Kävin taas juoksemassa ja ajattelemassa asioita, ja mietin tätä uutta, itselleni vierasta tarvetta hakea edes pieniä hyväksynnän merkkejä ihmisiltä, vaikka aiemmin se ei kiinnostanut minua yhtään. Jotenkin hahmotin syyt ja kokonaiskuvan mielestäni selkeästi, mutta katsotaan aukenevatko ne kenellekään muulle. Tahdon saada ihmisiltä signaalia resonanssista, siitä että ilmaisuni on mennyt perille siksi, että koen tässä vuosien aikana löytäneeni jonkinlaisen oman viitekehyksen omalle olemassaololleni kaikenlaisista syrjäytetyistä, päähän potkituista, masentuneista, ahdistuneista, hyljeksityistä, traumatisoituneista ja muuten vaan maailman marginaalissa olevista. Ennen en kaivannut mitään hyväksyntää yksinkertaisesti siitä syystä, etten kokenut kuuluvani oikeastaan mihinkään, en kenenkään ryhmiin tai minkäänlaisiin viitekehyksiin. Kun olin nuori, kaikki vetivät aina sen saman kilometrien mittaisen railon: "kun sä et juo". Olin aina se, joka oli selvinpäin ja siinä oli järjetön ero minun ja kaikkien niiden välillä, jotka joivat. Tuo ero hävisi vasta siinä vaiheessa kun ystäväni alkoivat käyttää huumeita. Siinä vaiheessa he "tajusivat" minut. Siinä yhteydessä tavallaan myös opin olemaan vahvemmin oma itseni. Etsimään marginaalia. Olemaan oma itseni. Ilmaisemaan sitä omaa itseäni. Ja se toimi.
On liioiteltua sanoa, että olisin mikään "sukupolven ääni" vaikka olenkin varmasti sukupolveni melko tyypillinen edustaja. Mutta olen sitä ehkä tälle marginaalille, ääni niille jotka eivät pue ajatuksiaan tekstiksi tai sanoiksi, niille jotka hädin tuskin lukevat välttämättä mitään. Toisaalta olen huomannut sen olevan yleinen väärinymmärrys monista huumeiden kanssa puljaavista; iso osa ainakin tästä minun ryhmästäni nimenomaan lukee paljon enemmän, kuin katsoo vaikka televisiota, ja osaltaan siitä syystä minä olen heidän parissaan viihtynytkin. Juttelen paljon mieluummin kirjallisuudesta ja vaikka buddhismista, kuin vaihtuvista ja ohimenevistä trendeistä, jollaiseksi televisio-ohjelmatkin nyt melko pitkälti ovat laskettavissa. Koska kuitenkin teen tätä kaikkea melko pitkälti eristyksissä maailmasta, yksinäisyydessäni pitkinä öinä, on sille jotenkin ominaista se, etten kohtaa ihmisiä välttämättä missään. Siksi, kun syljen tätä saastaani maailmalle, tahdon kuulla sen menneen perille tai ohi. Joku peukku-systeemikin riittäisi tämän signaalin saattamiseksi, ei minulle tarvitse kertoa miten helvetin erikoinen tai erinomainen muka olen, en ole koskaan pitänyt siitä ja monesti se tuppaa ihmisten kanssa siihen aina menemään, siksi käynkin ihmisten keskuudessa aina vain vähemmän. Tahdon keskustella töistäni, en itsestäni. Tahdon keskustella niistä ajatuksista, joita ne vastaanottajassa herättivät, en siitä mikä niiden tekninen muoto on. Se ei ole minulle kiinnostavaa. En minä ole tullut keulimaan sillä, miten hienoja lauluja osaan tehdä, olen tullut vain ja ainoastaan kertomaan tarinoita ja herättämään tunteita ja ajatuksia. Siksi kutsunkin kaikkea mieluummin käsitetaiteeksi, kuin erittelen kuvia, sanoja tai tekstejä toisistaan. Koska ne ovat kaikki yhtä ja samaa. Tietoisuutta joka kiehuu yli äyräidensä ja paljastaa eri aikoina eri puolia niistä ajatusprosesseista, joita sen läpi kulkee.
Esimerkiksi oli kiinnostavaa, miten eräs lukija vertasi Sähköä Célineen kuten taisin mainita aiemmin. Se oli sikäli mielenkiintoista, etten ollut lukenut muuta, kuin Niin Kauas Kuin Yötä Riittää joskus, enkä nähnyt siinä yhtymäkohtia juurikaan. Nyt kuitenkin lainasin Kuolema Luotolla, ja näen ne yhteiset kohdat ehkä selkeämmin. Mutta eniten mieltä lämmitti tämä haastattelu, jonka katsoin tänään. Vaikka Célinelle voikin vähän sanoa, että kikkeliskokkelis, kun mies ensin suututtaa suunnilleen koko maailman, ja sitten ihmettelee kun ihmiset kohtelevat epäreilusti, niin yksi juttu tässä haastattelussa on todella olennaista; se miten kaikessa on Célinelle lopulta kyse selviytymisestä, vuokran maksamisesta ja eteenpäin pyristelystä. Sitä se kuitenkin itsellekin on. Olen pitänyt itseni hengissä näillä räpellyksillä ja kikkailuilla, vitonen sieltä, toinen täältä, kolme euroa jostain ja pari pulloa, kaikki ruokakauppaan. Ei tällä nyt vuokraa maksa, mutta kyllä sillä -50% leipää ostaa. Toki koen tässä olevan enemmänkin paatosta, mutta niin on Célinelläkin, myöntää hän sitä televisiohaastattelussa tai ei. Koen kuitenkin mielenkiintoisella tavalla nämä hyljeksityt kirjailijat heti omikseni, Bukowskin kautta Célinen löysinkin alunperin, ja huomasin mistä kaikki Bukowskissa pitämäni oli valunut. Beckett taas on minulle ehkä se suurin ja vaikuttavin kaikista, ja hänenkin töitään hyljeksittiin aktiivisesti viidenkymmenen vuoden ikään asti. Burroughs taas oli ulkopuolinen omassa ajassaan, vähän kaikkia muita aikalaisiaan vanhempi ja paljon... Mikä on suomenkielinen sana termille "visceral"? En tiedä, mutta se näitä kaikkia yhdistää, ja juuri se yhdistää minut linjassa noihin edes henkisesti, vaikken kyvyiltäni sinne yltäisikään. Se on lopulta ihan sama. On pakko luoda, vimmalla ja raivolla, mennä eteenpäin ja tehdä, eikä sille mahda mitään vaikka sitä kuinka yrittäisi padota tai pitää sisällään. Se ei vaan toimi niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti