perjantai 13. heinäkuuta 2018

MUTE

Pari päivää Kankaanpään rauhassa takana. Tai enimmäkseen kai autossa. Tuo on kyllä sikäli hauska väli ajaa, että kolmisen tuntia ei ole liian pitkä, mutta kun sen tänään ajeli ilman yhtään taukoa iltaa vasten, niin alkoi siinä olla pää vähän jumissa. Ensi viikolla kuitenkin aloitetaan varsinainen reissaaminen jonkinlaisella Tampere-Pori-???-Oulu-Lappi-Norja-Que Sera, Sera-akselilla, niin ihan hyvää treeniähän tällainen autossa istuminen on. Käytiin tullessa myös kiipeämässä johonkin näköalatorniin, mutta aika äkkiä tuli selväksi, että kaikki tuollaiset paikat vetää ihmisiä puoleensa ja mieluummin sitten on jossain muualla, kuin missä ihmiset ovat. En tiedä miksi tulen luonnon keskellä niin ärtyneeksi, jos on vieressä tuntemattomia ihmisiä. Ehkä se tuntuu siltä, että koko Suomessakin on niin helvetisti lääniä, että miksi niiden piti tunkea juuri tänne juuri nyt? Ilman ihmisiä minun ei tarvitse ajatella kaikkea sitä, mitä ihmiset yleensä laittavat minut ajattelemaan, kaikkia niitä eroja, joita minulla heihin nähden muka on.

Mistä pääsenkin kätevästi aiheeseen, jota olen miettinyt pari päivää. Eli miksi minun taiteeni ei ole ITE-taidetta, ja miksi koen sen eron olevan niin selkeä. Ensinnäkin toki siksi, että minua on myös yritetty kouluttaa. Olen käynyt kuvataidelukion, vaikka se olikin minulle lähinnä tekosyy pudottaa 18 pakollista kurssia pois ja korvata ne piirrustelulla, joka meni kohtalaisesti vaikken oppinut oikeastaan mitään tai kuunnellut ketään. Sitä seuraa kymmenisen vuotta itsenäistä työskentelyä, ja nyt viimemmäksi sitten muotoiluinstituutti, jossa Mika Heinosen taideopetus on ensimmäinen kerta, kun olen ottanut taideopetuksen vakavissani. Nyt sitten pääsin myös Kankaanpäähän opiskelemaan kuvataidetta, kun sitä ei muotsikassa tuon enempää ole tarjolla, enkä vielä tiedä mitä teen tuon viimeisen vuoden kanssa nyt. Joko teen opparin, tai vaihdan vaan suosiolla koulua. Ei ole ollut tapana jättää asioita kesken, mutta motivaatio on niin alhaalla, että jos Kela itkee yhtään, niin se on aikalailla siinä sitten. Takaisin aiheeseen. Toisekseen koen, että ITE-leima on taiteen instituutioiden ylhäältä päin antama ja arvottava leima. Minä en tullut tähän touhuun mukaan taiteen kautta. Minä tulin punkista, jossa DIYn etiikka ja paatos on määrittänyt kaikkea tekemistäni jo kauan ennen kuin määritin itseäni mitenkään taiteen tekijänä. Kun oli tottunut tekemään kaiken itse, tuntui typerältä että sille olisi yhtäkkiä jokin nimi, kun todellisuudessa se tuntui vain luonnolliselta tavalta tehdä mitään ylipäätään. Teen asiat itse siksi, että ne on helvetin mukava tehdä itse. Teen asiat itse, koska en luota kehenkään muuhun. Teen asiat itse, jotta minun ei tarvitse odottaa vuositolkulla, että muut saavat hilattua perseensä edes ylös penkistä. Teen asiat itse siksi, että se on mielestäni ainoa oikea tapa tehdä asiat, ja nautinnollinen jo itse prosessin takia.

Tärkeimpänä on kuitenkin siinä, mitä termi ITE-tarkoittaa. Itse Tehty Elämä. Minä en koe, että minun elämäni on itse tehty. Kaikki mitä minä olen, on syntynyt pitkälti negaatioiden, kieltämisen ja ulos sulkemisen kautta, yhteiskunnan, ystävien, erilaisten yhteisöjen ja etenkin näiden kulttuurillisten instituutioiden toimesta. Minä en tehnyt "minua". Teidän maailmanne teki minut. Kaikki ne kiilat joita väliin on lyöty, kaikki rajoitukset joita minulle on yritetty asettaa ja kaikki säännöt joiden yli olen kävellyt oikeastaan miten on vain sattunut kiinnostamaan, ne kaikki ovat olleet luomassa taiteellista työtä ja henkilökohtaista identiteettiä. Se on siis ennemmin MUTE. Muiden Ulkoapäin Tekemä Elämä. Se myös kuvaa hyvin sitä mykkyyden tunnetta, joka jää kun ei saa ääntänsä kuuluviin, vaikka tietäisi, että sanottavalla on myös jotain todellista painoa maailmassa. Tämä nyt vaikuttaa taas katkeralta tilitykseltä, mutta en minä oikeasti ole tästä katkera, vaan kiitollinen. Se on auttanut minua löytämään oman kontekstini, ymmärtämään isääni paremmin, tehnyt järjettömät määrät hienoa taidetta jota ei olisi syntynyt koskaan muuten ja auttanut minua ymmärtämään paljoltikin yhteiskunnan ulkopuolelle jääviä.

Siksi, kun pääsen luontoon ja eroon ihmisistä, koen pelkkää rauhaa. Minun ei tarvitse miettiä olemistani tai ylipäätään sitä että olen olemassa jonkun tietoisuudessa, ei pienimmässäkään määrin. Saan rauhassa keskittyä olemaan keskittymättä mihinkään ja tulla tyhjäksi sitä kautta. Sekin on minulle välttämätöntä. Siinä on kyse samasta asiasta, kuin musiikin kautta häviämisessäkin. Ne ovat kaikki saman voiman eri puolia. Mutta kaikkein mieluiten olen aina ilman ihmisiä tai niiden tarkkaan valittujen ihmisyksilöiden kanssa. Voin horista sekavia ja antaa ajatusteni poukkoilla vapaasti ilman, että kukaan koittaa häiritä itse ajatusprosesseja. Se on tärkeää. Se on välttämätöntä.

Kuuntelin tuossa taas tuota jo ehkä kyllästymiseen asti tässä mainittua radio-ohjelmaa ja tekee mieli tankata filosofiaa taas kaikki reijät täyteen. Siitä tuli myös mieleen, että koska pukeudun repaleisiin rääsyihin ja asun junaradan vieressä horisemassa sekavia, joku kuvasi minua punk in finlandin Diogenesiksi. Pistin juuri kootut opetukset ja anekdootit tilaukseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti