keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Nihil est, ergo cogito

Kokeiltiin äsken youtubesta löytyvää edellisiä elämiä koskevaa regressiohypnoosia. Annoin itseni vajota transsiin ja kai vähän hetkittäin uneenkin, joka oli ihan mielenkiintoista. Näin kyllä kuvaillut asiat, mutta heti kun asia koski edellisiä elämiä, en nähnyt mitään, mikään ei kielinyt siitä että minulla olisi edellinen elämä, jolta olisin voinut oppia mitään. Ainut pieni välähdys oli alkupuolella, jo ennen kuin alettiin puhua mistään, kun näin päässäni arabinaisen, jonka vierellä oli jokin eläin. Mietin, että en välttämättä ainakaan keksisi tuollaista mielikuvaa, mutta toisaalta mietin voiko kyseessä vain olla lapsuudesta löytynyt mielikuva jostain Disney-piirretyn prinsessasta ja varhaisseksuaalisesta värähtelystä kuolemaan liittyvien ajatusten yhteydessä, kun kuljin tajunnassani taaksepäin muutenkin. Regressiohypnoosia voisikin mielestäni käyttää hyvin (oikean ihmisen, ei youtube-videon kanssa) juuri lapsuuden koluamiseen ja unohdettujen muistojen etsimiseen, ennemmin kuin oletettujen preuteraalisten kokemusten metsästämiseen. Kiinnostaisi nähdä mitä kaikkea sellaista voisin palauttaa mieleeni, mitä en normaalisti kerro edes itselleni.


Ja se on oikeastaan välttämättömyyskin. Koska muuten päädyn tässä jatkuvassa itseni tutkimisessa ja pilkkomisessa siihen harhaan, että luulen työn olevan valmis kun uskon siihen valmiin määritelmään, jonka minä itselleni annan, suojellakseni joitain sellaisia asioita, jotka tahdon piilottaa itseltäni. Tämä voi kuulostaa taas siltä, että sitä on joko valvottu liikaa tai jotain, mutta ei oikeastaan. Ennemmin tämä on taas seurausta siitä, että olen saanut lueskella lempiaiheestani, eli Samuel Beckettin kirjallisuudesta. Paul Austerin Beckett and Zen on ollut ehkä parhaita aiheesta lukemiani teoksia, koska se ottaa tarkasteluun Beckettin kirjojen ytimen niiden muodon sijaan, keskittyen lähinnä havaitsemiseen ja minän rakenteisiin. Keskeisenä ajatuksena siis juurikin se, ettei subjektiutta voi havaita, koska itseään tarkastellessaan subjekti tutkii subjektiuden kohdetta, eli itseään. Perseptio itsessään tekee itsensä havaitsemisen mahdottomaksi, eikä lopulta voida sanoa muuta, kuin että on havainto, jolla on kohde. Koska tämä vastaa melko pitkälti omaakin näkemystä siitä miten "minä" ja muu subjektiivinen hölynpöly tulisi nähdä, olen hyppinyt tasajalkaa tämän kirjan kanssa useammin kuin kerran. Mielenkiintoinen on myös Austerin näkemys siitä, että Beckettin eksistentiaalinen epätoivo juontaa pohjimmiltaan siitä samasta tilasta, josta on kyse ennen valaistusta.  Beckett hahmoineen on ikuisesti jumissa siinä tilassa, jossa aistimaailma ei enää ole todellinen, mutta nirvana on saavuttamatta, eikä sekään täten tunnu todelliselta. Buddhismissa tälle on termi "nälkäisten haamujen maailmassa asumisessa". Ja juuri tuossa maailmassa minäkin olen ollut jumissa jo kauan. Sikäli en olisi uskonut, että kirjallisuustutkimuksen ja filosofian teos kääntyy omalla kohdalla self-helpiksi, mutta tavallaan ymmärsin tämän sisäsyntyisesti juuri lukiessani sen. Olen jumissa tässä oivalluksen kynnyksellä, siinä hetkessä jossa tarvitsen mestarin ilman läpi viskatun sandaalin tai päähän kolahtavan airon irroittamaan minut järkeni ja kokemukseni ja ymmärrykseni maailmasta satoriin. Vaikka osaankin intuitiivisesti laskea irti kaikista konsepteista ja etenkin kaikesta sellaisesta mitä itse pidän jotenkin subjektiivisesti merkittävänä tai tärkeänä, tiedän että olen taipuvainen mulahtamaan takaisin tähän tietoisuuden pohjamutaan, enkä odota siitä piirteestä pääsevänikään. Ja koska ajattelen niin, koska koen näin, Beckett puhuttelee minua erityisen paljon, enemmän kuin ehkä mikään muu. En usko itseäni kovinkaan todelliseksi, enkä tippaakaan merkittäväksi tai tärkeäksi, en usko mihinkään kuolemanjälkeiseen ja ymmärrän asioiden väliaikaisen luonteen. Silti en voi olla takertumatta siihen kerta toisensa jälkeen, yhä uudestaan ja uudestaan, koska se on ainut, lyhytaikainen ikkuna tähän koko todellisuuteen, joka minulla on.


Olen silti mielissäni siitä, että kykenen olemaan olemassa intuitiivisesti, vailla ajatuksia, takertumatta, kaiken taiteen tekemisen kautta. Ilman tätä olisin täysin kusessa. Ehkä jo kuollutkin. En tosin tiedä onko toisaalta hyvä juttu katsella tätä kaikkea pitempään ja takertua siihen lisää, mutta ainakin niin kauan kuin elää on toivo siitä, että osaa laskea irti tästä kaikesta. En pidä kyllä itselleni peukkuja pystyssä, mutta mitä vaan voi tapahtua. Siihen asti minun on vain pakko jatkaa tätä ilmaisua, jota en voi lopettaakaan, jota en saa edes hillittyä juuri yhtään, vaikka yrittäisinkin. Olisihan se kai hienoa jättää kaunis ja mystinen ruumis, mutta kun on syntynyt sirpalekranaatti sielussa, taitaa olla väistämätöntä, että siinä kaikessa riittää jälkipolville siivoiltavaa vielä pitkäksi aikaa. Tällä varjolla ilmoitan, että Ajatuskoneita (10 euroa) on vielä 15 kappaletta, Katoamista (20 euroa) vielä 20 kappeletta. Kaiken rahan käytän tulevan runokokoelman kustantamiseen, ellei elämä keksi tässä järjettömiä määriä kaikkea muuta rahareikää ensin. Kannattaa kuitenkin ostaa nuo nyt, koska en luultavasti tee niitä lisääkään, enkä usko että niitä tulee kukaan julkaisemaan myöhemminkään. Vaikka saihan Beckettkin istua Wattin päällä 11 vuotta. Se pitääkin metsästää jostain ja lukea uudestaan pitkästä aikaa. Lukukokemuksena väsyttävin ja raskain, mutta myös sellainen joka on jäänyt vaivaamaan mieltä pitkäks aikaa. Eihän Katoaminen toki mitenkään siihen ole verrattavissa muuten kuin lukijavihamielisyytensä ja tarkoituksenmukaisen väsyttävyytensä kautta. Se on kirja joka ei tahdo tulla luetuksi loppuun ja silti olen pettynyt ihmisiin jotka eivät lue sitä loppuun asti. Vaikka tietysti myös nautin siitä. Välillä tämä oman aikaisten ihmisten puusilmäisyys tulevaisuuden suhteen vituttaa, kun kaikki voisivat säästää aikaa sillä, että julkaisisivat nämä asiat jo nyt. Tiedän, että se on kuitenkin jonkinlainen "väistämättömyys", jota kohti kuljen, halusi sitä kukaan tai ei.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti