maanantai 2. heinäkuuta 2018

Itsetuhoisuus ja itseni totaalinen tuhoaminen.

EDIT: Lukukokemuksen taustalle käynee paremmin kuin hyvin tämä bisii:


Olen viimeaikoina miettinyt paljon itsetuhoisuuttani, kun siitä on tullut keskusteltua erinäisten ihmisten kanssa. Se on kiinnostava pohdinnan aihe sikäli, että se tuntuu poikkeavan niin paljon yleisestä itsetuhoisuudesta, joka tavallisimmin purkautuu ihmisissä fyysisenä vahingoittamisena. Minun itsetuhoisuuteni yltää pitkälle varhaislapsuuteen asti, kuuden vanhana niitä on kirjattu ulkopuolisen toimesta ylös ensimmäistä kertaa, mutta näitä on kuitenkin ollut varmaan aina. Lapsena satutin itseäni jonkin verran, mutta ymmärsin melko nopeasti, että minulla on melko korkea kipukynnys ja kykenen "siirtämään itseni pois" itsestäni kivun kokemuksen ajaksi (ainut kerta kun tämä ei ole onnistunut oli tuon kivuliaimman viisaudenhampaan poisto, jossa koko juuri oli mätä ja hermo tulehtunut. Se oli helvettiä!), enkä kokenut että kykenin satuttamaan ruumistani tarpeeksi. Mietin itseni tappamistakin enemmän joskus lapsena ja teini-iän alussa, koska elämä tuntui helvetiltä ja tiesin, ettei kuoleman jälkeen olisi olemassa enää yhtään mitään.

Siitä kuitenkin alkoi pitkään jatkunut psyykkisen itsetuhoisuuden tie. Kuolema tuntui liian helpolta, ruumiillinen kipu tuntui liian laimealta siihen nähden, miten paljon halusin itseni kokevan kärsimystä, joten sulkeuduin syvemmälle henkiseen kipuun ja henkiseen itsetuhoisuuteen. Mikä vain tuntui tarjoavan minulle ahdistusta ja kipua - kuljin täysillä sitä kohti. Kuoleman ajattelu, tietoisuuden sammumminen, havaittavan todellisuuden loppuminen tuntuivat olevan suurimpia kärsimyksen tuottajia, joten keskityin ajattelemaan lähinnä niitä, oikeastaan siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut. Skaala on vain kasvanut. Mitä enemmän oppii ymmärtämään omaa kuolemaansa, sitä enemmän ahdistuu isommista, täysin irrelevanteista asioista. Universumi, koko todellisuuden rakenne, muoto ja olemassaolo ylipäätään ahdistavat minua aivan helvetisti. Se, että tämä on vain tätä, eikä tässä ole mitään vaihtoehtoja, eikä meillä ole keinoa ja kykyä valita mitään muuta olemassaoloa, kuin tämä todellisuus joka meidät sulkee omaan viitekehykseensä. Me olemme vankeina tässä maailmankaikkeudessa, joka on vankina itsessään, eikä meillä kellään ole mitään vaihtoehtoja sen suhteen. Maailma on kaunis paikka, maapallo kaikkine myriadeine lajeineen ja jopa hienoine ihmisyksilöineen on äärimmäisen kaunis paikka. Mutta tälläkin on omat rajansa. Maailmankaikkeudella on omat rajansa.

Kaikki vaihtoehdot ahdistavat. Ajattelin, että jonkinlainen syklinen maailmankaikkeuden elo, sykkivä, kasvava ja supistuva kaikkeus olisi kaunis ja hieno ajatus, mutta se tarkoittaisi sitä, että kaikki tuhotaan ja synnytetään uudelleen, elämä ehkä syntyisi tai olisi syntymättä jokaisella kerralla, eikä meillä olisi mitään keinoa kertoa seuraavaan maailmankaikkeuteen kaikesta tästä mitä meillä on täällä nyt. Näillä näkymin kaikkeus on kuitenkin ikuinen, ja sille koittaa lämpökuolema, jossa tilaa vain on niin järjettömän paljon, ettei tällä materialla enää ole minkäänlaista vuorovaikutusta tai merkitystä (koska ainoastaan vuorovaikutus voi synnyttää merkityksen). Se vain lilluu, yksittäisinä irrallisina atomeina äärettömyydessä siinä vaiheessa, kun viimeisetkin mustat aukot ovat raivonneet itsensä uuvuksiin. Ajattelin, että se on surullista ja ahdistavaa, kuin ikuinen kooma johon tämä kaikkeus ajautuu vähitellen. Sitten löydettiin Higgsin kenttä ja sen romahtaminen, miten koska tahansa ( toki luultavasti täysin järjettömän pitkän ajan päästä) voi syntyä tyhjiökupla joka muuttaa kaiken taas vedyksi, tavallaan aloittaa uuden maailmankaikkeuden vähän eri sävellajissa, mutta tuhoaa kuitenkin tämän kaiken tieltään. Missään näissä skenarioissa ei ole ihmismielen tai minun elämäni viitekehyksen kannalta mitään relevanssia, mutta se ei estä minua ahdistumasta niistä. Mielestäni on vähän itsekeskeistä ajatella, ettei koe ahdistusta jostakin, joka ei kosketa itseä. Mutta on myös huvittavaa, että jos ihmiset kokevat maailmantuskaa, niin tämä lienee jonkinlaista maailmankaikkeudentuskaa. Se on kuitenkin ollut myös äärimmäisen hienoa ja inspiroivaa, mutta riittää toki saamaan aikaan paniikkikohtauksia ja ahdistusta aamuyöstä. Tai julkisissa kulkuvälineissä, tai ihan missä tahansa. Niistä tuli äkisti henkinen haava jonka en anna mennä kiinni, minkä lisäksi se ajatus siitä, että kaikki tämä minun ajatusprosessini tulee johtamaan väistämättä siihen ainoaan todellisuuteen, jossa minun ajatukseni ja havaintoni loppuvat kokonaan, tietoisuuteni lakkaa olemasta täysin... Kaikki abstraktioita, joista psykologit ovat käskeneet pysyä kaukana, mutta ei se ihan niinkään mene. Minä hakeudun noita abstraktioita kohti, koska ne tuottavat minulle kärsimystä. Koska ne sattuvat minun mieleeni enemmän kuin mikään veitsi lopultakaan on sattunut ruumiiseeni.

Koska rikos on vanhentunut, voin myös avata nyt enemmän sitä psyykkistä mustaa aukkoa, johon sukelsin pari vuotta sitten silokkikokeilujeni seurauksena. Koska minun pitää kohta olla jossain muualla, lainaan tuon pätkän suoraan kirjoituksistani. Julkaisen tuon kokonaisen "tutkimukseni" kyllä jossain vaiheessa, sitten kun loputkin siitä kestävät päivänvaloa.

 "--Migreenin tavoin psilosybiini aiheuttaa puutumisen tunnetta. Tässä kohtaa mietin, että olen ehkä koulussa ähertänyt hieman liikaa photoshopin kanssa, koska ajatus tasoista tunkeutui myös olemiseen: kasvot olivat yhdessä tasossa, suu toisessa, puutuminen kolmannessa, vasen käsi oli omassa tasossaan, maha ja vatsakipu omissaan, kaikki tasot olivat olemassa samaan aikaan limittäin ja lomittain ja muodostivat sen kokonaisuuden, joka minä olen. Tunsin kuinka pääni sisällä olevat limakalvot ja aivoalueiden yli kulkevat sähköimpulssit ristesivät kiinnostavasti omilla tasoillaan. Ymmärsin myös, että olemiseni tuntui muullakin tavoin merkilliseltä: ajattelin me, muodossa, tässä me sohvalla katselimme tätä esitystä, jonka joku kolmas, ilmeisesti minun alitajuntani tai sienet oli minulle rakentanut. On vaikea selittää, mutta siinä tilassa tuntui, että tämä kolmas on fyysisesti osa minua, eräänlaisena metafyysisenä rakennelmana jossakin yläviistossa takanani. En ollut ulkona kehostani, tunsin kehoni vain jatkuvan yli rajojensa. Sitten, kun välillä liikahdin tai heilahdin, ymmärsin taas kehoni rajat ja tämä tuntemus hävisi hetkellisesti. Katto esitteli minulle monenlaisia henkisiä näkyjä: todella paljon atsteekkien ja mayojen neliskanttisia ja monimutkaisia kuvioita, sulkalintuja, jotain Michelangelon kattomaalausten näköistä, paljon taiteellisia ja katon tekstuuria mukailevia, ikään kuin hieman rapistuneita kuvia, jotka liikkuivat hieman jonkin lyriikkavideon helpon ja yksinkertaisen animaation tapaan.

Musiikki toimi hyvin, olo oli hyvä. Jossain vaiheessa menin vessaan ja nauroin, kun musiikki kuulosti todella vääristyneeltä, aivan kuin joku olisi väännellyt oskillaattoria ja hidastanut ja nopeuttanut sitä. Niistin nenäni ja taitoin paperin puoliksi. Se tuntui ainakin neljä kertaa pienemmältä kuin äsken. Nauroin ja tein saman uudestaan. Nyt paperi tuntui kymmenesosalta alkuperäisestä, vaikka se oli taitettu vasta kahdesti. Naureskelin itsekseni ja ihmettelin kun paperi taittui aina vain pienemmäksi. Katsoin kehoani. Näytin joltain jättiläiseltä, lihavuorelta. Vessa näytti isolta tai pieneltä, oli vaikea sanoa, eikä sillä ollut kauheasti väliäkään. Nousin ylös ja katsoin peiliin. Hymyilin itselleni. Näytin mielenkiintoiselta ja olin onnellinen siitä, että kasvoissani ja ulkomuodossani on paljon kaikkea ihmeteltävää. Tanssin vessan peilin edessä ja mietin, että tällaisia peikkoja jotkut pitivät jonain metsän jumalina tai huru-ukkoina.  Palasin olohuoneeseen ja kuuntelin levyn loppuun. Sen jälkeen putkeen lähti Angels of Lightin How I Loved You. Siinäkin pysyi vielä hyvä fiilis, mutta kaipasin jotain menevämpää. Swansin To Be Kind. Koko ajan olo oli ollut hieman sellainen...odottava. Ehkä se johtui siitä, kun puolisoni sanoi ehkä tulevansa kotiin kaverin lähtiessä töihin yhteentoista. Kello oli jotain puolen ja yhdentoista välillä. Ei enää pitkä aika siis. Toisaalta tuntui siltä, että tämä sienitrippi sanoi minulle, että odotellaan nyt, ikään kuin odoteltaisiin jotain joka tulee ja näyttää minulle jotain olennaista. Ja kyllähän näyttikin.

Mietin, että mikä tässä tilassa nyt on muka sellaista, että minua pitäisi vahtia kun olen syönyt sieniä, eihän tässä ole mitään eroa siihen tapaan, jolla koen todellisuuden aina muutenkin. Siinä sienten isoin voima onkin. Se taluttaa sinut kädestä pitäen ihmemaahan niin, ettet suoranaisesti huomaa selkeää transitiota, aika vain venyy vähitellen. Kokemus itsessään ei muutu mihinkään, tajuntasi on sinun tajuntasi ja se reagoi niinkuin sinä reagoisit. Siinä on myös suurin vaara. Että reagoit juuri omalla tavallasi. Kaikki tunteesi olet sinä. Välittömästi. Uskon osaltani jahdanneeni tätä huonoa trippiä, ei vähiten siksi, että sanoin niin ystävälleni vain muutamaa päivää aikaisemmin.

Sitä saa mitä tilaa. Koitin soittaa kitaraa, mietin piirtämistä, ja sitten ajattelin, että minkä takia? Miksi minä teen tätä kaikkea, miksi teen taidetta, ketä varten? Kuka se sellainen tuomarin kaltainen hahmo on, jonka arvioitavaksi tätä muka teen? Se alakulo, melankolia, joka sielussani on ollut aina lipsahti täysille ja näin kaiken taiteen vain ihmiskunnan kollektiivisena ahdituksen huutona, sykkivänä ja voimattomana pulssina, joka on täysin voimaton todellisuuden ja kuoleman edessä, kuoleman joka tulee kaikille väistämättömänä, tämä kaikki tuntuu niin merkityksettömältä kun se ei voi muuttaa mitään siitä, mikä minua odottaa, mikä on minä ylipäätään?! Sain kuolemanpelkokohtauksen, sellaisia joita olen monesti saanut selvänä, mutta nyt minulla ei ollut mitään muuta kuin se kohtaus, ei mitään muuta olemassa, kuin koko sielu pelkkää ahdistusta. Yritin muistaa muistoja elämästäni, lapsuuttani, eri aikoja elämässäni. Se ei onnistunut, koska en kokenut niitä nyt, joten niitä ei ollut olemassa. Menneellä ei ollut mitään väliä, tulevaisuutta ei ollut, kaikki aika oli samassa tilassa kanssani, kaikki aika oli samassa hetkessä. Koska minulla ei ollut aikaa, minulla ei ollut ymmärrystä siitä, missä kohtaa elämääni, kuinka kaukana kuolemasta olen. Sillä tavoin kuolema oli juuri siinä, yhtä suurena, voimakkaana ja voittamattomana kuin aina. Yritin kaivaa itseni ulos tuosta tilasta, muistojen kautta. Kykenin tuntemaan jonain muiston kaltaisena kokemuksen koulussa olosta torstaina, mutta se tuntui epätodelliselta, kaikki ne vähät muistot joita sain raavittua kasaan olivat kokemukselllista olemista samalla tavalla, kuin sohvalla sillä hetkellä makaaminen, mutta niitä ei ollut montaa: persoonani oli liuennut tajunnaksi, jolla ei ollut menneisyyttä ja historiaa, oli vain tämä hetki.

Tässä tullaan siihen kohtaan, jossa selviää miksi on niin tärkeää, että paikalla on joku muu ihminen: oli se sitten trippivahti tai -kumppani. Kun olet yksin, sinulla ei ole mitään referenssiä minkään muun tietoisen elämän olemassaolosta, jolloin oma olemassaolosi täyttää kaiken tilan mitä sinulla on. Ja koska koet tajuntasi olevan aivan normaalissa tilassa, kuvittelet tämän olemisen olleen aina juuri näin ahdistavaa, läpi koko elämäsi, ja koet sen olevan aivan täsmälleen näin intensiivisen ahdistavaa kuolinhetkeen asti. Olin varma siitä, ettei mitään ole olemassa, ei mitään muuta kuin tämä tietoisuus, joka on jossakin olohuoneen kaltaisessa kontrollihuoneessa ja keksii minulle muistoja ja ihmisiä ja tapahtumia harhautukseksi. Yritin ajatella, että minulla on äiti, minulla on veli, on puolisoni ja soitan ihmisten kanssa bändeissä, mutta nämä kaikki vaikuttivat vain minun eri puoliltani, pelkiltä heijastuksilta, epämääräisiltä ja heppoisilta kyhäelmiltä, joita mieleni on rakentanut jotta voisi harhauttaa minut luulemaan, etten ole yksin. Se oli syvä, äärimmäinen ja täydellinen eristys. Voin täysin kuvitella, että tämä ykseyden kokemus olisi muiden ihmisten kanssa jaettuna ollut äärimmäisen positiivinen, rakastava ja hellä kokemus, mutta nyt se oli kaikkea aivan muuta. Silti minulla oli koko ajan täysi ymmärrys siitä, että tämä on tarpeellista, tämä on käytävä läpi, tähän on sukellettava syvemmälle ja tämä on tutkittava. Luontainen jääräpäisyys ajoi eteenpäin ja purin hammasta niin, että ne ovat vieläkin kipeät. Tunsin omaavani kaksi eri purentaa: toinen on omani, toinen se, joka on varattu yhteiskuntaa ja maailmaa varten.

Mietin jumalaa, mietin onko mitään sellaista olemassakaan. Näin päässäni kameleontteja (tuijotin tv-ruudulla olevaa, Cut To Fitin kansitaiteiksi tehtyä kuvaa, jossa oli kameleontti, mutta näin niitä myös muutenkin) ja matelijoita, sammakkoeläimiä ja liskoja. Swans vei minua syvemmälle tekemieni kuvioiden väliin, näin niiden väleissä fraktaaleja ja yritin etsiä sieltä jumalaa. Tahdoin pysyä itselleni rehellisenä. En löytänyt sieltä mitään jumaluutta.  Tuntui, kuin todellisuus rakentuisi äärettömän pienistä neliöistä ja kolmioista ja tasoista ja fraktaaleista (tämä ei ole itselleni mitenkään älyttömän tavallista puhetta, geometria ja matematiikka eivät ole mitenkään ajatteluni keskipisteessä noin muuten), jotka tuntuivat välillä tuottavan häiriöitä, kuin huonosti pakattuun jpeg-kuvaan. Kello oli ehkä yhdentoista pintaan. Katsahdin kirjahyllyyn. Kafkan päiväkirjat, Stephen Fryn Liar, piirtämäni kuva joka roikkui niiden alapuolella ja kirjahyllyn päällä oleva levykasa sai kirjahyllyn näyttämään joltain vanhalta harmaalta ukkelilta. Taisin kysyä ääneen, että ”jaaha.. Ootkos sinä sitte se jumala?” ja se ajatus huvitti itseäni edes hetken aikaa. Kaikki, koko ihmiskunta etsii jumalaa, ja täällä se on meikän olkkarissa ollut koko ajan ihan iisisti.  ”Jumala” olohuoneessa.

Puolisoni kysyi viestillä, että mikäs meininki. Vastasin, että ”ahdistaa vähän. Ei paha, mutta olisi kiva jos tulisit kotiin.”  Mietin ulos lähtemistä, mutta se tuntui täysin merkityksettömältä. Mietin musiikin vaihtamista, mutta se tuntui ihan yhtä merkityksettömältä. Kun olin ainoa olemassaoleva tietoisuus, olisin tätä, tapahtuisi mitä hyvänsä. Ei auttaisi mennä ulos, koska ulkomaailma olisi täynnä tätä aivan samaa ahdistusta, jota olohuone oli täynnä. Olin tietoisuus olohuoneessa, ja kaikki oli täällä. Olohuone oli pihalla ja piha oli täällä. Musiikin vaihtaminen ei auttanut, koska kaikki ihmiskunnan musiikki näyttäytyi aivan yhtä ahdistavana. Ei ollut olemassa mitään muuta. Koitin uskotella itselleni, että kun puolisoni tulee kotiin, kaikki kääntyy kyllä hyvin. Ei ollut fiksu ajatus jäädä koiran kanssa kahdestaan, kun minun ahdistuksestani ahdistuva koira vain häselsi ja ahdistui lisää, ja sitten ruokimme molemmat vain toisiamme samassa kehässä.  Silti uskottelin itselleni, että kaikki paranee kyllä, kun puolisoni tulee. Tajusin, etten oikein osannut puhua, ja päätin harjoitella. Sanojen muodostaminen oli vähän vaikeaa. Puolisoni tuli kotiin, ehkä jotain vaille kaksitoista. Oloni rauhottui heti huomattavasti. Lisäksi olen onnellinen siitä, että olen ihmisen kanssa, joka on minua kokeneempi näiden välineiden kanssa. Kun tulin vessasta, huoneemme oli valaistu rauhallisesti, Sigur Ros soi, ja pystyin vain menemään peiton alle rauhoittumaan. Vaikka olo oli vielä jonkun aikaa melko intensiivinen, se alkoi silti rauhoittua vähän kerrallaan. Ajantaju oli vielä vähän hankala, mutta ainakin nimi, persoona ja viikonpäivien konseptit alkoivat tulla vähän kerrallaan takaisin.

Lasku oli hieman hankala, koska tiesin sen melankolian johtuvan vain äskeisen kokemuksen jäljestä, tiesin, että se oli jo väritetty ja päätetty, enkä voisi tehdä loppumatkasta sen mukavampaa. Naureskeltiin, että heti kun olo laski, minut valtasi sama itsepäisyys ja itsetuhoisuus: ”No eihän se ollut niin paha. Hei! Tuu takas! Otetaa uusinta!” Nauroin jo, että menen syömään keittiöstä loputkin sienet ja lähden jäljittämään tuota kokemusta uudestaan, ja kostan sille.  Loppuyö meni melko pitkälti keskustellessa ja pohtiessa asioita, kaiken tämän kertomisessa ja miettimisessä. Pupillini eivät kuulema olleet yhtään laajat, mikä oli vähän hassua, mutta olivat ne kyllä aiemmin ainakin. Tai pupillini eivät välttämättä niinkään laajene, vaan sykkivät, mistä arvelen mittasuhteitten hahmottamisen hankaluuden johtuvan. Samaa käy toisinaan myös migreenissä. Ehkä se lasku tapahtui vain melko äkisti sitten, kun pääsi rauhoittumaan. Tiesin, että tämä kokemus on itselleni täysin välttämätön, tarpeellinen, opettavainen ja tärkeä, ja juuri siitä syystä osaltaan tuon kaiken tahdoinkin. Tämänkään kokemuksen jälkeen en pidä sieniä mitenkään pahana asiana. Toisaalta tiesin tässäkin koko ajan, että tämä on psilosybiinin aiheuttama kokemus, ja tämä ahdistus ei aina ole ollut näin intensiivistä. Se mikä siinä ahdisti enemmän oli se, että olen aina tiennyt sen ahdistuksen olevan siellä, olennainen osa koko persoonaa ja olemassaoloani. Eli vaikka tiesinkin intensiteetin laskevan, tiesin myös, ettei ahdistus häviä koskaan. Mikään ei voi auttaa, mikään ei voi lohduttaa. Tästä syystä, laskeuduttuani hieman, tajusin olla myös onnellinen siitä, että meidän mielessämme ja tajunnassamme on kaikenlaisia suodattimia ja työkaluja, jotka estävät kokemuksen liian intensiteetin. Tuollainen kokeminen on mukavaa, hienoa ja eilisenkin kokemuksen jälkeen kaunista, mutta sen aika ja paikka on syytä valita huolellisesti. Eilen lähdin jääräpäisyyttäni soitellen sotaan, osittain tietäenkin miten siinä käy, mutta kun tuollaiselle kokemukselle ei ole mitään viitekehystä mistään siitä, mitä olet aiemmin elämässäsi kokenut, se on aika musertavaa.  "


Jälkikirjoitus: Tämän tekstin tarkoitus ei ole retostella millään omalla erikoisuudella tai vähätellä fyysistä kipua tai sitä kokevia ja itseään satuttavia ihmisiä, vaan todeta, että löysin keinoja, joilla kykenen satuttamaan itseäni pahemmin ja siksi myös käytän niitä.  Pahoittelen, mikäli joku saa tekstistä toisen kuvan. En myöskään ole henkisesti mitenkään erikoisempi tai vahvempi kuin kukaan muu, vaan jonkinlainen aikaisessa vaiheessa tuhottu hermoraunio, joka jostain minullekin täysin tuntemattomasta syystä kykenee säilyttämään toimintakykynsä niin, ettei saa diagnoosia oikein mihinkään suuntaan, vaikka olen vuosia rampannut kyselemässä, mikä minua oikein vaivaa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti