sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Noise Eater



Kävin aiemmin tekemässä tämän. Sen ajatuksena oli olla meditatiivinen, kelluva, suhiseva ja kohiseva jumittaja, henkistä seinän tuijottelua, tyhjässä huoneessa istumista, pelkkää pysähtyneisyyttä, jossa annoin looppien soitella melko pitkälti keskenään ja eksyä ajastaan omille teilleen. Samoin yksi sen keskeisiä ajatuksia oli se, miten jokin asia asettuu kontekstiinsa vasta ajan kanssa, kun sitä ympäröivät asiat ajan kanssa antavat tulkintaan tarvittavat avaimet. Siinä mielessä koen sen myös onnistuneen. Selkeästi 9 tuntinen keikka ei ollut riittävästi musiikkia, kun oli sellainen olo, että pitää vielä vähän soittaa musiikkia. Tässä on myös mielestäni onnistuneesti vangittu se tietoisuuden tila, joka ei tule esiin ennen kuin riittävästi suhinaa ja sotkua. Se on jotakin sellaista, joka pakenee ylituotettua ja -siivottua musiikkia. Sellainen suoruus joka puhuttelee aamuyön pimeinä tunteina, vaikka se muulloin näyttäisi absurdin kömpelöltä tai hidasliikkeiseltä. Jotkus asiat tarvitsevat aikaa ja oikeanlaisen mielentilan avautuakseen, ja tiedän musiikkini esimerkiksi olevan melko pitkälti sellainen asia. Kaikki eivät uskalla antautua.

Sotkin taas blogia hieman, koska pidin tästä entisestä värimaailmasta enemmän ja aina miettiessäni sitä, näen sen tämän värisenä joka tapauksessa, joten olkoon se tällainen sitten. Muuten päiväni on ollut täynnä toimettomuutta ja turhuutta, joka ei sittenkään ole turhuutta, vaan välttämättömyyttä olemisen ja luomisen kannalta. Toisaalta, onhan se sunnuntai, eli ehkä isoin osa ihmisistä ei käytä tätä päivää työhönsä muutenkaan. Olen kuunnellut Perttu Häkkisen loistavia radio-ohjelmia ja miettinyt miten paljon minullakin olisi taas muka asiaa lähes jokaiseen kuuntelemaani keskusteluun ja miten tahtoisin olla osallisena miettimässä jokaista lautasella olevaa asiaa, ihan vain yleisestä kiinnostuksesta kaikkia noita asioita kohtaan. Siksi tämä onkin paras suomalainen radio-ohjelma, koska aiheiden kirjo on moninainen ja vieraat erittäin mielenkiintoisia.

Toki okkultismia käsitellään paljon, mutta sekin on saanut minut miettimään tuota aiemmin tylsänä ja kliseisenä pitämääni aihepiiriä laajemmassa valossa ja ymmärtämään, että minähän tällaisena romumystikkona puuhastelen tietynlaisen okkultistisen voiman parissa mitä suuremmissa määrin, koska musiikki on mielestäni ainut todellinen, olemassaoleva magian muoto, joka kykenee helposti transsendenttiyden saavuttamiseen havaittavan todellisuuden rajoissa. Musiikki on taikuutta joka muuntaa tietoisuuksia yhdeksi ja hävittää rajat minän ja kollektiivisen olemassaolon väliltä, musiikki tekee meistä kaikista yhtä ja samaa olemassaolevaa, tuntevaa tietoisuutta. Se on hienoa ja kaunista! Se on psykedeelistä. Vaikka huumeet voivat auttaa joitakin estyneempiä yksilöitä laskemaan suojakuoriaan ja pääsemään lähemmäksi tätä tietoisuuden tilaa, se ei tarvitse sitä. Kun tietoisuuden portit ovat aina levällään, tai mikä parempaa, nostettu pois saranoiltaan, voi niistä kulkea koska tahansa miten tahtoo. Toki se tekee olemassaolosta melko intensiivisen kokemuksen, mutta itse en ainakaan suostuisi olemaan olemassakaan millään muulla tavoin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti