sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Beckett and Zen

Paul Austerin Beckett and Zen, josta kirjoitin hieman jo aiemminkin, tuli juuri päätökseensä. Auster tarjosi pieniä valaistumisia, mutta loppua kohti myös yhä enemmän turhautumista, sen suhteen, miten irtisanoudutaan buddhismin mukaisesti ennakko-oletuksista ja valmiista ajatusmalleista, mutta sitten tarjotaan kuitenkin pohjalle vahva maailmankäsitys, jota vasten Beckettin viimeisiä kirjoja etenkin ruoditaan. Tai lähinnä se pisti silmään, että esimerkiksi kuolema nähtiin (toki nimenkin mukaisesti buddhalaisesta perspektiivistä) siirtymävaiheena, jonka ilmenemättömyys Beckettin teksteissä viittaisi siihen, että hän on pyörinyt aivan valaistuksen porteilla, mutta tuo valaistus on jäänyt saavuttamatta. Se mikä minua alunperinkin zeniläisessä ajattelussa ja Beckettissä on kiehtonut on tietynlainen valaistuksen kieltäminen, sen ymmärrys ettei ole mitään ymmärrettävää, että se mikä on valaistuksen piirissä ei ole verbalisoitavissa tai kognitiivisin menetelmin tavoitettavissa, ja siitä puhuminen vie vain kauemmaksi itse kokemuksellisesta todellisuudesta, jossa mekin olemme olemassa. Samoin molemmissa näissä keskeisenä on nähdäkseni kuolemanjälkeisen poissaolo (Dogen sanoi, että "polttopuusta ei tule tuhkaksi tulemisen jälkeen enää koskaan polttopuuta. Silti ei pidä ajatella, että se olisi ensin polttopuuta ja jälkeenpäin tuhkaa". ) ja tietoisuuden kanssa räpeltely ylipäätään.

Loppupuolella kirjaa sävy alkoi kuitenkin mennä jotenkin hieman vaikeaksi, tai lähinnä sitä kautta, että perusteita kuolemanjälkeisen väistämättömyyteen rakennettiin mielestäni vähän heppoisin perustein. Auster kirjoitti, että tässä meidän samsarassamme kaikki olemassaolo on suhteellista olemassaoloa, kaikki olemassaolo tapahtuu jossakin suhteessa kaikkeen muuhun, eikä absoluutteja ole olemassa. Nirvana taas tarkoittaa näistä suhteellisuuksista sivuun astumista ja tästä maailmasta ja sen vuorovaikutuksesta poistumista, mutta sikäli koen tuon hieman hankalana, että eikö vaikka Siddhartha Gautamalla ole vielä melko tukevasti toinen jalka tässä maailmassa, sen asioissa ja vuorovaikutussuhteissa, kun ihmiset perustelevat omia valintojaan hänen kauttansa? Eivätkö seuraajat, uskovat ja mitkä tahansa tällaiset ihmiset estä todellisen nirvanan, lopullisen katoamisen pitämällä kiinni ihmisestä, joka on poistunut tästä maailmasta tahtonaan olla vaikuttamatta siihen enää? Toki tämä voi vaikuttaa hiustenhalkomiselta, mutta se on tämän kirjoittamiseni keskeinen idea ylipäätään. Ennemmin kuitenkin näkisin, että nirvanan, "sammuksiin puhaltamisen" lähtökohta on nimenomaan subjektiivinen, muista riippumaton. Kun kykenee löytämään subjektin (ei siis "Minän", joka on tämän subjektin tarkkailun kohteena, ei kohde itse), osaa myös nähdä tämän ja objektin eron ja ymmärtää Minän naurettavuuden ja väliaikaisen luonteen. Buddhistisen näkemyksen mukaan me olemme kaikessa tietoisuudessamme ennenkaikkea fenomenologinen ilmiö, aikamme, ympäristömme, geeniemme ja traumojemme lapsia, joiden tietoisuus harhauttaa itseään luulemaan kaikkea itseensä takertunutta likaa jotenkin olennaisesti itseensä liittyväksi. Tämä näkemys on myös vaikuttanut vahvasti omaani ja koen sen totuudenmukaiseksi siksikin, että ainakaan zeniläisessä traditiossa sen ytimessä on juuri se, ettei mitään ydintä ole. Me olemme osiemme summa, ja kun ne riisuu pois, jäljellä ei ole mitään jäljelle jätettävää. Ja siinä nähdäkseni on myös suurin salaisuus kaikessa tässä, ettei mitään salaisuuksia ole alunperin ollutkaan. Se kokemus täytyy vain saavuttaa intuitiivisesti, jotta sen todella ymmärtää, ei järkeilyn kautta, koska silloin pulputtava mieli seisoo aina kokevan aallon välissä tarkastelemassa sitä. Ja juuri siksi minäkin luon asioita. Saavutan tuon tilan jokaisella kerralla, tai jätän sen tekemättä.

Koenko silti olevani valaistunut? En, koska en usko valaistusta olevan olemassakaan. Ja tässä yhdyn Samuel Beckettiin. Valaistus tai ei, kaikki kuolevat, eikä valaistuminen ole pelastanut siltä ketään. Siinäkin korostuu nähdäkseni taas se, että ainoa tie jonkinlaiseen intohimon, ahdistuksen ja kivun sammuttamiseen on subjektiivinen. Vaikka järkevä puoleni, tämä pulputtava kognitio, pelkää oman häviämisensä puolesta, suorastaan huutaa pakokauhusta yöt ja raapii kalloni sisäseiniä ja ajattelee kaikkia niitä ikuisuuksia jotka tulen viettämään olematta olemassa ollenkaan kaiken muun vyöryessä eteenpäin, minä en pelkää kuolla. Se tapahtuma ei pelota minua, ja ymmärrän sen erittäinkin selkeästi ja kirkkaasti. Voin kuolla millä tahansa soittoreissulla aamuyöllä kotiin ajellessa, voin sattua väärään paikkaan väärään aikaan vaikkapa koiraa kusettaessani, voin kuolla koska hyvänsä, eikä ole mitään takeita siitä että eläisin vanhaksi. Siihen minä olen valmis koska tahansa. Silti kuoleman konsepti on kauheinta mitä kykenen kuvittelemaan, koska se puhuu eri osalle minua, eri mielelle. Jotkut ihmiset näkevät tällaiset puheet epäjohdonmukaisina ja ristiiriitaisina, koska he tahtovat nähdä maailman helposti käsitettävänä ja yksinkertaisena, laatikkoon mahtuvana asiana. Mutta todellisuudessa se on vain kokemusten ja ajatusten valtava vyöry, typerryttävä aalto joka pyyhkäisee yli, sekä sitä seuraava vastaliike joka pyyhkäisee koko olemassaolon tyhjäksi taas. Silti minä en tule koskaan olemaan kuollut. Minulla ei ole siitä kokemusta, ei sen enempää kuin syntymästänikään, viimeiseen hetkeen asti minä tulen ikuisesti kuolemaan, mutta siitä eteenpäin ei minun nähdäkseni ole enää mitään. Toisinaan se tuntuu lamauttavalta, toisinaan yhdentekevältä, mutta yhä enemmän huomio on kääntynyt siitä itse tähän todellisuuteen, koko tämän tietoisuuten perusrakennelmiin ja sitä ympäröivän todellisuuden "gridiin".

Todellisuus ja elämä ahdistavat minua yhtä paljon, nykyään oikeastaan enemmän, kuin kuolemakin. Tietoisuus on oma vankilansa, aistihäkki, josta voi yrittää pyristellä ulos, mutta ahdistavinta on se, ettei itse todellisuuden viitekehyksen ulkopuolella ole mitään kuviteltavissa olevaa. Tämä on nähdäkseni myös etenkin loppupään tuotannon ytimessä Beckettilläkin. Olen vain ajatus joka kertoo itselleen asioita, on hetken aikaa olemassa ja sitten ei, mikään tieto mitä voin saada itsestäni tai ympäristöstäni ei lopultakaan ole mitenkään luotettavaa, eikä sen luotettavuus sinällään ole relevanttiakaan, koska olen jumissa tässä mielessäni, eikä sille ole mitään muuta vaihtoehtoa. Austerin näkemyksen mukaan Beckett teki ansioitunutta työtä tietoisuuden kartoittamiseen taiteen keinoin, mutta jäi seisomaan valaistuksen porttien ulkopuolelle. Uskon harhailevani tässä samassa erämaassa, mutten ole niin varma siitä että valaistusta on olemassakaan, tai että se tekisi tähän kaikkeen juuri muuta eroa, kuin pienen näkökulman vaihdoksen. En toki sulje mitään pois, mutta olen kaiken suhteen skeptinen, kunnes toisin todistetaan. Katson edukseni tosin sen, että kun todistetaan, uskon. Se nyt on ainakin selvää, etten usko yhteenkään ihmiseen, joka tulee itse kertomaan, miten valaistunut on. Etenkään tänä aikana, jolloin egottomuudesta lässyttämisestä on tullut uusi musta, ja joka väistämättä kytkeytyy nimenomaan ko. yksilön oman, henkilökohtaisen erinomaisuuden korostamiseen ja egottomuuden ylistämiseen. Mutta se siitä. Nyt otan lukuun Swansin historiasta kertovan Sacrifice & Transcendence: the oral history-teoksen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti