutama päivä sitten eräs ystäväni linkitti minulle myös pätkän tästä performanssista, jota en tiennyt Roi Vaaraksi, oikeastaan olin varma, että kyseessä on joku japanilainen noise-artisti, koska tässä on täydellisesti sama estetiikan taju, joka kolahtaa itseeni aina sisäsyntyisellä ja kauniilla tavalla. Tässä on Beckett niin vahvana, että tyhjyys humisee sisällä.  Roi Vaara on toki tekijänä tuttu ennestään ja etenkin Perttu Häkkisen ohjelmassa ollut haastattelu oli kiinnostava. Kun tässä nyt kuitenkin on itselläkin suuntana luultavasti melko läheisesti performanssi- ja muu käsitteellinen taide (vai luuliko joku, että minusta olisi muotokuvamaalariksi?), on hyvä olla jonkinlaisia innoittajia myös tällä puolella rapakkoa. Huomasin ilokseni, että toinenkin sellainen, nimittäin JK Ihalainen on lauantaina Torvessa, että taitanenpa pyörähtää roudausteni jälkeen alakertaan kuuntelemaan häntäkin. Muuten jotenkin huvittaa, että juuri kun Lahteen kasataan joku kunnon taideviikko, muutan itse sieltä helvettiin. Story of my sad life. No, eipä sitä juuri tasajalkaa hyppien oltu kutsumassa mukaan muutenkaan, vaikka muutamalla järjestäjätaholla kyllä on tarkkakin haju siitä mitä kaikkea sitä on tuonkin kylän eteen tullut vuosikymmenen verran puuhasteltua. Voisi käydä siinä päivällä vaikka katusoittamassa.

Mistä tulikin mieleeni, että huomenna pitäisi ajaa Lahteen ja bensarahat pitäisi saada kasaan jostakin. Enkä todellakaan ota minimiä 150 euroa opintolainaa 30 euron bensojen takia. Kuvottava systeemi koko paska. Onpahan kerrankin syy ruinata keikoista bensarahaakin, kun joka reissuun menee se 40 euroa. Nämä kaksi keikkaa, perjantain Cut To Fit Torvessa ja lauantain Junkyard Shaman Tirrassa ovat luultavasti viimeiset Lahden keikkani hetkeen, että tulkaahan moikkailemaan ja katsomaan kun pyörin vaivaantuneena vähäisen huomion keskellä, mikäli tahdotte. En sitten tiedä koska taas seuraavan kerran järjestän mitään, koitan nyt vähentää ylimääräisiä asioita ja keskittyä näihin käsillä oleviin asioihin hieman paremmin.

Wittgensteinia ja epäonnistumista

Uusi koulu tietää yhtä parhaista asioista, mitä voi kuvitella: uutta kirjastoa. Lainasin iltapuhteiksi mm. Wittgensteinin Tractatuksen, jonka luinkin samoin tein, ja vaikka isoilta osin se tuntuikin turhauttavalta kommentaarilta Russellin ja Whiteheadin Principia Matemathicaa koskien (jota ymmärrettävästä syystä en ole lukenut), antoivat etenkin viides kohta ja kaksi viimeistä kohtaa selkeän oikeutuksen sille, miksi tuon jälkeen jäi maailmalle melko pitkälti sen suuntainen olo, että filosofia on pelattu läpi, olkoonkin ettei kukaan huutavalle Wittgensteinille olisi saanut vastaväitteitä kuuluviinkaan.  Mitä tuohon Principia Matemathicaan tulee, ymmärrän, ettei se ole niin monimutkainen, kuin miltä se maallikolle äkkiseltään näyttää, koska olen lukenut yllättävänkin paljon sitä sivuavaa kirjallisuutta, ja ymmärrän tämän olevan vähän kuin miksauspöytä; maallikolle näyttää, että siinä on monta sataa nappulaa, mutta asiaan vihkiytynyt tietää, että siinä on vain samat nappulat 8-, 16-, 24-, tai 32 kertaa. Samoin ymmärrän noiden hiiren kakkaroiden kuvaavan lähinnä samoja asioita ja niiden välisiä merkityssuhteita ja loogisia toteamuksia, mutta aivan kuten vaikkapa C#n tai minkä tahansa muunkin koodikielen kanssa, mikäli et tunne kieltä ja sen mahdollisuuksia, kaikki näyttäytyy sinulle suunnilleen samanlaisena, kuin tuo sivu itselleni.

Se missä Wittgensteinin vahvuus tässä mielestäni on on juuri siinä, että hän osaa jakaa maailman riittävän mustavalkoiseen (esimerkkinsä mukaan kirjaimellisestikin) tilaan, jossa pystytään sanomaan, että sitä koskevat lauseet ovat aina väistämättä joko tosia tai epätosia, mutta lopussa ottaa mukaan myös  tietoisuuden siitä, että tämä maailma käsittää myös muuta, kuin meidän kielellisen ja loogisen avaruutemme sisäisen maailman, sen mystisen ja transsendentin maailman, joka ilmenee sanattomana kokemuksena. Hän tosin päättää kaiken töksäytykseensä "mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Tälle tosin löytyy peruste edeltävistä kohdista, joissa hän toteaa mm. että ikuinen elämä ei ratkaisisi elämän mysteeriä, vaan jatkaisi arvoitusta ad infinitum, mikä on mielestäni melkolailla spot on. Kuolema ei kuulu elämänkokemuksiin (paitsi niissä harvoissa tapauksissa, joissa ihminen on ollut kliinisesti kuolleena ja jäänyt eloon), joten ihminen elää ikuisesti omassa referenssikentässään. Toki Wittgensteinin yksipuolisessa toteamisessa olisi varaa jonkinlaisille aukoillekin, mutta siitä mistä hän puhuu, hän puhuu varmuudella jonka kiistäminen on hankalaa ja ehkä tarpeetontakin. Lähinnä huomio kiinnittyy siihen mistä hän ei puhu, eli pitkälti sanallisen ja loogisen avaruuden ulkopuolelle jäävä maailma, joka on pitkälti se, jossa esimerkiksi itse operoin, vaikka pyrinkin ankeasti epäonnistuen sitä jatkuvasti sanallistamaan. Se ei tarkoita, etteikö voisi yrittää, koska epäonnistumiset ja virheet ovat väistämättä niitä tapahtumia, joiden kautta ihminen kompastuu myös todellisiin oivalluksiin ja uuteen informaatioon.

Tästä ajatuksesta puhui myös Linda Liukas tässä haastattelussa, jota kuuntelen koiran kanssa kävellessäni. Suosittelen tätä lämpimästi jokaiselle, koska Linda on paitsi ilmeisen älykäs ja valoisa ihminen, joka kykenee tarkkanäköisesti katsomaan itseään ja elämäänsä, myös nähdäkseni suomalainen kansallisaarre, josta meidän tulisi olla järjettömän ylpeitä, jos jostakin. Haastattelija kysyi, eikö hän pelkää epäonnistumista, mutta älykkäänä ihmisenä Linda osaa nähdä epäonnistumisen arvon; et ikinä tiedä mikä harharetki osoittautuu jälkeenpäin merkittävimmäksi. Sitä miettii aina välillä itseään ja omaa, loputtomalta tuntuvaa epäonnistumistensa sarjaa, hyvin lyhyeksi jäänyttä uraa sosiaalipuolella, sitä että aloitti kaikki soittohommat vasta täysi-ikäisenä, eikä niistäkään osaa tehdä sellaista, jolla voisi sanoa "menestyvänsä", edes äidin mieliksi. Kuinka monta hylkäyskirjettä sitä onkaan tullut kerättyä kirjoista, näyttelyistä, levy-yhtiöistä (tosin lähinnä alkuaikoina), kaikesta mahdollisesta. Näissä hylkäyksissä yhteistä on ollut se, että niissäkin projekteissa joissa on ollut muita ihmisiä, hylkäys on lähes poikkeuksetta tapahtunut juuri niiden elementtien kautta, jotka minä olen tuonut mukaan. Sitä en jaksa tosin surkutella, koska tiedän, että tämä aika ei vain ole valmis tähän kaikkeen, mutta se sukupolvi, joka kasvaa löytäen nämä hommat jostain internetistä tulee olemaan alttiimpi sille kriittisessä vaiheessa, ja joskus jotain niistä tyypeistä käy tämä ajan ulkopuolelle unohtunut reliikki sääliksi, ja minä olen jo liian vanha ja väsynyt vastustelemaan, ja sitten hierotaan jonkunlainen kompromissidiili ja olen Pave Maijasena Vain Elämään kuudennellakymmenennellä tuotantokaudella itkemässä ja nuoret cyberräppärit esittävät muka tienneensä mitään tuotannostani ennen kuvausten alkua ja meillä kaikilla on niin mukavaa, että oksettaa. Ehkä tämä on se syy, että saan olla rauhassa? Hyvä niin. Mieluummin myyn nämä 50 kirjaa niille samoille 50 tyypille. Katoamisestakin alkaa pikkuhiljaa putoilla kommentteja, jotka ovat yllättävän positiivisia. Juuri, kun mietin tuon lopun 15 kappaleen polttamista.

Nyt sentään on käsillä mahdollisuus epäonnistua vielä kuvataiteilijana, tänään otin hyvän startin elävänmallin piirrustuksessa. Se sentään tuntuu sujuvan edes vähän paremmin, kuin koskaan ajattelin, siihen nähden etten vielä puoli vuotta sitten ollut koskaan piirtänyt elävää mallia. Havaintopiirtäminen ja havaintopsykologia taitanevat monella tapaa olla tämän syksyn asioita, toivotan ne tervetulleiksi iloisin mielin.

Havaintotieteilijä taiteilijan riekaleissa.

Tänään aloiteltiin piirtelemällä nopeita croqeja toisistamme, ja helvetti että teki hyvää joutua saman tien kättelemään huonouttaan ja toivottamaan se tervetulleeksi sisään. Kun nyt alkuun saisi aikaiseksi jotain, mikä vaikuttaisi olevan edes samaa oletettua sukupuolta kuin piirretty henkilö, niin olisihan se ihan hyvä lähtökohta. Huomaan melko pitkälti luultavasti oman nenäni ja kulmakarvojeni takia keskittyväni niihin piirteisiin muissa ihmisissäkin (sikäli tämä on mielenkiintoista, että saman tien huomaa miten hahmottaa ihmiskasvoja, nenä ja kulmakarvat ovat ensimmäinen asia jotka huomaan kasvoissa, ja ne luultavasti määrittävät paljonkin sitä miten alitajuisesti suhtaudun joihinkin ihmisiin; mitä persoonallisempi tuo kolmio on, sitä kiinnostuneempi taidan olla kasvoista ylipäätään) ja sitten monesti pilaan koko kuvan korostamalla niitä niin paljon, että jälki on väistämättä hieman maskuliinista, vaikka kuinka yrittäisi piirtää naisen kasvoja. Homma tosin helpottui kynää vaihtamalla huomattavasti, mutta äkisti siinä taas kuitenkin lipsui takaisin samoihin virheisiin.

Mutta kylläpä se tästä tekemisen kautta sitten lähtee taas menemään. Mitä enemmän toistoa, sen parempi. Jos sitä vaikka yhden asian kohdalla tekisi niin, että treenaisi tekniikkaa, etenkin kun tässä sivussa tarjoutuu mahdollisuus tutkia myös omia havaintojaan, mistä syystä havaintopiirtäminen on aivan hyvä termi. Siihen kun sisältyy jotenkin lähtökohtaisesti todellisuuden subjektiivinen luonne ja sen toisintamisen ajatus. Ylipäätään taiteessa on pitkälti kyse minulle havaintotieteestä, oli kyse sitten ulkoisen maailman ilmiöiden havainnoinnista tai sisäisten abstraktioiden ja konseptuaalisten kokonaisuuksien havainnoinnista. Eilen kävimme katsomassa Kankaanpään pitkäaikaisen maalauksen lehtorin Pekka Mattilan tauluja, ja vaikka isosta osasta tuntui aika vähän ajaneen ohi (lähinnä siksi, että olen kolme vuotta katsonut miten graafikot duunailevat samaa kamaa illustratorilla), pysähdyin Reliefi nimisen maalauksen kohdalle pitkäksi aikaa. Se tuntui valuvan molemmista päistä alas, kohti lattiaa. Tuijotin näkyä, sillä tavanomaisella intensiteetillä joka saa ihmiset luulemaan, että jumitan vain tyhjyyteen, vaikka todellisuudessa aistin kaiken puhtaana ilman mitään välille tulevia esteitä.

Ehkä vastineena tämän päiväiselle olen nollannut päätäni sitten vain abstrakteilla musteläikillä. Tai sitten tahdoin tehdä niin muuten vain. Kohta pitäisi jaksaa pudota taas fyysisten asioiden tasolle ja tehdä jotain ruokaa. Aamulla vastasin erääseen sähköpostiin. Juuri, kun sukeltelin kuolevaisuuden ja eksistenssin abstrakteissa syövereissä, koira päätti oksentaa sängyllä. Mieleni valaistui välittömästi, ymmärsin ja suosittelin Sawaki Kodoa herättämään harhaisten ajatusten maailmasta, koska Yhtä tyhjän kanssa sisältää oikeastaan kaiken oleellisen maailmankaikkeudesta parissa sadassa sivussa. Oma kiihkomielinen manifestini ei ole vielä edes 30 sivua, ja tuntuu että olen sanonut jo liikaa turhia asioita. Mutta kirjoitetaan loppuun, mikäli on aloitettukin.

Ensimmäinen koulupäivä takana

Koulu alkoi lähinnä muihin tutustumisella ja käytännönasioihin liittyvällä informaatioähkyllä, kuten tavanomaista on. Huomenna kuitenkin aloitetaan kai suorilta maalaushommat, enkä oikein tiedä mennäänkö vielä sutimishommiin asti, vaiko  vasta kurssin sisällön läpikäymiseen, mutta kehoni on valmis mihin vaan. En välttämättä osaa juuri mitään, mutta parhaani yritän kuten nyt aina muulloinkin, ja jos en voi osoittaa itselleni murskaavan kiistatonta kehitystä, koitan löytää jonkin uuden näkökulman siihen mitä teen, tai mikä tehtävän anto nyt ylipäätään on ollut. Vähän himottaisi päästä soittelemaan, mutta kaikki kamat ovat tällä hetkellä Lahdessa, lauantain keikan jälkeen kannan pienemmän vahvistimen ja efektini ja kitarani tänne, jotta olen aina valmis soittelemaan. Luultavasti sitä on helpompi suunnitella jotain viikonlopun Tampereen nauhoitusjuttujakin, kun voi heittää kaiken takakonttiin ja ajaa paikalle.

Pitäisi ehkä vielä syödä jotain, mutta kello alkaa olla sen verran, ettei viitsisi koittaa isompaakaan ruokaa enää taikoa pelkästään ohrasuurimoista ja kasvisproteiinimössöstä. Alkaa kuitenkin kuulostaa heti ihan kuvataideopiskelijan eväältä, kuten tänään ruoaksi syödyt neljä ruisleipääkin. Kaipa nuo Paypal-tililtä siirretyt muutamat eurot tulevat tilille huomiseksi, että pääse Lidliin.  Koira oli selkeästi ikävissään, kun makaa sylissä ja pitää koko ajan tassua kädellä, mikä hankaloittaa kirjoittamista hieman, mutta on silti ele, joka saa sydämen pakahtumaan. Hieno eläin.

Ehkä sen suuremmitta mölyittä pitäisi mennä vaikka nukkumaan, kun ei oikein tunnu internetkään tarjoavan mitään ihmeempää viihdykettä. Olen sosiaalisuudesta täysin tyhjiin imetty, taas monessa kohtaa tuntuu, että voisin vain olla hiljaa, mutta toivottavasti se ei vituta ketään välittömästi. Opittu sosiaalisuus antisosiaalisessa ihmisessä on lähtökohtaisesti sellainen asia, joka on vähän ristiriitainen. Mutta tiedän myös, että saan ihmiset monesti tuntemaan olonsa mukavammaksi ja avautumaan tuollaisissa tilanteissa hieman, joten teen sen, minkä tiedän jotenkin päin osaavani. Mutta mielellään annan tilan täysin muille heti, kun jonkinlainen jää on sulanut ihmisten väliltä.  Mutta on ihmisten kanssa oleminen silti jollakin tavalla aina kuluttavaa touhua, ei siitä pääse yli eikä ympäri. En ole mikään ihmisvihaaja, väsähdän vain siihen, että täytän sosiaalisia rooleja ja tarkkailen niitä ja omia roolejani, minkä lisäksi tutkailen vielä sen metamielen toimintaa, joka tarkkailee tätä prosessia, eikä mitään tästä saa pois päältä oikeastaan hetkeksikään. Siksi tällainen aamuyön tajunnanvirta on minulle välttämätöntä jännitteen purkamisen kannalta, omaa latautumista ja ulos laskemista. Vaan kylläpä te nämä jo tiedätte. Hyvää yötä.

Haino-psykoosia puskee.

Kirjoitan teille jälleen kerran Kankaanpäästä, yhden muuttopäivän jälkeen. Nyt on isoin osa niistä isoista kamoista täällä, mitä olin tuomassa, ja loput on pientä silppua. Pitäisi vain päästä eroon seuraavista objekteista: sohva, pesukone, pulpetti, sekä joitain muita satunnaisia asioita jotka pakenevat tietoisuuttani nyt. Jos niitä tahtoo hakea, voi ilmoitella, en minä niistä välttämättä mitään rahaa tarvitse. Kuluneita, mutta asiansa ajavia. Tänään kannettiin työpöytä, levyhylly sekä kaikenlaista elektroniikkaa veljeni kanssa autoon, jolla posotin suoraa päätä Kankaanpäähän niin, että bensamittarikaan ei enää näyttänyt tankissa olevan yhtään bensaa, enkä uskalla nyt ajaa tuolla mitään muuta, kuin suoraan tankille sitten joskus kun on taas rahaa tankata autoa. Ostakaa kirjoja ja levyjä ja kaikkea, vaikka Bandcampista, niin saan siirreltyä käteistäkin itselleni. Nyt tosin tajusin, että kirjat ovat treeniksellä, joten seuraavan kerran pääsen postittelemaan niitä perjantaina. Oikeastaan siellähän kaikki muukin on, mutta nyt on molemmat tietokoneet täällä, joten levyjä voi sentään tehdä lisää jos niitä tahtoo.

Muutossa on se hyvä puoli, että tulee yleensä kuunneltua reippaimmin vinyyliä sitä seuraavina päivinä. Samalla kun järjestelee tavaroita on mukava pyöritellä King Crimsonia tai Kikagaku Moyoa, vaikka levysoitin ei vanhuuttaan meinaa jaksaa oikein vedelläkään noita 45 kierroksella pyöriviä kunnolla. Toisaalta jotkut nopean musan levyt kuulostavat melkeen paremmilta, kun niitä pyörittää hitaammalla, niihin tulee sellaista eeppistä jyhkeyttä ja massaa, jota ei välttämättä alkuperäisessä sävellajissa ja tempossa tarkoitettu. Harmi, kun noita Reverend Bizarreja ei kykene entisestään hidastamaan, ne voisivat olla mielenkiintoista kuunneltavaa.

Nyt kuitenkin jumittui taas Keiji Hainon tuotanto soittimeen, tosin lähinnä CD-soittimeen, mutta silti. Syy siihen on tässä haastattelussa, joka tuli vastaan jostain. Jotenkin tuntuu, että aina kun löytää Keiji Hainon haastattelun, tuntee vaan riemua siitä miten ajattelee aivan kaiken soittamiseen liittyvän samalla tavalla. Se on hieno tunne. Etenkin kohta “I want to play all music,” he says. “Not rock, not jazz, not classical: everything. Once you’re aware of this, the only answer is total freedom.” resonoi suuresti. Tavallisimmin muusikoiden kanssa soittaessa vituttaa se, miten kaikki pitää verbalisoida puhki ja määrittää ja suunnitella ja rakentaa, sen sijaan että antaisi mennä ja soittaisi vaan. Vähemmän sössötystä, enemmän musiikkia. Vaikka koulutettujen ja kouluttamattomien muusikoiden välillä ei olekaan mitään todellista aitaa, vaan kaikkia on koulutettu jollakin tavalla, joissakin yhteyksissä ja väistämättä, olen huomannut saman, että mitä syvemmälle ihminen on sukeltanut musiikin teoreettiseen puoleen, sitä tärkeämpää hänelle on pitää siitä kiinni. Siksi improvisointiakin "opiskellaan", mikä on mielestäni kuvottava ajatus. Älä opiskele, älä mieti, soita! ymmärrän hyvin tästä yhteydestä myös sen, miksi Haino pyrkii kuvaamaan musiikkiaan termeillä, jotka eivät ole vakiintuneet, koska aina jostain tulee joku kuitenkin kertomaan sinulle, mitä teet tai et tee. Olen pyrkinyt väistämään tätä sanomalla kaikkea musiikkiani vain psykedeeliseksi musiikiksi, mutta kun isolle osalle ihmisiä sekin tarkoittaa lähinnä retropaitaa, viiksiä ja samojen blueskaavojen hinkkaamista edes takaisin. Minulle psykedelia tarkoittaa tajunnan virtaa, sitä tulee mitä tulee, voi olla, että sen pohjana on jotain tuttua, voi olla että se karkaa siitä sattuman oikun kautta jonnekin ihan muualle, voi olla että se on pelkkiä kitaran häiriöääniä loopissa. Ainoastaan sillä on väliä, että on olemassa soittimensa välityksellä, kitaratietoisuudessa, eikä miettimässä miten saatanan hyvin tässä skulaa tätä skebeliä ja ai hemmetti kun kohta kaikki näkee kun lähtee tää mun soolo jonka olen opiskellut jo niin valmiiksi, että siinä ei ole mitään luovaa tai sattumanvaraista.

Tämä taas on niitä asioita, joista voi keskustella maailmanloppuun asti, jos tahtoo. Minä en tahdo. Tahdon soittaa kaikenlaisten muusikoiden kanssa, koulutustaustaan tai elämänkokemukseen katsomatta, ja onnekseni olen saanutkin niin tehdä. Tahdon vain, että ihmiset yrittäisivät järkeistää tekemisiään vähemmän, ja tekisivät enemmän. Kaikilta voi oppia jotain. Kaiken oppimansa voi sulattaa osaksi itseään. Se on adaptaatiota, kehittymistä. Ja sitä myöten myös sitä paljon pelättyä "koulutusta", olkoonkin, ettei kukaan siinä varsinaisesti toiminut opettajanakaan. Välillä ajattelen, että olen jonkinlainen Nosferatu joka varjoissa lymyten hiipii muusikoiden läheisyyteen ja imee jokaisesta ydinverta itseensä, varastaa kaikilta ja pakenee takaisin varjoisan yön selkään... Nyt menen etsimään jotain syötävää, ennen kuin nivelet poksahtelevat yksi kerrallaan.

Yksi ilta, kaksi keikkaa.

 Sehän oli päivä! Ehkä toisinaan kannattaa keskittyä hoitamaan vain yksi keikka hyvin, eikä kuseksimaan kahta, tai jotenkin nyt ainakin tuntuu ettei noin keskinkertaisia keikkoja ole tullut soitettua ihan hetkeen. Eihän ne nyt kai aivan paskoja olleet, eikä kaikki ollut omissa käsissäni, mutta silti. Ensimmäisenä ajeltiin noisekeikalle, josta kuitenkin selvisi pian, että naapurin valituksista johtuen noisea ei saa juurikaan soittaa, mihin toki itse adaptoiduin ja soittelin kaikenmaailman kolinaa ja jousiräminää sitten vaan, ehkä noin 20 minuuttia tai vähemmänkin, sellainen tilaisuuteen sopivan tuntuinen homma kuitenkin. Sitten roudattiin kaikki takaisin autoon ja lähdettiin ajamaan kohti Lepakkomiestä.

Kipattiin kamat bäkkärille, oletettiin ettei meidän mitään soundcheckejä tarvitse tehdä ja lähdettiin katsomaan Fuck-Ushimaa, johon kerettiin juuri sopivasti. Vaikka miksaajilla oli joku vinksahtanut halu tunkea kaikki musiikki jonkun basari side-chain-kompuran läpi (tarkoittaen sitä että kaikki muu musiikki haukkasi ilmaa aina kun basaria polkaistiin, mikä tietysti tekee kaikesta vähän ärsyttävän kuuloista), niin aivan lavan edessä kuulosti helvetin hyvältä, kun vahvistimet mölysivät riittävän lujalla. Se tuntui olevan juuri sitä mitä tarvitsin tähän iltaan, etenkin sen ensimmäisen pienen pettymyksen jälkeen. Fuck-Ushimasta jää aina hyvä fiilis.

Cut To Fit keikka taas oli alkuun melkoista painajaista. En kuullut yhtään mitään, en koskenutkaan rumpusettiin ennen kuin alettiin soittaa, ja aika äkkiä huomasin, että eihän tuollaista ylös hakkaamista kädet kestä, kapulat jäivät peltien alle jumiin koko ajan ja kaikki tuntui kiukuttavan. En kuitenkaan voinut liikuttaa mitään, kun kaikki tuntui olevan jollain lukoilla kiinni niin, ettievät ne menneet yhtään alaspäin ja mietin, että tämäkin olisi asia joka olisi voinut selvitä soundcheckissä aika nopeasti, ja kaiken olisi voinut säätää kuntoon. Mutta sellaista tämä punkkisekoilu nyt vaan on ja täts it! Hauskaa se alkoi olla puolivälistä eteenpäin, kun sain taas jonkinlaisen otteen elämään, mutta alkupuoli oli kyllä varmasti aika hirveää sekoilua. Siitä huolimatta soitettiin tietämättä jollekin, joka näki Cut To Fitin nyt ensimmäistä kertaa, vaikka on kuunnellut hommia alusta asti. Tuntuu aina hämmentävältä, kun joku sanoo kuunnellensa bändiä lapsesta asti. Se hiljentää ja vaikuttaa. Se on hienoa. Sitä tajuaa, että kymmenen vuotta on jo sellainen aika, että se voi iskeä vaikuttavassa iässä, kasvaa mukana tietyn ajanjakson elämässä. Sellainen on kunnia-asia. Vaikka muuten tekisinkin aivan yhdentekevää paskaa muulle maailmalle, jos vaikuttaa jonkun elämään kriittisessä vaiheessa, se on aivan järjettömän tärkeää ja hienoa. Sitä en vähättele edes omassa työssäni hetkeäkään, koska tiedän miten tärkeitä sellaiset yhtyeet ovat olleet omassa elämässäni.  Keikan jälkeen ajattelin, että jos vaikka vielä joisi kahvin ja lähtisi ajelemaan kotiin, mutta Lepakkomiehessäpä eivät suostuneet keittämään minulle kahvia enää puoli yhdeltä, joten päätettiin vain lähteä menemään. Monesti se on ihan oikea ratkaisu. Oli hienoa myös nähdä ihmisiä, joita ei ole nähnyt oikeastaan muutamaan vuoteen ollenkaan, ilmassa oli mystistä magnetismin tuntua, kuin jonkinlaisena harhatulkitun sattuman kaltaisena todisteena siitä juuri mainostamastani synkronisaatiosta. Oli miten oli, oli ihana nähdä ihmisiä, joita ei liian usein näe enää nykyään.

Äsken tuossa koiran kanssa kävellessä kuuntelin tätä, kuten olen muutaman vuoden aikana tehnyt useanakin syysyönä, kun mieli meinaa vetää taas mustaan syöveriinsä, ja se (sekä sitä seuraava Flood 3) tuovat ajatuksiini jonkinlaista valoa ja toivoa, uskoa siihen, että tässä kaoottisessa, vihamielisessä ja ahdistavassa maailmankaikkeudessa voi olla mahdollista elää elämänsä niinkin, että on siihen tyytyväinen ja hetkittäin jopa onnellinen, vaikka minä en ole siihen oikeastaan ikinä oikein kyennyt. Monet ajattelevat, että "hei, se on vaan omasta ajatusmaailmasta kiinni, piristy vähän, negatiivinen fiilis vetää negatiivistä fiilistä puoleensa", mutta siinä on nähdäkseni joukko ihmisiä, jotka eivät tajua kausaliteetin suuntaa tässä yhteydessä, minkä lisäksi he pitävät tietyn spektrin tunteita pelkästään negatiivisina, koska eivät näe niiden monimuotoisuutta ja kauneutta. Suomeksi syynä on jotensakin ehdollistettuna opittu estetiikan taju, joka estää näkemästä sitä, että negatiivisuus, positiivisuus, hyvä ja paha ovat pelkästään perspektiiviharhoja, joista pääsee eroon vaihtamalla omaa henkistä sijaintiaan niihin nähden. Minä tunnen näin, koska olen ollut rikki jo syntymästäni asti, vaikkei järjetön filosofian tankkaaminen varmasti ole onnellisuuttani lisännyt, se on vahvistanut näkemyksiäni kaiken suhteen. Silti sille kaikelle pitää voida osata nauraa, koska ei meillä ole tätä kaikkea järjettömyyttä vastaan mitään muutakaan. Nauru ja ilo on ihmiskunnan ainut ase kaikkea tätä haudanvakavaa paskaa vastaan. Joten iloitkaa, vaikka ei ole onnellinen, voi iloita pienistä asioista, voi nauraa haudalleen ja nauttia siitä, miten voimattomaksi se kaiken kauheuden tekee, edes hetkeksi. Ei kai tähän yöhön enää muitakaan ajatuksia ole. Hyvää yötä.

Musiikkijuttuja taas vaihteeksi. Musalife best kind of life.

Tässä on noista albumeista toinen, tunnin verran hämärää kolinaa ja ilman kitaraa soitettuja äänimaailmoja. Rakastan kaikkea ilman soittimia soittamista, koska se pakottaa ajattelemaan koko musiikkia uudella tavalla. Se pakottaa hylkäämään sellaisia ennakko-oletuksia ja odotuksia, joita esimerkiksi kitaravetoisessa musiikissa yleensä on. Toisaalta kun tässä taas kolistelee menemään enemmän, alkaa pikkuhiljaa myös tehdä mieli katsoa miten tätä kaikkea voisi soveltaa myös perinteisemmän musiikin kontekstissa. Mutta sellainen albumi on projekti, joka saa rauhassa ottaa oman aikansa, koska ei ole mitään hinkua tehdä paskaa. Huomenna kolistelen kuitenkin tällaisia juttuja tai kitaramelua Helsingissä, Roihuvuoren noisefestarissa Cafe Rion terassilla, tai sisällä, tai missä nuo nyt soitetaankaan. Jossain siellä kuitenkin.

Tänään olen taas päätynyt keskusteluihin siitä, miten muka vihaan Cheekiä, kun mesosin internetissä siitä miten ilotulitteet ovat mielestäni muinaisjäänne, joka tänä ilmastotilanteen aikana joutaisi jo romukoppaan, etenkin kun visuaalisesti paljon hienompia ja vaikuttavampia elementtejä voidaan toteuttaa huomattavasti ilmastoystävällisemmin. Cheekiin tai musiikkiinsa en ottanut kantaa, koska toisin kuin joku voisi ehkä kuvitella, ei se itseäni juurikaan häiritse. Aivan sama minulle, ja mikäli joku siitä saa jotain irti, niin sehän on vaan hyvä. En ole ihan sujut kaiken sen naisten halventamisen ja junttiuden kanssa, joita noissa radiobiiseissä on, mutta en ole ihan sujut monen muunkaan asian kanssa ja toisin kuin valtaväestö, osaan antaa asian olla. Musiikki on täysin subjektiivinen kokemus, enkä usko että kovin moni saa välttämättä Merzbown Hyakki Echosta samaa irti kuin minä, mutta niin sitä vain tuli tänään levy haettua kaupasta, kun sen olin jo joskus tilannut. Samalla tuli hankittua vinyylinä Witchfinder Hynnisen March 15-levy, joka on myös riipivyydessään mielenkiintoinen matka ainakin lohjalaiseen mielenmaisemaan jos ei muuhun. Lohjalla menneisyydessäni aikaa viettäneenä voin todeta, että kuvaavaa menoa. Sieltä jäi lähinnä mieleen se, että kaikki kasvattivat pilveä ja joka kämpässä, tulotasoon tai muuhun statukseen katsomatta, oli kattokruunu.
 


Tässä iltani ratoksi huomasin myös, että eräs maailman parhaista yhtyeistä, eli Sly & The Family Drone pistää livelevyn pihalle, joten tilasin sen internetmuusikkorahoillani. Vielä joskus tuon tämänkin bändin Suomeen, mutta tässä on nyt ensin muuta järkkäiltävää. Saa nähdä mitä tuosta kuviosta tulee ja paljonko pitää taas ottaa velkaa sen onnistumiseen. Ja saako keikkapaikkoja innostumaan tästä hommasta ylipäätään. Katsotaan sitä sitten. Nyt voisin ensin skarppailla näiden omien hommien kanssa. Huomenna on menopäivä. Koira saanee jäädä itsekseen nauttimaan Cheekin ilotulituksista. Rentoutusmusiikit täysille ja toivotaan parasta.

Synkronisiteetti ja uniinsa uskoja

Kun tässä nyt on kuunnellut eksessiivisesti kaikki Perttu Häkkisen lähetykset jo kohta pariinkin kertaan, on alkanut väistämättä tuijotella sisäänpäin, katsoa löytyykö omasta mielestä ja maailmankuvasta jotakin sellaista, joka voisi vaikuttaa jollekin kyseenalaiselta tai yliluonnolliselta. Tai kuten Perttu Häkkinen mielellään käytti termiä, joka on mielestäni myös parempi, "suprarationaalista", eli eräällä tavalla "ylijärjellistä". Ja vastaus on, että kyllä ja ei, riippuen katsantokannasta ja siitä miten tarkkaan haluaa katsomustaan ja maailmankuvaansa rajata. Koska olen taipuvainen muutenkin teoretisoimaan ja pohtimaan asioita pitemmälle, ajattelen näiden olevan asioita, jotka eivät vain vielä näyttäydy meille riittämättömän materiaalin tai mittauslaitteiden vuoksi, mutta joita tulevaisuudessa ymmärrämme paljon paremmin.

Uskon, että luonto pyrkii säästämään ja kierrättämään energiaa kaikessa mahdollisessa, oli kyse sitten siitä miten mehiläisten kennot rakennetaan, miten mineraalit muodostuvat tai miten ruumis hävitetään, mutta myös siitä miten tietoisuus ja havainto toimivat, miten muistot muodostuvat ja miten koko maailmankaikkeus rakentuu ja toimii. Tästä syystä huomaan uskovani jonkinlaiseen synkronisiteettiin. Fysiikassa on yleisesti tunnistettu hiukkasten välinen haamuvaikutus, eli niiden mahdollinen synkronisiteetti, itseasiassa Suomessa on juuri tehty tämän suhteen uraa uurtavaa tutkimusta (kuuntelin yhtenä yönä ajellessa Yle Puhetta, jossa käsiteltiin tutkimusta jossa kaksi "pientä rumpukalvoa" saatiin värähtelemään samanaikaisesti jopa puolen tunnin ajaksi, joka on suoraan sanottuna mieltä keikauttava saavutus). Bohmin tunnetun analogian mukaan todellisuutta voi ajatella kuin akvaariona, jossa on kultakala. Me emme näe akvaariota suoraan, mutta tarkkailemme sitä kahden sitä kohti suunnatun kameran kautta, joita voimme tarkastella monitoreista. Kun informaatiota ei ole riittävästi, on helppo luulla katsovansa kahta erillistä kalaa, ymmärtämättä niitä yhdeksi ja samaksi. Tämä tietysti tärähti jotenkin buddhistisesti värittyneeseen tajuntaani täydellisesti. Ajatuksen takana on se, että vaikka havaitset maailman kolmessa ulottuvuudessa ja näet asiat erillisenä, niiden ei välttämättä tarvitse olla erillisiä. Mitä enemmän olen lueskellut ja katsellut dokumentteja aiheesta, sitä enenevissä määrin alkaa näyttää siltä, että kaiken takana on jonkinlainen taloudellisuus; todellisuus ei ole terävänä olemassa silloin, kun sitä ei tarvita, kun kukaan ei tarkkaile sitä, mutta havainto synnyttää todellisuuden ja muuttaa sitä. Tätä myöten tuntuu myös loogiselta, ettei tämän kaikkeuden selittämiseen tarvittaisi välttämättä niin montaa eri puolta, kuin mitä aivomme siitä tekevät vallitsevaksi todellisuuksemme. Tästä syystä kirjoitin Katoamiseenkin Slim Cityn, kaksiulotteisen kaupungin, josta aivot kuitenkin rakentava kolmiulotteisen havainnon, vaikkakin vähän maanpäällistä todellisuutta latteamman. Sen tausta on kuitenkin juuri näissä ajatuksissa ja teorioissa. Havainnossa ja fysiikassa.

Tätä myöten ajattlen myös, että jollakin tavalla, jota emme vielä ymmärrä, universumi säästää energiaansa (paitsi etten kuvittele universumin olevan varsinaisesti tietoinen olento, vaan että me olemme observoijina itseasiassa sen tietoisin osa, jolloin se on juuri niin tietoinen itsestään, kuin me olemme.) myös tietoisuuden synnyttämisessä. Tätä vasten olisi jokseenkin loogista, että useatkin tuhannet tietoisuudet olisivat synkronisiteetissä keskenään, kokisivat samoja asioita, ehkä toisistaan tietämättä, toisiaan tuntemattakin. Oikeastaan nyt kun mietin asiaa, ehkä tietynlaiset fenomeenit ovatkin kuin tuulia tai aaltoja, jotka pyyhkäisevät yksittäisten ihmismielten atomien yli, liikuttaen niitä milloin mihinkin suuntaan. Nyt alan tosin taas eksyä kauemmas aihiostani. Ajatteluni "suprarationaalisin" osa tulee siis siitä, että nähdäkseni minun mieleni jonkinlainen perustavanlaatuinen essentia voi olla olemassa myös useammassa ihmisyksilössä, kuin pelkästään minussa. Minä tunnen näistä ihmisistä ehkä pari, mutta voi myös olla, että maailma on täynnä täsmälleen samanlaisen tietoisuudenlaadun omaavia ihmisiä, jotka läpikäyvät täsmälleen samoja asioita elämässään, ja me olemme jo näiden kautta yhteydessä toisiimme, ikäänkuin synkronisiteetissä keskenämme. On ihmisiä, joista tiedän, ettei sanoille ole tarvetta, koska me olemme joko niin syvästi keskenämme synkronisoituja, tai sitten jungilaisittain arkkityyppisesti niin samanlaisia ihmisiä, että tiedän hänen ymmärtäneen kaiken tämän läpikäymäni jo omassa elämässään, jolloin selittämiselle ei ole tarvetta tietoisuuden välittämiseksi toiselle ihmiselle. Olkoon ilmiön taustalla millainen selitys tahansa, uskon, että ymmärrämme sitä vasta tulevaisuudessa paremmin. Toki joku voi ajatella, ettei tämä nyt niin kauhean yliluonnolliselta asialta tunnu, mutta eiköhän tämä jollakin tavalla buddhistisen näkemyksen, sitä myötä joillekin myrkyllisen henkisen ajattelun piiriin mene. Me emme kaikki välttämättä ole Yksi, mutta meitä on ainakin merkittävästi vähemmän, kuin kuvittelemme. Ehkä jopa Yksi, kun riittävästi derivoidaan.

Toinen vähän selkeämpi ja helpompi selittää on suhtautumiseni uniin, joka lienee blogia pitempään lukeneille jo tuttu. Unet ovat minulle työkalu, oman psyykeeni se puoli, joka näyttää minulle tietoisuuteni sisällä tapahtuvat isommat ilmiöt ja prosessit. Kykenen analysoimaan uniani tarkasti ja suhteellisen objektiivisesti, vaikkakin jotkin unet ovat sen kaltaisia, että niitä ei julkisesti huudella internetissä. Siitä huolimatta pysyn perillä oman päänuppini toiminnassa melko pitkälti unien ja niiden analyysin kautta, ja suosittelen vastaavaa toimintaa kaikille. Se ennaltaehkäisee neurooseja ja komplekseja, kun pysyy tietoisena omista peloistaan, epävarmuuksistaan ja kaikesta muusta siitä sielumudasta, joka virtaa mielemme likakaivoissa öisin.

Kitaran surinaa

Eräs hyvä ystäväni ja arvostamani muusikko sanoi muutamia vuosia takaperin, että tulen vielä uudistamaan kitaransoiton. Vaikka en ottanutkaan sitä kovin vakavasti, huvitti tuo ajatus minua hieman äsken, tätä kuunnellessani ja ulkona juostessani. Tuskin kumpikaan meistä ajatteli, että otan koko kitaran ja raahaan sen takaisin kivikaudelle, revin soiton ja ammattitaidon palasiksi ja lakaisen sen helvettiin tällaisen melun tieltä. Huomenna nauhoitan tälle albumille toisen parin, Social Exclusion As a Self-Defence Against the Madness of the Crowds. Se on huomattavasti sisääpäinkääntyneempää kolistelua. 

Tekisi mieli saada näitä pihalle enemmänkin kuin nuo 3 kappaletta kumpaakin, jotka minulla on tässä näin, että jos joku noiselafkamoguli tätä lukee, niin saa noita tehdä enemmänkin. Formaatti vapaa. Nämä kolme kasettia ovat kuitenkin tulossa viikonlopun keikoilta ja muutenkin noilta reissuilta. Saatiin juuri sumplittua tuossa, että Ouluunkin tullaan 2.11, Electric Hobo, Usko, Cut To Fit, Mustasuo ja Turhuus, alkaa olla bändit ja meininki kohdallaan. Seuraavana päivänä koitetaan saada Kuopio järjestymään, että jos joku voi auttaa Kellarin kanssa vielä enemmän, kuin minä voin, niin saa tyrkkiä siellä päässä kyynärpäillä.

Nyt alan tehdä pieniä veistosnaamoja Helsinki Psych Festiä varten, tässä on onneksi kaikenlaista näperreltävää ja tekemistä kun tässä vaan saa revittyä aikaa kaiken tekemiseen. Muuttokuorma näyttää tässä vaiheessa masentavalta, kun pitäisi saada kaikenlaista isoa rompetta vietyä kämpille viikonloppuna, itsekseen lähinnä. Kunhan joku jeesaa raskaimpia pöytiä alas rappusia niin kyllä sitä tässä sitten taas kykenee hoitamaan Kankaanpäässä oman osansa, kun ei tarvitse montaa metriä hikoilla. Edessä siintävän noiseviikonlopun jälkeen alkaa sitten koulu ja sitä myöten uusi elämä, pitää ainakin rajoittaa vähän intoa sohlailla Lahden keikkoja keskellä viikkoa, kun ei kuitenkaan ole itse niitä täällä järkkäämässä.  Ehkä vaan pudottaa palloja yksi kerrallaan vaihteeksi ja ottaa vähän rauhallisemmin. Onhan tässä viimeinen puoli vuotta mennyt aika lujaa.

Electric Hoboilu kiinnostaa!

Electric Hobo keikka oli itsellekin todella psykedeelinen ja huumaava kokemus, joka jätti jälkeensä lähinnä halun tehdä näitä paljon, paljon lisää! Livelevyä seuraa myöhemmin, koitan vain ensin miettiä että saisinko jostain vaikka kasetteja, joihin voisi laittaa kaksi keikkaa eri puolille.  Typeräähän se olisi pätkiä noita keskeltä, kun yhteen hengenvetoon ne on soitettukin. Taisin löytää myös internetistä uuden loopperin hajonneen tilalle, vaikkakin sitä varten kerätyt rahat ovat menneet auton korjaamiseen ja tankkiin, on opintolaina pelastus tässä asiassa. Minulla on ilmeisesti kova luotto siihen, että jossain vaiheessa tulen tekemään riittävästi rahaa noiden pois maksamiseen. Toisaalta onhan tässä taas kaikenlaisia suunnitelmia ja tavoitteita itselle asetettu.

Uusi tulostinkin pitäisi ottaa, jotta voisin tehdä näihin levyihini kansia taas vähän joutuisammin, kuin jokaikisen kappaleen käsin maalaten. Lisäksi se mahdollistaa vähän enemmän variaatiota kansitaiteisiin, kun voi käyttää vaikkapa valokuvia, joiden päälle piirtelee ja kirjoittelee omiaan, kuten aika usein olen tehnytkin. Nyt on pitänyt vain keskittyä käyttämään lähinnä mustepohjaisia juttuja. Seuraavana tosin aion tehdä Junkyard Shamanin Flesh Consciousnessia, sekä paria vielä nauhoittamatonta Electric Hobo levyä, jotka olen miettinyt päässäni jo melko pitkälle. Toinen tulee olemaan kitaranoise vetoisempi, toinen taas teollisempaa ja hämyisempää kolistelua. Tai sitten tekoprosessi yllättää itseni täysin ja nämä menevätkin ihan päin vastoin tai aivan toisin, kuin olen odottanut. Ne levyt ovat kaikkein parhaita.

Nyt elän jonkinlaisessa välitilassa, muutin vähän kamoja Kankaanpäähän juuri, sekä kanniskeltiin puolisoni kamppeet tähän uuteen kotiin yläkerrasta. Löysin heti lempipaikkani keittiön suuresta nojatuolista, jossa lukeminen ja kirjoittaminen tuntuu sujuvan, mitä nyt välillä huomaa heräävänsä kuola poskella tästä näin, kun on vähän liiankin mukavaa. Mutta tässä on hyvä ajatella, sellaisia "paikkoja" tarvitsee aina. Kun ajatus kulkee, saa tehtyä ison osan kaikista asioista valmiiksi, ennen kuin on nostanut eväänsäkään. Tai siis juuri siihen pisteeseen, että voi olla avoin kaikille yllätyksille ja muuttujille, koska ne ovat vain uusia risteyksiä kohti mielenkiintoisempia sfäärejä tämän ison tien varrella. Koulu alkaa viikon päästä, mutta sitä ennen on ensi lauantaille vielä Electric Hobon keikka Roihika Noizu-festivaalissa Roihuvuoressa, sekä Cut To Fit keikka samana iltana Lepakkomiehessä. Hemmottelen helsinkiläisiä siis oikein huolella näillä äänitaiteillani, jotka kuulostavat lähinnä dementoituneen norsun yritykseltä rakastella kaktuksen kanssa, olkoon omaa typeryyttä jos eivät sen päälle ymmärrä. Näitä keikkoja olisi kyllä mukava soitella  helvetisti lisääkin, eli jos sopivia yhteyksiä on tarjolla, niin tulen vaikka ilmaiseksi, vaikka toki täältä nykyisestä lokaatiosta tulee matkakulujakin jo aika paljon, mutta samapa tuo. Kirjoja voi myydä aina sitten, vaikka kohtapa ne loppuvat nekin.

Noiseviikonloppu lähenee loppuaan

Tässä on ollut nyt taas hienot pari iltaa, ukrainalaisten kanssa on soiteltu mölyä ja onhan tämä taas ollut parasta mitä voi tehdä. Huomenna soitellaan vielä Kouvolan Kulttuuritalleilla, viideltä alkaa soitot ja kymmeneen mennessä on kaikki ohi. Kaikissa näissä on omat hienot juttunsa, Bobryk on Valentinon harsh noise-proggis, ja sikäli puhtainta noisea mitä tulee. Siinä saa nauttia nimenomaan siitä noisen puhdistavasta, kokonaisvaltaisesta vyörytyksestä. Maläd on Sirkon ja Valentinon rumpubasso noisecorepumppu, ja täytyy sanoa, että se on kyllä paras noisecorebändi jonka minä olen nähnyt, koska paino on enemmän myllytyksessä, kuin sellaisessa vähän voimattomassa räpeltämisessä, jollaista noissa yhteyksissä olen aiemmin nähnyt. Toki en ole asiantuntija, ja kai Cut To Fit menee nykyisellään ainakin vähän räpeltämisen puolelle.

Ehkä vaikuttavimmat ovat kuitenkin Sirkon Vava ja Elenan Zhavoronskaia. Vava on "vain" rummut ja melua ja tavallisimmin strobo, vaikkei sitä ole ollut kumpanakaan iltana (Torvessa tosin toimin itse manuaalisena strobona valopöydän kanssa, ja sanoisin että oltiin ehkä samalla aaltopituudella, siitä jäi aika hyvä fiilis ja puoli Torvea oli puhelimet pystyssä, eli kai se vaikutti muihinkin), mutta juuri siinä primitiivisessä otteessaan se onnistuukin toimimaan paljon lujempaa kuin osiensa summana. Vessapaperiin kääritty "hahmo" menettää äkkiä ihmisyytensä ja muuttuu vaan huutavaksi ja hakkaavaksi "olennoksi". Jotenkin siitä tulee enemmän mieleen jokin vinksahtanut kotitarvegodzilla, kuin ihmisolento. Se on hienoa! Zhavoronskaia taas tuli aikalailla puun takaa, en ollut edes varma soittaako Elena vai ei, ja äkkiä lavalla pyörikin video ja PA tuuttasi särön läpi ajettua kurkkulaulua ja ja efektikirskeitä, se oli vaikuttavuudessaan ihan saatanan hypnoottinen, täydellinen lopetus koko illalle. Sitä suurempi harmi oli tänään, kun tietokone ei meinannut oikein jaksaa pyöritellä visuaaleja, voi olla että vitutti, itseäkin vitutti kun tiesi miten helvetin kova se oli Torvessa.

Noin muuten soitto on ollut mukavaa. Cut To Fitilläkin sai soitella visuaalien kanssa ja onhan siinä oma fiiliksensä, kun sykkivä valo tykittää silmiin koko ajan. Päivällä käytiin nauhoittamassa Uskon uusi laulu kasettijulkaisua varten, ja sekin meni ykkösellä purkkiin, toka versio oli vielä parempi. Halpa Paavo Pesusieni-kitarakin toimii näihin niin hyvin, että otan sen huomenna Kouvolaankin mukaan. Tänään vitutti lievästi kun en tiennyt, että Kummaan olisi pitänyt viedä ständej ja muut omat romppeet, Milleniumin rummut pitäisi systemaattisesti polttaa maailmasta, ettei yksikään aloittelevakaan rumpali joutuisi niistä kärsimään.  Mistä tuli myös mieleen, että ihan vähän vitutti tuollaisesta ammatillisesta näkökulmasta katsoa siinä squatin pihalla rinkiä, jossa aikuinen uuvatti validioi (validoi?) pentujen huumekulttuuria ja opettaa koko porukan lokkeilemaan ja sekoilemaan ja pitämään sitä muka jotenkin siistinä. Ei ole minun työmaani. Silti vitutti. Jos joku nuori tätä lukee, niin ei teidän tarvitse dokailla ja sekoilla ollaksenne jotenkin vitun cool tai saadaksenne jonkunlaisen hyväksynnän. Ajatelkaa omilla aivoillanne, olkaa oma itsenne, vaikka se tuntuisi kuinka paskalta ja etenkin silloin ja siksi! Koska sen oman pään katselu selvinpäin kasvattaa luonnetta ja opettaa tiedät tuntemaan itsenne. Huumeita kerkeää vetää sitten aikuisena, jos siltä tuntuu, mutta sekään ei ole mikään pakollinen osa yhtään mitään. Mitä vähemmän olette sekaisin, sitä enemmän kerkeätte tehdä juttuja. Tuota miettiessä totesin, ettei oman elämäni tavoite ole mikään metafyysisen totuuden löytäminen. Lopultakin ainoa tavoite on sama joka minuakin inspiroi tähän kaikkeen, eli tehdä niin saatanan ylitsevuotava ja vaikuttava ura, että jossain joku pentu ottaa sen haasteena ja pistää paremmaksi. Niin sen kuuluu mennä.

Merzbow

Mikäli minun pitäisi valita autiolle saarelle yhden ainoan artistin diskografia, valinta olisi helppo. Valintani olisi japanilainen noiselegenda Merzbow, Masami Akitan jo kohta 40 vuotta kestänyt elämäntyö. Sen lisäksi, että yli 300 albumin diskografian mukaan ottaminen olisi hieman sama asia, kun toivoisi miljoona toivetta saatuaan hengeltä yhden toiveen, tälle olisi myös aivan validi musiikillinen peruste. Merzbown diskografiassa on nimittäin enemmän variaatiota, kuin suurimmassa osassa kaikkea populaarimusiikkia (etenkään tänäpäivänä) ylipäätään, mikä saattaa kuulostaa maallikon korvaan absurdilta. Totuus on kuitenkin se, että aina kun ostan Merzbow-levyn, se yllättää minut täysin. On turha väittääkään, etteikö tuotannossa olisi paljonkin tyhjäkäyntiä tuollaisella määrällä albumeita, mutta jo tässä murto-osassa, jonka itse omistan, varianssi on jollakin oudolla tavalla mieletön!

Siinä mielestäni tiivistyy jopa zazenin periaate meditaation tarkkaan määritetystä asennosta; kun rajat on ennalta määritetty, ne vapauttavat tekemään mitä tahansa. Masami Akitan tie on ollut kokeilujen ja melun tie, erittäinkin zeniläinen ajatus siitä, että kaikki mikä soitetaan, nauhoitetaan ja useimmiten myös jossain muodossa julkaistaan. Tämä on eetos joka olisi ehkä tervetullut ainakin kokeilumielessä jokaiselle itseensä ihastuneelle perfektionistille, joka hinkkaa sielunsa hedelmää vuosia ja pettyy sitten, kun yleisöllä ei olekaan kaikelle tuotetulle täsmälleen samaa viitekehystä kuin hänellä. Tavalliselle ihmiselle kaikki möly tietysti kuulostaa samalta, mutta anekdoottina kerrottakoon, että eräälle amerikkalaistoimittajalle ystävät olivat tehneet n. 50 levyn sokkotunnistuskokeen, ja hymyt olivatkin hyytyneet kun toimittaja oli kyennyt tunnistamaan jokaisen hyllyssään olleen Merzbow levyn vailla yhtään virhettä.

Merzbown abstraktissa äänisaasteessa minua puhuttelee sen monipuolisuuden lisäksi se tapa, jolla se tuntuu säestävän täydellisesti eristäytyvää ja antisosiaalista urbaania ympäristöä. Esimerkiksi Kibako albumin päätösraita Kikoezu Mori (3030) on hyvinkin usein soinut kuulokkeissani kävellessäni Lahden öisiä katuja, joiden ilmapiiriin se tuntuu istuvan täydellisesti. Siinä on jotain, joka saa minut virnistämään aina, jotain mikä lämmittää hyvin primitiivistä ja alkukantaista osaa sisälläni. Asun teollisuusalueen laitamilla, ja sattumaa tai ei, noiselevyjen ostelu on lisääntynyt merkittävästi. Musiikin ja ympäristön synesteettistä yhteisvaikutusta mielentilaan ei tässäkään yhteydessä voi vähätellä, koen luoneeni tänä aikana monia merkittäviä asioita, tai ainakin juuria tuleville merkittäville asioille. Noisemusiikki on jo lähtökohtaisesti erittäin transsendenttia luonteeltaan, koska se pakenee järkeistämistä ja hahmottamista. Tavallisimmin mieleni kaipaa jotain mitä se ei tajua, joskus se oli grindcore järjettömän vauhtinsa ja myllytyksensä vuoksi, sitten senkin lainalaisuudet alkoivat selvitä ja musiikki muuttui tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi. Ehkä siitä syystä aivoni hakeutuivat pimeässä hapuilevan tuhatjalkaisen tavoin kohti noisea. Melun syövereistä voi löytää totaalisen kadotuksen, ja kadotuksen pohjata lunastuksen, kuten Danten helvetin pohjalta aukenee tie ulos. Noisessa soi laumoista vieraantuminen ja oman tien kulkeminen, Céline (jonka mukaan on nimetty noise-aktikin), teollisen vallankumouksen henkitoreisiinsa repimä luonto, joka huutaa ja kirskuu kuolinkouristuksissaan raivoaan ihmiskuntaa kohtaan. Etenkin Merzbown musiikki auttaa minua katoamaan. Etenkin livenä, täydellä volyymilla noisen vaikutus on valtava, puhdistava, tyhjentävä. En ole taipuvainen fanittamaan asioita, tavallisimmin lähestyn kaikkia mielenkiinnon kohteitani suoraan, samalla tasolla, mutta Merzbown keikalla huomasin tuijottavani tuota tuimailmeistä laihaa japanilaismiestä jopa jonkunlaisen fanituksen vallassa. Kun keikan jälkkeen kävin sanomassa miten vaikuttava kokemus tuo kaikki oli, ja Masami Akita mulkaisi minua inhoten, tuntui se kirsikalta kakun päällä, ja iltani oli täydellinen.

Tällaisena nämä päivät nyt vain rullaavat taas

Tämä on nyt ollut hieman parempi päivä. Näin ystävääni jota näen tavallisimmin kerran vuodessa, kun hän asuu vähän ympäri Eurooppaa. Nytkin oli miellyttävän vaivatonta istua kahvikupin kanssa ja olla vaan. Tuollaista ihmisten kanssa olemista olen taas kaivannut, kun en kauheasti ole kerennyt olla paikallani, ihmisten kanssa, eikä oikein ole ollut hetkeen sellaisia ihmisiäkään joiden läsnäolosta nautin yhtä paljon kuin hänen olemassaolostaan. Siinä on mies paikallaan. Noin muuten piti sitten suhailla taas vähän ympäri maakuntaa, kun meille osoitettu posti oli Launeen leimasta huolimatta viety Hollolaan, ja piti erikseen käydä ajamassa sinne hakemaan puolisoni piilolinssit sieltä R-kioskilta sitten. Paketti oli kyllä sen kokoinen, että sen luulisi mahtuvan myös postiluukusta, mutta mikä minä olen tuomitsemaan.

Aloin kirjoittaa puhtaaksi myös seuraavaa runokokoelmaa Liejusta Nousee Olento, ei minulla tosin ole varaa sitä vielä painaa, joten motivaatio taittaa sitä ei ole toistaiseksi korkea. Lisäksi olen hukannut osan teksteistä, mutta onneksi niitä löytyy luettuna nauhurista, eli pääsen translitteroimaan omia ajatuksiani. Kokoelmana tämä on ehkä hajanaisin, mutta uskon sen myös olevan osaltaan transformatiivinen linkki kahden eri maailman välillä, kasvukipuinen metamorfoosi jossa jätän jonkinlaisen vanhan kuoreni tänne pirin katkuiseen mäkimonttuun ja aloitan uuden elämän vaiheen. Ja tästäkin syystä se on tehtävä loppuun varsin nopeasti, jotta se on sellaisena tuore ja raaka. Ajatuskoneita ja Katoamisia on vielä n. 15 kappaletta kumpaakin. Niitäkin saa ostaa, muutto on kohta edessä ja kohta saa ajella taas edestakaisin ympäri Suomea pahvilaatikoita ajelemassa. Huomenna onkin korkea aika pakata jo edes jotain sitä varten.

Aina välillä ylitse vaan pyyhkäisee sen tietoisuuden aalto, että kaikkeuden status on edelleen se, että se jatkaa matkaansa ilman Häkkistä. Käsittääkseni ennalta nauhoitettuja ohjelmia on vielä tulossa, joten huomenna olen siinä iltapäivästä aika tarkkaan radion ääressä ja korva tarkkana. Tämä on kyllä surkeaa touhua tämä elämä aika ison osan kestostaan. En oikein tiedä mitä tästä pitäisi muka ajatella. Miten tämä ahdistus voi vähentyä, kun ne vähäisetkin valon pisteet tässä helvetissä niistetään sammuksiin? En tiedä. Ainoa mitä voin ja kykenen tekemään on kirjoittaminen, vaikka sekin vituttaa kun tiedän taas, ettei kukaan julkaise mitään ja tiedän, että tämä maailma menee vaan koko ajan paskempaan, kädenlämpöisempään ja riskittömämpään suuntaan joka on pelkkää fantsua kivaa, suoraan sanottuna aivan paskaa. Vituttaa kaikki ajatukset, jotka millään tavalla liippaavatkaan mediaa tai kustannustoimintaa millekään taiteelliselle työlle..

Purkamista.

Päivä on ollut melko hankala. Olen kuunnellut vain Perttu Häkkisen toimittamia ohjelmia. Vaikka tapahtuman absurdius on selkeästi järkyttänyt mieltäni ja suru on todellinen kaikessa oudossa musertavuudessaan, on hänen perintönsä nimenomaan valon perintö; innostukaa! Tehkää! Tutkikaa ja kyselkää, tutustukaa maailmaan ja ihmisiin, älkää jättäkö kiviä kääntelemättä. Silti toivoo tämän olevan jonkinlainen pila tai hätiköityä uutisointia, osoitus tämän ajan turhan nopeatempoisesta tiedonvälityksestä tai mitä tahansa muuta sellaista, kunhan sen ei tarvitsisi oikeasti olla totta. Kävin juoksemassa vesisateessa ja kun sade hieman hellitti ja pilvet värjäytyivät hetkeksi vaaleanpunaisen purppuraksi harmaan sävyksi joka hohti omalla psykedeelisellä tavallaan, suru korottui jonkinlaiseen katarttiseen tilaan. Mietin, että tämä kesä tulee päässäni loppumaan ikuisesti siihen päivään, jolloin Perttu Häkkinen kuoli. Tuollaiset jäljet ovat syviä ja säilyvät kauan. Siltikin filosofian rakastaja minussa on niin vahva, että terminologiaan keskittyvät lakoniset vitsit täyttävät mieleni ilolla ja valolla tällaisenkin tunteen vallassa, kun kuuntelen ohjelmia. Niistä, jos mistä, paistaa rakkaus lajiin.

Miksi tämä on niin iso juttu? En usko, että koko Suomen kansa välttämättä tajuaa millaisen kulttuuriaarteen juuri menetti. En usko tässä maassa olevan ketään muuta, jonka työ leikkaa tätä kulttuuria spektrin kaikkine muotoineen niin laaja-alaisesti, oli kyse mistä tahansa elämän osa-alueesta tai kulttuurin marginaali-ilmiöstä; suurimmalla osalla toimittajia ei ole kiinnostusta marginaaliin, koska sillä ei tänä aikana saavuteta suurimpia lukijamääriä, ellei juttu ole jollakin tavalla raflaava. Perttu Häkkinen ja Panu Hietaneva taas ovat rakentaneet ohjelmansa sillä tavalla nerokkaasti oman itsensä kautta, että ihminen voi luottaa siihen, että he menevät juuri sinne minne kukaan muu ei ole matkalla. Ja meille valtavirrasta pois päin kulkeville se on suuri lupaus, koska noin 96% kaikesta muusta, siis siitä mitä valtavirralle tarjotaan, ei puhuttele meitä yhtään millään tavoin. Se tuntuu pystyynkuolleelta maailmalta, joka elää samassa omassa riskittömässä maailmassaan, jossa kaikki ovat, kuten Antti Holmakin kolumnissaan totesi, tuttuja. Tuttujen maailma on helvetin tylsä ja turvallinen. Häkkisen radio-ohjelmassa on aina lupaus siitä, että vaikken tietäisi mistä on kyse, tai vaikka en pitäisi aiheesta, ohjelma on silti kuuntelemisen arvoinen ja siitä voi oppia jotain kiinnostavaa ja merkittävää. Siihen ei kovin moni pysty. Toivonkin, että Hietaneva saa jatkaa ohjelman parissa tavalla tai toisella. Koska pelkään, että aivan heti edes Ylellä ei uskalleta ottaa vastaavanlaista riskiä hitaammin kasvavan ohjelman kanssa, sellaisen joka vaatii vapautta ja aikaa hahmottuakseen lopulliseen muotoonsa tekemisen kautta.

Latasin kaikki yli 200 jaksoa talteen yksi kerrallaan siltä varalta, että Ylellä saadaan joskus jotain pöljiä ideoita noiden pimittämisestä tai kapitalisoinnista. Aina kun tuo uutinen osuu jostain silmään, tunnen tahdonvastaisen värähdyksen. En olisi ikinä voinut ajatella tämän tuntuvan näin voimakkaasti. Toisaalta se johtuu ehkä juuri siitä, etten olisi ikinä voinut ajatella tämän tapahtuvan ylipäätään. Kai tätä on pakko johonkin purkaa. Kirjoitan tietoisuudesta ja siinä sivussa kuolemasta. Omistan tuon, mikä ikinä siitä lopulta tuleekin, Häkkisen muistolle.

Perttu Häkkinen

Ylen mukaan Perttu Häkkinen on kuollut. Sinne meni todella helvetin nopeasti sunnuntai ja mieli syvälle multaan. Ei näin pitäisi voida tapahtua. Ja silti näin tapahtuu, koko ajan. Siitä huolimatta tämä tuntuu joltain epämääräiseltä huonolta vitsiltä, odottaa vaan että kohta jostain ilmaantuu korjaava uutinen, että ko. henkilö löytyikin elossa, mutta hivenen väsyneenä kotoaan, tai jotain vastaavaa. En osaa käsitellä tai ymmärtää tätä asiaa nyt. Se tuntuu absurdilta etenkin siksi, että enhän minä häntäkään tuntenut, mutta kun jonkun ihmisen puhetta ja toimintaa, tietoisuuden virtaa kuuntelee satoja tunteja, syntyy jonkinlainen lämminhenkinen inhimmillinen yhteys, joka saa empatian toimimaan aivan kuten kenen tahansa ystävän kanssa. Ensinnäkin jo pelkästään se, että perheellinen ihminen kuolee yllättäen on järkyttävää ja "järjenvastaista", mistä syystä toivonkin voimia ja jaksamista hänen perheelleen, vaikka olisikin epätodennäköistä, että kukaan heistä päätyisi tätä lukemaan. Kenenkään ei pitäisi kuolla tuossa iässä, jättää jälkeensä lapsia joille vanhempi jää mysteeriksi.

Perttu Häkkinen johdatti lukuisissa radio-ohjelmissaan minut, sekä varmasti tuhannet muut, ymmärtämään paremmin ilmiöitä, joihin emme välttämättä koskaan muutoin olisi törmännytkään. Käsiteltyjä aiheita vasten tuli reflektoitua moniakin omia ajatuksia ja ajatusmalleja ja jopa uudistettua niitä melko rankalla kädellä. Perttu Häkkisen asiallinen ote ja ennen kaikkea loputtoman tuntuinen uteliaisuus ihmiselon erilaisia ulottuvuuksia ja ilmiöitä kohtaan saivat minut kunnioittamaan häntä ikuisesti ja syvästi. Viimeisen kuukauden aikana olen kuunnellut lähes yksinomaan hänen radio-ohjelmiaan pitkillä ajomatkoilla, jotkut kahteen ja osan kolmeenkin kertaan. Häkkisen huumorintaju ja hänen sekä Panu Hietanevan selkeä intohimo ja rakkaus työtään kohtaan ovat juuri se mikä erottaa heidän ohjelmansa niin kirkkaasti kaikesta muusta mitä radiossa tänä päivänä tehdään, ja odotin juuri alkavaa syyskautta taas kuumeisesti...

Paitsi että Häkkinen toimi tien näyttäjänä uusille ja vähemmän kuljetuille poluille, hän sai minut myös tarkastelemaan itseäni suomalaisuuden kontekstissa, kuten olen kirjoittanut aiemminkin. Siinä missä ennen vihasin Suomea ja sen umpimielistä kansaa, halveksin sen mököttävää, lammasmaista mentaliteettia ja katkeroituvaa, heinälatoon hirttäytyvää mielentilaa, näytti Häkkinen minulle sen, että olin vain katsonut vääriin paikkoihin. Esitellessään suomalaista hulluutta ja sitkeitä, yksinäisiä oman tiensä kulkijoita hän sai minut ymmärtämään, että minä kuulun tähän kansaan mitä suuremmissa määrin, yhdeksi lenkiksi noiden omapäisten hullujen joukkoon, ja jo tästä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Uskoisin, että tuollaisesta palautteesta mies itsekin olisi ollut mielissään. Onhan tämä nyt vain sanalla sanoen aivan helvetin kamala juttu. Perttu Häkkisen perintö tulee epäilemättä kasvamaan ajan myötä suureksi, se on helppo nähdä jo nyt, se oli helppo nähdä jo ennen hänen pois menoaan. Kunpa sen vain ei täytyisi tapahtua tällä tavoin.

Yle Puheelta löytyvät yhä kaikki Perttu Häkkisen heille toimittamat radio-ohjelmat. En usko kuoleman jälkeiseen, joten en osaa lopettaa mihinkään mahtipontiseen ja toiveikkaaseen nuottiin. Toivon voimia hänen perheelleen ja otan osaa heidän suruunsa.

Hyvin se meni!

Eilinen Cut To Fitin keikka oli hauska. Vaikka se meni molemmilta vähän räpeltelyksi, oli mukava soittaa Lahdessa ensimmäistä kertaa ainakaan vuoteen ja ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen ylipäätään. Etenkin nyt, kun niin moni asia on muuttunut, sitä ei koskaan tiedä mitä tästä tulee ja miten ihmiset siihen suhtautuvat. Siksi oli hämmentävää, kun Cédrik tuli naureskelemaan, että yleisön joukossa joku oli ihan fiiliksissä hokenut, että meikä siellä soittaa rumpuja. Jotkut tulivat keikankin jälkeen sitä ihmettelemään, ei kai se ole kenellekään mennyt jakeluun, että niitä tulee soiteltua, mutta nytpä se ainakin selvisi monelle. Toki se olisi voinut mennä paremminkin. Huutaessa on tottunut näännyttämään itseään ennen keikkaa, koska jos on täynnä, alkaa monesti vain oksettaa ja vituttaa koko homma. Rumpuja soittaessa tarvitsee kuitenkin aika paljon energiaa, ja jos sitä ei ole, kehon hallinta on vähän hankalaa, koko ajan tuli jotain ylimääräistä sähläystä ja tuntui ettei hallitse ruumistaan oikeastaan ollenkaan. Ainakin opin sen, ehkä sitä jatkossa syö vähän paremmin.

Nyt jäätiin koiran kanssa keskenään, jääkaappi täynnä intialaista ruokaa. Tai kaksi annosta sitä siellä on, että ei se nyt ehkä koko ensi viikoksi riitä. Ajattelin katsella dokkareita, tehdä retken keskustaan, koska pitää mennä postiin ja kirjastoon, kirjoitella tuota jotain uutta juttua, jonka kirjoittamisen aloitin toissayönä, ja koittaa keksiä elämälle jonkin sortin tarkoitus seuraavaan keikkaan asti. Treeniä kai, lähinnä. Onneksi seuraavat keikat ovat jo torstaina ja perjantaina ja lauantaina. Se rauhoittaa mieltä kummasti. Eetun kanssa soittaminen on parasta juuri siksi, että siinä on se tunne siitä, että se on me vastaan koko muu maailma, ja se muu maailma voi suksia vittuun. Kuten eilenkin jollekin sanoin, kaikki voi mennä päin helvettiä, mutta ainakin tietää että joku seuraa mukana sinne helvettiin asti, eikä siellä tarvitse olla itekseen. Eikä se nyt niin päin helvettiä mennyt, lähinnä pitää saada asiat selkäytimeen, että ei tarvitse ajatella niin paljon, ja kaikki alkaa taas sujua automaagisesti.

Nyt toivoisin, että loopperia myyvä taho vastaisi edes jotain ja misi sen loopperinsa. Rahat on kasassa, tarve on kova, mutta elämä on niin helvetin kallista touhua, että kohta ei taas ole varaa ja sitten tietysti vastaillaan ja ihmetellään että mikäs persaukinen se täällä pyörii. No juuri sellainen. Sain kuitenkin kolmessa päivässä rahat kasaan, joten onhan se jo jonkinlainen saavutus persaukiselle, elämä vaan koittaa heitellä koko ajan lisää kaikenlaisia kierrepalloja tähän touhuun, mikä hankaloittaa vähän kaikkea. Lisäksi vituttaa, miten paljon tämä kämppä haisee muovimatoille heti kun pitää ikkunat kiinni, ja miten paljon tulee ampiaisia sisään tapettavaksi heti kun pitää ikkunat auki.

Kiirettä pitää

Keikkakalenteriin rapsahti kerta heitolla muutamat keikat lisää. Noiden lisäksi on Uskon nauhoituksia 17. päivä ja ties mitä muuta, alkaa olla melkoista minuuttiaikatauluttamista tämä kalenterin täyttäminen pikkuhiljaa, mutta se on vaan hyvä asia. Mieluummin sitä keikkoja soittaa kuin kotona istuu. Muuttaakin pitäisi, mutta ensi kuu on käytännössä pyhitetty sille, koska en tahdo tehdä sitä missään kahden päivän kiireessä. Tänäänkin käytiin treenaamassa keikkoja varten, kuten nyt on käyty joka päivä muutenkin, ja alkaahan se pikkuhiljaa jotenkin päin sujua. Heti Cut To Fitin treenien jälkeen menin Taserin treeneihin ja pistettiin sielläkin vähän jotain nauhalle, Kaikki uudemmat on nyt ainakin jotenkin päin narulla. Tämän jälkeen alkoi olla jo melko hapoilla, kun ei ollut aamupalaakaan tullut syötyä. En kyllä syönyt yhtä leipää enempää sen jälkeenkään, kun ei täällä kämpässä vain ole mitään, mutta jos sitä nyt vaikka edes appelsiinin söisi.

Olen tällä hetkellä 20 euron päästä loopperin rahoituksesta. Jos pedaali kerkeää mennä, voi vähän vituttaa, joten toivotaan että ei, ennen kuin rahat on kasassa. Olen kyllä aina yhä uudelleen hämmentyneen kiitollinen ja hölmistynyt siitä miten ihmiset ovat valmiita auttamaan tällaisissa tilanteissa, etenkin kun sitä aina olettaa ettei mitään näitä hommia edes näe tai lue kukaan. Kiitos kaikille jotka ovat auttaneet. Se ei ole mikään itsestäänselvyys, kun takana on näin monta kilometriä kivireen vetämistä ylimäkeen palavien skorpionien sateessa. Eikä tämä tästä taida mihinkään loppua. En jaksa uskoa, että tämä Suomen kokoisessa maassa mihinkään muuttuisi tai ketään kiinnostaisi yhtään enempää kuin tähänkään asti. Väsyttävää on vain se jokin sellainen sisäsyntyisen oloinen katkeruus ja kateus, jolla tunnutaan torppaavan muiden juttuja niin paljon kuin mahdollista siksi, ettei omista oikein tule mitään. Ei kai niistä omista hommista voi mitään tullakaan, jos ei niihin keskity ja kurkistelee vaan koko ajan toisen juttuja. Keskittyy omiin asioihinsa vaan, niin ainakin saa asioita aikaan, eikä vain puhu niistä koko aikaa.

Eilen nauhoitettiin illasta jonkinlainen Käki-sessio, josta tuli After The End of The World. Laitan sen tännekin kunhan internet tekee tehtävänsä, mutta siitä tuli ehkä yksi parhaita juttuja, minimalistinen, nihilistinen erämaa, jossa geiger-mittari rutisee ja tuuli pyyhkii tomua ympäri maita ja mantuja. Hämyistä ja synkeää jumitusta, jossa ei taas kaikenmaailman keskittymishäiriöisille tapahdu yhtään mitään, mutta jossa asiat muuttuvat silti hitaasti koko ajan. Nyt pitäisi lähteä käymään Kankaanpäässä, viemään ja tuomaan tavaraa.

Flesh Consciousness

Käytiin tänään taas treenaamassa tulevia keikkoja varten. Noiden lisäksi valmistui myös Kill Sörnäinen-tapahtuma Lepakkomiehessä, parasta on se, että saa soittaa Fuck-Ushimankin kanssa taas. 25.8 on siis se. Treenien jälkeen soittelin tämän kaiken alasti odotellessani hien jäähtymistä, sähköhammasharjalla, omilla jousiromuillani ja akustisella kitaralla. Sillä on hinta, koska tarkoitus on ostaa uusi loopperi rikkoutuneen Jamman Stereo-loopperin tilalle. Jos kymmenen ihmistä ostaa tuon, minulla on kasassa rahat loopperiin, jonka näin käytettynä jossakin soittoryhmässä. Tai jos tämä on mielestäsi ihan paska, niin on tuolla Bandcampissa 130 muutakin albumia joista valita. Itse pidän tästä, koska se on jonkinlainen riisutun ja hiljaisen ilmaisun ja meluisampien vallien vuorotteleva virta, luonnollinen ja kahlitsematon.

Nyt tämä treeniputki tässä vielä alkaa, pakko puskea niin paljon treeniä, että setti jää jotenkin alitajuntaan eikä tarvitse miettiä siinä mitään. Se mistä pidän erityisen paljon nyt on se, että keikkojen alut ja loput ovat kokonaan improvisaatiolle pyhitettyjä asioita, saa tehdä mitä tahansa ja sekoilla juuri niin paljon kuin tahtoo. Uusissa biiseissäkään ei oikeastaan ole kuin yksi helvetin murheenkryyni, jossa meinaa kääntyä kompit ympäri, mutta ehkä se on fiksuin vaan sitten suoraan soittaa niinkuin luonnollisimmalta tuntuu. Vanhoja biisjeäkin opeteltiin ja huomenna opetellaan muutama lisää. En sano, että hyvä tulee, mutta tulee siitä "Jotain".

Olisi yksi kiinnostava rundin järkkäyskin ensi keväälle, tarvitsen siihen vaan aikan helvetisti rahaa vierailijan lentolippuja varten, mutta jos tämä onnistuu niin hemmetti että siinä on kaikki sitten aikalailla kohdallaan ja olen itseeni ikuisesti tyytyväinen. En kuitenkaan huutele mitään ylimääräistä, ennen kuin tässä on jotain selvää olemassa. Helppo homma, jos saisi jonkun isomman puljun vähän turvaamaan selustaa, mutta jos ei, niin sitten tehdään DIY-hommia ja omalla persnetolla. Aika näyttää, taas kerran.

Mitäs Mitäs Mitäs

Tässä on viime yön Mitäs Mitäs Mitäs keikka. Sähköt aiheuttivat mystistä päänvaivaa heti alussa, kaikki oli kiinni jatkojohdon jatkojohdon jatkojohdolla ja aina kun Cédrik tai Terhi tekivät mitään, meikältä hävisi virta kaikista pedaaleista, paitsi Digital Delaysta, joka oli patterivirrassa. Muutenkin noin vartti alusta meni ihan suoraan säätämiseen, koska loopperista tuli ulos pelkkää maalenkkibrummia ja toinen loopperi ei suostunut ottamaan virtaa mitenkään.  Jouduin siis looppaamaan kaiken tuolla delay-pedaalilla ja siinä sai sitten vähän kikkailla ja kiroilla. Kun jossain vaiheessa yleisöstä kuului jotain parisuhdeongelmia kovemmalla kuin musiikki, teki mieli heittää kitaralla ja suksia vittuun, mutta kärsivällisyydellä ja pitkäjänteisellä työllä onnistuin sulkemaan sen ulos ja pääsin jopa jonkinlaiseen katoamisen tilaan taas. Pitääkin tehdä taustavideoihin jonkinlaisia viestejä yleisölle, että menisi perille se tietynlainen molemminpuolinen kunnioitus jota tuolla haetaan. Eniten meluajat vituttaa siksi, että ne pilaavat sulautumista kaikilta niiltä jotka tahtovat antaa itsensä sille. Se on raivostuttavaa. Kun lopussa satoi kaatamalla (kuten tallenteestakin kuulee), toivoin että teltan katto kestää, koska jos siitä olisi kärähtänyt yksikin johto, olisimme varmaan kärähtäneet kaikki. Keikan jälkeen menivät sähköt, mutta ne olivat vissiin pätkineet aiemminkin, kun tapahtuman työväki sai homman hanskaan aina niin nopeasti. Itse festivaali oli hemmetin hieno, yksi parhaita miljöönsä ja fiiliksensä puolesta, vaikka ennen keikkaa sitä lähinnä vaan tuijotteleekin tyhjyyteen.

Lähtiessä kolisteltiin auto vielä ojaan, mutta onneksi järjestäjät saivat hinattua sen pois ja päästiin matkaan. Huoltoasemapysähdyksellä jorkki poltti paskan ja kuivan "tomaattibasillikatoastin" pohjaan ja sitten kun sain uuden, mietin että ei olisi kyllä tarvinnut tarjota toistakaan. Sain sentään munkin ilmaiseksi, se oli hintansa väärti kahvin kanssa. Kotona oltiin siinä seitsemän pintaan ja heräilin yhden korvilla. Äsken kävin taas juoksemassa itseni läkähdyksiin ja totesin, että tässähän tämä sunnuntai meni aika suoraan. Nyt voisi piirrellä keikkajulisteita ja valvoa tässä hissukseen, ehkä jatkaa Swans-kirjan lueskelua. Huomenna ohjelmassa on taas musiikkia ja blastin hakkaamista. Viikon päästä onkin sitten jo keikka, eli siihen mennessä pitäisi saada paletti jotenkin päin läjään ja biisit haltuun. Kyllähän ne rummuilla menee, mutta kun ne pitää samalla vielä huutaakin, niin on se oma temppunsa. Hyvä siitä tulee, uusia biisejä, pari vanhaa ja sitten tajunnanvirtamölyä lisäksi.  Kauhean kuuma meinaa olla koko ajan, vaikka viime yönä olin varma, että tulen kipeäksi seisoessani sateessa ties kuinka kauan. Mutta ei. Loppuromahdus ja lepo antaa yhä odottaa itseään. Mikäs siinä sitten.

Kohti Mitäsmitäsmitäsmitäsmitäsmitästä...!

Muutama päivä humahti ohi, lähinnä teltassa nukkuessa ja rakennellessa. Tämä kesä on ollut siitä hieno, että on tullut nukuttua lähinnä teltassa ja autossa ja missä tahansa muualla kuin kotona. Olen myös päässyt tekemään enemmän kuvataiteellisten projektien grunt workia, fyysistä työtä jota olen kaivannut niin paljon, että mietin josko laittaisin Deletelle uuden hakemuksen. Edelliseen ei vastattu mitään, se oli lyhyt sähköposti, jossa totesin ettei minulla ole mitään virallista työkokemusta alalta, mutta tykkään rikkoa juttuja ja painan duunia kuin muuli. Ihme ettei kelpaa. Rakentaminen ei kiinnosta, rikkominen ja hävittäminen kyllä. Sitä tämä taidehommakin itselläni isoilta osin on, kaikenlaista rikkomista ja prosessin taltioimista tavalla tai toisella.

Cut To Fitin kanssa otettiin nyt uusi alku ja uuden alun mukana uusi työmoraali. Treenit niin usein kuin niitä vain pystyy pitämään, eli lähestulkoon päivittäin. Tänään pidetään välipäivä, kun pitäisi jossain vaiheessa roudata kamat ja lähteä Mitäsmitäsmitäs-festivaalille soittamaan. Käki soittaa Downshift-teltassa visuaalien ja valojen kanssa klo 00.00 eteenpäin, ehkä parisen tuntia. Tulee hyvä keikka, fiilis on vahva ainakin tässä vaiheessa aamupäivää. Heräsin tosin kahdeksan jälkeen ja voipi olla, että vähän väsyttää kun arviolta neljän-viiden korvilla on kotona. Kahvitaukoja ja energiajuomia ja muita kotkotus-placeboja naamariin vaan.

Aloin tässä miettiä myös tuota spoken word levyäni, joka tuntuu pienevän koko ajan. Ehkä yritän tehdä siitä 7 tuumaisen, niitä ainakin tehdään enemmän, joten varmasti löytyy jostain pulju joka kykenee tekemään 100 kappaletta halvemmalla, kuin mitä nämä löytämäni viritykset 10" ovat olleet. Melko epätoivoista touhua ja varmaan tämä kuitenkin tulee kasettina pihalle sitten joskus, mutta koitetaan nyt. Seuraava projekti on myös Käki-levy, sekään ei vaikuttanut liian kalliilta tuplalevyksi, mutta jostain sekin raha on revittävä. Ei kukaan haluaisi tukea tätä kaikkea sellaisella toimintatonnilla, jolla pääsisi taas alkuun tässä pyristelyssä? niin vähän ajattelinkin.