maanantai 9. heinäkuuta 2018

Kävelyä ja rämpyttelyä

Tänään MIETIN aikaisin nukkumaan menemistä. Siis kahteentoista mennessä. Siihen kerkiäisi vielä, jos lopettaisi tämän kirjoittamisen nyt ja menisi nukkumaan. En kuitenkaan keksinyt yhtään syytä miksi. Tästä johtuen asetin uuden takarajan kello kahteen, mihin mennessä pyrin tekemään ne vähät asiat mitä minulla oli mielessä tehdä, ja kuunnella Perttu Häkkisen hienoakin hienompaa radio-ohjelmaa Yle Areenasta vielä jakson-pari. En tosin pidä siitä rumasta tempusta, jonka Yle Areenan autoplay on tehnyt joko puhelimella tai koneella, kun se on hyppinyt jaksoja yli niin, etten tiedä missä olen menossa näiden kuuntelussa, ja pitää jakso kerrallaan katsoa, mitä on jo tullut kuunneltua. Tällainen peli ei vetele. Kuuntelin ohjelmaa äsken kävellessäni, kuten monesti teen. Kävely on hienointa mahdollista tekemistä, voisin jopa sanoa, että filosofin ja taiteentekijän tärkein yksittäinen työtehtävä, joka tulisi muistaa aina. Kävelyretkeni suuntautui menneisyyteen, Kärpäsenmäen entiselle Siwalle ja siitä pienen omakotitalojen täyteisen kadun läpi kotiin. Hämmentävä yllätys kohtasi minut tullessani pienen baarin kohdalle. Baarin ovi oli auki ja sieltä tulvahti tuoksu joka vei minut vielä syvemmälle menneisyyteeni, Pertunmaalle 90-luvun alkuun, kun olen ollut polvenkorkuisena Pihapirtissä isän perässä. Hajuaistin ja muistojen yhteys on mielenkiintoinen.

Tämä päivä on muuten ollut rauhallisen puoleinen, tein Jonestownin levyn kannet loppuun ja kohta sekin kai lähtee sitten painoon ja parin vuoden proggis tulee päätökseensä. Ainakin se mitä olen itse levyltä kuullut on ollut kovaa kampetta. Siinä on sellainen parivaljakko joista pidän muutenkin ihmisinä todella paljon, sisäsyntyisesti olemme tulleet juttuun aina helvetin hienosti. Siksi tämä levynkansiprojektikin on ollut ilo. Hyviä tyyppejä auttaa aina mielellään. Vähemmän hyviä tyyppejä kai sitten jostain velvollisuuden tunnosta yhteisen hyvän tekemisen ajatus mielessään. Heh. Kohta vedän kyllä melko pitkälti liinat kiinni ja keskityn koulun alkun ja omiin asioihini hetkeksi, kai sitä siitäkin saa sitten taas mulkun maineen kun ei enää teekään kaikkea kaikille ilmaisiksi vain siksi, että on tähän asti tehnyt. Humen giljotiini laulaa.

Tekisi mieli tehdä musiikkiakin. Kun kävi akuutisti vituttamaan tämä taustabändin nimeämistrendi, jossa se on aina "Kumppanit", "ystävät", "vannotut miehet", tai mitä tahansa muuta tuollaista joka näyttää että kaikilla on kivaa ja fantsua, niin päätin, että Jere Kilpinen ja Tarkkaan Valitut Vähiten Ärsyttävät Tyypit-levy tulee vielä tänä vuonna. Ehkä lähiaikoina, koska tänään tein jo ensimmäisen aihion.Tässä on itseasiassa ensimmäinen demo siitä, kun nyt Googlelle sieluni myyneenä voin näemmä liittää kaikkea suoraan tähän. Hyvä tästä tulee, kun opettelee ensin soittamaan sen ja kirjoittelee säkeistötkin. Koko loppupuoli tuli hatusta ja räpelsin sen sitten vaan alas jotenkin, koska ajattelin laittaa tämän instagramiin, mutta eihän se sinne mahtunut.

EDIT: Jaa, ei se toiminutkaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti