Beckett and Zen

Paul Austerin Beckett and Zen, josta kirjoitin hieman jo aiemminkin, tuli juuri päätökseensä. Auster tarjosi pieniä valaistumisia, mutta loppua kohti myös yhä enemmän turhautumista, sen suhteen, miten irtisanoudutaan buddhismin mukaisesti ennakko-oletuksista ja valmiista ajatusmalleista, mutta sitten tarjotaan kuitenkin pohjalle vahva maailmankäsitys, jota vasten Beckettin viimeisiä kirjoja etenkin ruoditaan. Tai lähinnä se pisti silmään, että esimerkiksi kuolema nähtiin (toki nimenkin mukaisesti buddhalaisesta perspektiivistä) siirtymävaiheena, jonka ilmenemättömyys Beckettin teksteissä viittaisi siihen, että hän on pyörinyt aivan valaistuksen porteilla, mutta tuo valaistus on jäänyt saavuttamatta. Se mikä minua alunperinkin zeniläisessä ajattelussa ja Beckettissä on kiehtonut on tietynlainen valaistuksen kieltäminen, sen ymmärrys ettei ole mitään ymmärrettävää, että se mikä on valaistuksen piirissä ei ole verbalisoitavissa tai kognitiivisin menetelmin tavoitettavissa, ja siitä puhuminen vie vain kauemmaksi itse kokemuksellisesta todellisuudesta, jossa mekin olemme olemassa. Samoin molemmissa näissä keskeisenä on nähdäkseni kuolemanjälkeisen poissaolo (Dogen sanoi, että "polttopuusta ei tule tuhkaksi tulemisen jälkeen enää koskaan polttopuuta. Silti ei pidä ajatella, että se olisi ensin polttopuuta ja jälkeenpäin tuhkaa". ) ja tietoisuuden kanssa räpeltely ylipäätään.

Loppupuolella kirjaa sävy alkoi kuitenkin mennä jotenkin hieman vaikeaksi, tai lähinnä sitä kautta, että perusteita kuolemanjälkeisen väistämättömyyteen rakennettiin mielestäni vähän heppoisin perustein. Auster kirjoitti, että tässä meidän samsarassamme kaikki olemassaolo on suhteellista olemassaoloa, kaikki olemassaolo tapahtuu jossakin suhteessa kaikkeen muuhun, eikä absoluutteja ole olemassa. Nirvana taas tarkoittaa näistä suhteellisuuksista sivuun astumista ja tästä maailmasta ja sen vuorovaikutuksesta poistumista, mutta sikäli koen tuon hieman hankalana, että eikö vaikka Siddhartha Gautamalla ole vielä melko tukevasti toinen jalka tässä maailmassa, sen asioissa ja vuorovaikutussuhteissa, kun ihmiset perustelevat omia valintojaan hänen kauttansa? Eivätkö seuraajat, uskovat ja mitkä tahansa tällaiset ihmiset estä todellisen nirvanan, lopullisen katoamisen pitämällä kiinni ihmisestä, joka on poistunut tästä maailmasta tahtonaan olla vaikuttamatta siihen enää? Toki tämä voi vaikuttaa hiustenhalkomiselta, mutta se on tämän kirjoittamiseni keskeinen idea ylipäätään. Ennemmin kuitenkin näkisin, että nirvanan, "sammuksiin puhaltamisen" lähtökohta on nimenomaan subjektiivinen, muista riippumaton. Kun kykenee löytämään subjektin (ei siis "Minän", joka on tämän subjektin tarkkailun kohteena, ei kohde itse), osaa myös nähdä tämän ja objektin eron ja ymmärtää Minän naurettavuuden ja väliaikaisen luonteen. Buddhistisen näkemyksen mukaan me olemme kaikessa tietoisuudessamme ennenkaikkea fenomenologinen ilmiö, aikamme, ympäristömme, geeniemme ja traumojemme lapsia, joiden tietoisuus harhauttaa itseään luulemaan kaikkea itseensä takertunutta likaa jotenkin olennaisesti itseensä liittyväksi. Tämä näkemys on myös vaikuttanut vahvasti omaani ja koen sen totuudenmukaiseksi siksikin, että ainakaan zeniläisessä traditiossa sen ytimessä on juuri se, ettei mitään ydintä ole. Me olemme osiemme summa, ja kun ne riisuu pois, jäljellä ei ole mitään jäljelle jätettävää. Ja siinä nähdäkseni on myös suurin salaisuus kaikessa tässä, ettei mitään salaisuuksia ole alunperin ollutkaan. Se kokemus täytyy vain saavuttaa intuitiivisesti, jotta sen todella ymmärtää, ei järkeilyn kautta, koska silloin pulputtava mieli seisoo aina kokevan aallon välissä tarkastelemassa sitä. Ja juuri siksi minäkin luon asioita. Saavutan tuon tilan jokaisella kerralla, tai jätän sen tekemättä.

Koenko silti olevani valaistunut? En, koska en usko valaistusta olevan olemassakaan. Ja tässä yhdyn Samuel Beckettiin. Valaistus tai ei, kaikki kuolevat, eikä valaistuminen ole pelastanut siltä ketään. Siinäkin korostuu nähdäkseni taas se, että ainoa tie jonkinlaiseen intohimon, ahdistuksen ja kivun sammuttamiseen on subjektiivinen. Vaikka järkevä puoleni, tämä pulputtava kognitio, pelkää oman häviämisensä puolesta, suorastaan huutaa pakokauhusta yöt ja raapii kalloni sisäseiniä ja ajattelee kaikkia niitä ikuisuuksia jotka tulen viettämään olematta olemassa ollenkaan kaiken muun vyöryessä eteenpäin, minä en pelkää kuolla. Se tapahtuma ei pelota minua, ja ymmärrän sen erittäinkin selkeästi ja kirkkaasti. Voin kuolla millä tahansa soittoreissulla aamuyöllä kotiin ajellessa, voin sattua väärään paikkaan väärään aikaan vaikkapa koiraa kusettaessani, voin kuolla koska hyvänsä, eikä ole mitään takeita siitä että eläisin vanhaksi. Siihen minä olen valmis koska tahansa. Silti kuoleman konsepti on kauheinta mitä kykenen kuvittelemaan, koska se puhuu eri osalle minua, eri mielelle. Jotkut ihmiset näkevät tällaiset puheet epäjohdonmukaisina ja ristiiriitaisina, koska he tahtovat nähdä maailman helposti käsitettävänä ja yksinkertaisena, laatikkoon mahtuvana asiana. Mutta todellisuudessa se on vain kokemusten ja ajatusten valtava vyöry, typerryttävä aalto joka pyyhkäisee yli, sekä sitä seuraava vastaliike joka pyyhkäisee koko olemassaolon tyhjäksi taas. Silti minä en tule koskaan olemaan kuollut. Minulla ei ole siitä kokemusta, ei sen enempää kuin syntymästänikään, viimeiseen hetkeen asti minä tulen ikuisesti kuolemaan, mutta siitä eteenpäin ei minun nähdäkseni ole enää mitään. Toisinaan se tuntuu lamauttavalta, toisinaan yhdentekevältä, mutta yhä enemmän huomio on kääntynyt siitä itse tähän todellisuuteen, koko tämän tietoisuuten perusrakennelmiin ja sitä ympäröivän todellisuuden "gridiin".

Todellisuus ja elämä ahdistavat minua yhtä paljon, nykyään oikeastaan enemmän, kuin kuolemakin. Tietoisuus on oma vankilansa, aistihäkki, josta voi yrittää pyristellä ulos, mutta ahdistavinta on se, ettei itse todellisuuden viitekehyksen ulkopuolella ole mitään kuviteltavissa olevaa. Tämä on nähdäkseni myös etenkin loppupään tuotannon ytimessä Beckettilläkin. Olen vain ajatus joka kertoo itselleen asioita, on hetken aikaa olemassa ja sitten ei, mikään tieto mitä voin saada itsestäni tai ympäristöstäni ei lopultakaan ole mitenkään luotettavaa, eikä sen luotettavuus sinällään ole relevanttiakaan, koska olen jumissa tässä mielessäni, eikä sille ole mitään muuta vaihtoehtoa. Austerin näkemyksen mukaan Beckett teki ansioitunutta työtä tietoisuuden kartoittamiseen taiteen keinoin, mutta jäi seisomaan valaistuksen porttien ulkopuolelle. Uskon harhailevani tässä samassa erämaassa, mutten ole niin varma siitä että valaistusta on olemassakaan, tai että se tekisi tähän kaikkeen juuri muuta eroa, kuin pienen näkökulman vaihdoksen. En toki sulje mitään pois, mutta olen kaiken suhteen skeptinen, kunnes toisin todistetaan. Katson edukseni tosin sen, että kun todistetaan, uskon. Se nyt on ainakin selvää, etten usko yhteenkään ihmiseen, joka tulee itse kertomaan, miten valaistunut on. Etenkään tänä aikana, jolloin egottomuudesta lässyttämisestä on tullut uusi musta, ja joka väistämättä kytkeytyy nimenomaan ko. yksilön oman, henkilökohtaisen erinomaisuuden korostamiseen ja egottomuuden ylistämiseen. Mutta se siitä. Nyt otan lukuun Swansin historiasta kertovan Sacrifice & Transcendence: the oral history-teoksen.

Hikinuoren horinoita

Eilen hakkasin koko päivän rumpuja ja huusin, minkä lisäksi kävin illalla vielä uimassa, joten voi helposti arvata miten jumissa joka ikinen lihas kehossa tuntuu olevan juuri nyt. Uimassa voisi nyt kyllä käydä useamminkin, kun vaan kerkeäisi olla paikallaan, kohta lähdetään käymään yötä myöten Kankaanpäässä (koska yöllä ajaminen on rikkinäisellä ilmastoinnilla huomattavasti mukavampaa kuin päivällä ajaminen) ja huomenissa sitten tullaan takaisin ja voin viedä Célinen takaisin kirjastoon ennen kuin olen sinne taas velkaa. Olisi helvetin ikävää kerätä sinnekin vielä velkoja tässä ennen pois muuttoa.

Kauhea into olisi tehdä taas enemmän ja enemmän musiikkia ja etenkin kaikkea kolistelukampetta, eilen käytiin nauhoittamassa levyllinen jotain, mitä ajateltiin seuraavaksi Cut To Fitiksi, mutta ehkä siinä jotenkin meinaa hirttää itselle kiinni se, että se tuntuu liian kompromissilta. Vaikka nopeitakin biisejä on hauska soittaa, niin nyt ajatellen tuntuu että aivan kuin väkisin koittaisi tehdä muiden laskua tässä muutoksessa pehmeämmäksi sen sijaan, että tekisi juuri niinkuin hyvältä tuntuu ja antaisi muiden sitten vittuuntua siihen tai sulatella sitä omassa rauhassaan. Mutta Eetu oli sitä mieltä, että hyvä se on, joten ehkä vain annan miksauksen jonkun toisen käsiin ja se on sillä hyvä sitten. Tai ehkä tehdään sinne vielä jotain lisää. Grindcoren kanssa sillä nyt ei ole ihan kauheasti kuitenkaan tekemistä, vaikka siellä parit paahtamisbiisit seassa onkin.

Päivittelin myös hieman tuota bandcampia, tein sinne ihan oikean bannerin ja laitoin koko discografian ostettavaksi 20 euron hintaan, vaikka toki ne on mahdollista ladata ilmaiseksikin. Silti sanoisin, että tuo hinta 130 albumista musiikkia on ihan hyvä diili, vaikka joku ei tätä musiikkia missään arvossa pitäisikään. Oikeastaan viime aikoina on taas ärsyttänyt parin tutun muusikon huonosti piilossa pidetty asenne, suhtautuminen siihen mikä on "oikeaa musiikkia" ja "korkeampaa taidetta", suhteessa tähän paskaan jota minä teen. Siinähän ämpyilevät oman suuren taiteilijuutensa kanssa. Se on varmaan ainoa asia, joka ei ole aiheuttanut minulle sen suurempaa tuskaa, vaan päinvastoin helpottanut kaikkea tätä muuta ylimääräistä kärsimystä ja turhautumista. Helle ei sinällään ahdista, mutta onhan tämä nyt vähän typerää, että kun nousee sohvalta ylös saa jo melkein mennä suoraan suihkuun kun on hiestä märkä.

Nihil est, ergo cogito

Kokeiltiin äsken youtubesta löytyvää edellisiä elämiä koskevaa regressiohypnoosia. Annoin itseni vajota transsiin ja kai vähän hetkittäin uneenkin, joka oli ihan mielenkiintoista. Näin kyllä kuvaillut asiat, mutta heti kun asia koski edellisiä elämiä, en nähnyt mitään, mikään ei kielinyt siitä että minulla olisi edellinen elämä, jolta olisin voinut oppia mitään. Ainut pieni välähdys oli alkupuolella, jo ennen kuin alettiin puhua mistään, kun näin päässäni arabinaisen, jonka vierellä oli jokin eläin. Mietin, että en välttämättä ainakaan keksisi tuollaista mielikuvaa, mutta toisaalta mietin voiko kyseessä vain olla lapsuudesta löytynyt mielikuva jostain Disney-piirretyn prinsessasta ja varhaisseksuaalisesta värähtelystä kuolemaan liittyvien ajatusten yhteydessä, kun kuljin tajunnassani taaksepäin muutenkin. Regressiohypnoosia voisikin mielestäni käyttää hyvin (oikean ihmisen, ei youtube-videon kanssa) juuri lapsuuden koluamiseen ja unohdettujen muistojen etsimiseen, ennemmin kuin oletettujen preuteraalisten kokemusten metsästämiseen. Kiinnostaisi nähdä mitä kaikkea sellaista voisin palauttaa mieleeni, mitä en normaalisti kerro edes itselleni.

Ja se on oikeastaan välttämättömyyskin. Koska muuten päädyn tässä jatkuvassa itseni tutkimisessa ja pilkkomisessa siihen harhaan, että luulen työn olevan valmis kun uskon siihen valmiin määritelmään, jonka minä itselleni annan, suojellakseni joitain sellaisia asioita, jotka tahdon piilottaa itseltäni. Tämä voi kuulostaa taas siltä, että sitä on joko valvottu liikaa tai jotain, mutta ei oikeastaan. Ennemmin tämä on taas seurausta siitä, että olen saanut lueskella lempiaiheestani, eli Samuel Beckettin kirjallisuudesta. Paul Austerin Beckett and Zen on ollut ehkä parhaita aiheesta lukemiani teoksia, koska se ottaa tarkasteluun Beckettin kirjojen ytimen niiden muodon sijaan, keskittyen lähinnä havaitsemiseen ja minän rakenteisiin. Keskeisenä ajatuksena siis juurikin se, ettei subjektiutta voi havaita, koska itseään tarkastellessaan subjekti tutkii subjektiuden kohdetta, eli itseään. Perseptio itsessään tekee itsensä havaitsemisen mahdottomaksi, eikä lopulta voida sanoa muuta, kuin että on havainto, jolla on kohde. Koska tämä vastaa melko pitkälti omaakin näkemystä siitä miten "minä" ja muu subjektiivinen hölynpöly tulisi nähdä, olen hyppinyt tasajalkaa tämän kirjan kanssa useammin kuin kerran. Mielenkiintoinen on myös Austerin näkemys siitä, että Beckettin eksistentiaalinen epätoivo juontaa pohjimmiltaan siitä samasta tilasta, josta on kyse ennen valaistusta.  Beckett hahmoineen on ikuisesti jumissa siinä tilassa, jossa aistimaailma ei enää ole todellinen, mutta nirvana on saavuttamatta, eikä sekään täten tunnu todelliselta. Buddhismissa tälle on termi "nälkäisten haamujen maailmassa asumisessa". Ja juuri tuossa maailmassa minäkin olen ollut jumissa jo kauan. Sikäli en olisi uskonut, että kirjallisuustutkimuksen ja filosofian teos kääntyy omalla kohdalla self-helpiksi, mutta tavallaan ymmärsin tämän sisäsyntyisesti juuri lukiessani sen. Olen jumissa tässä oivalluksen kynnyksellä, siinä hetkessä jossa tarvitsen mestarin ilman läpi viskatun sandaalin tai päähän kolahtavan airon irroittamaan minut järkeni ja kokemukseni ja ymmärrykseni maailmasta satoriin. Vaikka osaankin intuitiivisesti laskea irti kaikista konsepteista ja etenkin kaikesta sellaisesta mitä itse pidän jotenkin subjektiivisesti merkittävänä tai tärkeänä, tiedän että olen taipuvainen mulahtamaan takaisin tähän tietoisuuden pohjamutaan, enkä odota siitä piirteestä pääsevänikään. Ja koska ajattelen niin, koska koen näin, Beckett puhuttelee minua erityisen paljon, enemmän kuin ehkä mikään muu. En usko itseäni kovinkaan todelliseksi, enkä tippaakaan merkittäväksi tai tärkeäksi, en usko mihinkään kuolemanjälkeiseen ja ymmärrän asioiden väliaikaisen luonteen. Silti en voi olla takertumatta siihen kerta toisensa jälkeen, yhä uudestaan ja uudestaan, koska se on ainut, lyhytaikainen ikkuna tähän koko todellisuuteen, joka minulla on.

Olen silti mielissäni siitä, että kykenen olemaan olemassa intuitiivisesti, vailla ajatuksia, takertumatta, kaiken taiteen tekemisen kautta. Ilman tätä olisin täysin kusessa. Ehkä jo kuollutkin. En tosin tiedä onko toisaalta hyvä juttu katsella tätä kaikkea pitempään ja takertua siihen lisää, mutta ainakin niin kauan kuin elää on toivo siitä, että osaa laskea irti tästä kaikesta. En pidä kyllä itselleni peukkuja pystyssä, mutta mitä vaan voi tapahtua. Siihen asti minun on vain pakko jatkaa tätä ilmaisua, jota en voi lopettaakaan, jota en saa edes hillittyä juuri yhtään, vaikka yrittäisinkin. Olisihan se kai hienoa jättää kaunis ja mystinen ruumis, mutta kun on syntynyt sirpalekranaatti sielussa, taitaa olla väistämätöntä, että siinä kaikessa riittää jälkipolville siivoiltavaa vielä pitkäksi aikaa. Tällä varjolla ilmoitan, että Ajatuskoneita (10 euroa) on vielä 15 kappaletta, Katoamista (20 euroa) vielä 20 kappeletta. Kaiken rahan käytän tulevan runokokoelman kustantamiseen, ellei elämä keksi tässä järjettömiä määriä kaikkea muuta rahareikää ensin. Kannattaa kuitenkin ostaa nuo nyt, koska en luultavasti tee niitä lisääkään, enkä usko että niitä tulee kukaan julkaisemaan myöhemminkään. Vaikka saihan Beckettkin istua Wattin päällä 11 vuotta. Se pitääkin metsästää jostain ja lukea uudestaan pitkästä aikaa. Lukukokemuksena väsyttävin ja raskain, mutta myös sellainen joka on jäänyt vaivaamaan mieltä pitkäks aikaa. Eihän Katoaminen toki mitenkään siihen ole verrattavissa muuten kuin lukijavihamielisyytensä ja tarkoituksenmukaisen väsyttävyytensä kautta. Se on kirja joka ei tahdo tulla luetuksi loppuun ja silti olen pettynyt ihmisiin jotka eivät lue sitä loppuun asti. Vaikka tietysti myös nautin siitä. Välillä tämä oman aikaisten ihmisten puusilmäisyys tulevaisuuden suhteen vituttaa, kun kaikki voisivat säästää aikaa sillä, että julkaisisivat nämä asiat jo nyt. Tiedän, että se on kuitenkin jonkinlainen "väistämättömyys", jota kohti kuljen, halusi sitä kukaan tai ei.

Kotona taas

Noh, reissu on nyt takana. Ei uskallettu lähteä rikkinäisellä ja epävarmalla autolla pohjoisemmaksi, joten mentiin Pertunmaalle äidin luo pariksi päivää. Olin menossa käymään perhekodissa Mäntyharjulla, kun auto hyytyi täsmälleen samalla tavoin kuin aikaisemminkin ABC:n ramppiin. Venäläisukkeli (jonka vikalukija oli jäänyt autoon) neuvoi, että sen kuin vaihtaa sulakkeen, joka sieltä kärähtää. Joten varustauduin tuon auton ajamiseen kassillisella sulakkeita. Mitään ei ole korjattu, mutta sulakkeita on nyt sen verran, että aina kun yksi kärähtää, vaihdan vaan uuden tilalle, ei mitään käryä millainen rasitus se on autolle, vai onko lainkaan, mutta ainakin se on pikaratkaisu tähän ongelmaan. Eilen jätin sitten perheeni Lahteen ja kävin Tampereella palauttamassa lukijan venäläisukkelille, oli puhe että katsotaan autoa tänään ja menin kaverilleni yöksi. Oli mukava nähdä pitkästä aikaa, ja eilinen olikin siitä hieno päivä, että sain keskustella ihan ajatuksen kanssa niin ison osan siitä. Siinä tuli mietiskeltyä paljonkin omiakin asioita muiden ajatusten sivussa, mikä on aina hyvä.

Tänään sitten menin venäläisen luo, vilkaistiin konepellin alle ja hän naureskeli, että "if it starts....drive it!" kun ei nähnyt missä vika voisi olla. Totesin, että ollaan asiassa melko samalla aaltopituudella ja löin konepellin kiinni ja kättä päälle. Nyt sitten ajellaan kuumottava ENGINE FAULT valo päällä ja vaihdellaan sulakkeita kun kärähtävät. Korjauksessa käytetään jossain lähempänä kun siihen on varaa. Tai opettelen korjaamaan itse, välineiden puuttuminen tosin haittaa sitä hommaa huomattavasti.

Nyt sitten saavuin takaisin kuumaan ja hikiseen itsemurhayksiöön Kirveskadulle.Pitäisi kai keksiä jotain tekemistä. Voisi tehdä jonkinlaista välichekkausta runokokoelman tilasta. Käydä taas juoksemassa itsensä näännyksiin. Huomenna mennään nauhoittamaan uusi Cut To Fit-levy, jotta saavat kaikenlaiset genrerajakit ihmetellä siinä sitten, että mitä helvettiä nämä oikein meinaa. Yhtään biisiä ei ole vielä tehty, mutta eiköhän niitä siinä sitten taas tehdä samalla tavalla kuin viimeksikin. Levyn nimi on sentään jo tiedossa. Shitting All Over Your Reputation In Less Than 20 Minutes.

Karavaani kulkee yskienkin

Onpahan ollut erittäin tapahtumarikas retki, vaikkei olla keretty vielä Äänekoskea pohjoisemmaksi. Lähdettiin Kankaanpäästä Tampereelle, auto levisi kun oltiin viemässä sitä Tahmelanrantaan yöksi, aluksi tilanne näytti toivottomalta, toinen korjaamo oli kiireinen ja toiset vaikuttivat kommunikaatiokyvyttömiltä uuvateilta ja lopulta yksi venäläinen ukkeli pisti sen kuntoon samana iltana ja ihan tolkun hintaan. Selitteli myös siinä samalla aivan vammaista tilannettaan, joka oli liian sekava edes selitettäväksi, mutta lyhyesti sanottuna se oli loistava demonstraatio siitä miten helvetin hienoa ja houkuttelevaa yrittäminen Suomessa oikein on.

Auto toimi ja vieläpä paljon nopeammin kuin ajattelin sen korjaantuvan, mutta päästiin Jyväskylään asti ja valo syttyi uudestaan kun latasin puhelinta tupakansytyttimestä, eli veikkaan sen olevan enimmissä määrin helteiden rasitus akulle, ajaessa ei tunne mitään tavallisesta poikkeavaa. En kuitenkaan tiedä näistä juuri mitään, joten paha se on arvaillakin, vaikka kuitenkin tajusin mikä edelliskerralla oli vikana. Näissä sähköautoissa eniten hanurista on lähinnä se, että niiden infoja pantataan kuin esoteerista viisautta, mistä syystä itse pällistely ja oppiminen on hankalaa.

Kyllä tässä kuitenkin vähän kerrallaan jonnekin päin liikutaan, saa nähdä miten pitkälle sitä pääsee. Mukava se on kuitenkin tämän pienen perheen kanssa asua autossa ja olla rauhassa. Tuntuu että aivot on heto täynnä sähköä, sitä hyvän sorttista sähköä, kun ei tiedä mitä huomenna tapahtuu. Ei ole ihan yks tai kaks pisaraa tummaa verta täaaä mukelossa, heh.

8 tasoinen tietoisuus

Eilen meditoidessani pyrin havaitsemaan tietoisuudestani mahdollisimman monta eri tasoa, en tiedä itsekään oikeastaan miksi, mutta niin minä nyt vain tein. Löysin kahdeksan joista neljä oli helppoja havaita, ja toiset neljä niin ilmiselvästi näkyvillä piilottelevia, että minulla meni 20 minuuttia ennen kuin edes tajusin niiden olevan olemassa.

Ensimmäinen taso on se joka hengittää, joka oikeasti keskittyy suorittamaan hengittämisen sen sijaan, että se tapahtuisi automaationa. Tämä hoitaa luultavasti isoimman osan abstraktista ajattelusta, ellei sitä ohjaa tekemiseen. Toinen on se, jonka määräsin laskemaan hengitykset. Tämä on työmuisti, nopeasti tylsistyvä ja äkkipikainen osa mielestä, joka kokee tylsyyttä, ellei sille määrää jotakin askarreltavaa, kognitiivistä näpertelyä. Kolmas taso taas on muisti, joka alkaa välittömästi toimia näistä kahdesta mielestä riippumatta. Se alkaa välittömästi syöttää muistoja, käyttää tämän luppoajan persoonallisuuden kehitykseen, vanhojen muistiyhteyksien lujittamiseen ja uusien muistojen kaiveluun. Kaikki informaatio tuntuu olevan jossakin suhteessa omaan hemkilöhistoriaan, mikä on mielenkiintoista. Neljäs taso on metataso, joka kykenee vahtimaan näitä kaikkia muita ja ilmoittamaan minulle, mitä ne tekevät, jotta voin tehdä näitä havaintoja ylipäätään. Nämä olivat "helposti havaittavat" puolet.

Viidentenä huomasin havainnon itse, aistielinten kautta tulevan informaation joka muodosti ympärilläni olevan todellisuuden, hyttyset, seinät, äänet, valot ja kaiken muun "todellisen". Kuudentena huomasin "lihatietoisuuden", keholliset aistimukset oman elimistöni sisäpuolelta, kaikki nahan alle jäävä joka vaikuttaa tietoisuuteni tilaan. Seitsemäs on alitajunta, id, eräänlainen pimeä aine jonka vaikutuksen pystyy havaitsemaan lähinnä silloin kun se vuorovaikuttaa jonkin muun tietoisuuden tason kanssa, mutta toki se antaa kuulua itsestään itselleni useamminkin, oikeastaan nykyään pienen lämmittelyrituaalin jälkeen koska tahansa, käskystä. Meditoidessa se ilmenee tavallisimmin dialogeina, joita ei ole olemassa, sellaisten ihmisten välillä joita ei ole olemassa. Kahdeksannen päättelin olevan jonkinlainen näistä kaikista koostuva ja emergentti minuus, joka on tämä "todellinen olemassaolon kokemus", koheesio kaikesta edellisestä, kykenevä suorittamaan järjettömän määrän erilaisia prosesseja ja tulkintoja sekunnissa.

Kaikenlaisia alkuja

Tämän päiväinen keikka oli hyvän tuntuinen soittaessa, vaikkei tuollaisella ulkoilmakeikalla usein olekaan mitään hajua siitä mitä oikeasti tapahtuu, kun ei kuule oikeastaan mitään ja äänimieskin vaikutti melko pitkälti siltä, ettei kiinnosta olla puikoissa oikeastaan yhtään. Joten olkoon olematta sitten. Kyllä siinä jaksettiin se vähän vajaa puolitoista tuntia taas mekastaa. Sen jälkeen roudailin kamat treenikselle, joka ei kyllä tule varmaan ikinä minkäänlaiseen soittokuntoon, kun koko ajan roudaillaan kamaa edes takaisin. Ainut asia joka ei ole liikkunut mihinkään on rumpusetti, kaikki muu siinä ympärillä onkin sitten ollut jatkuvassa liikkeessä johonkin suuntaan jo pitemmän aikaa. Ehkä se tästä. Huomisesta aloitetaan retki kohti pohjoista, vaikkakin ensin otetaan harha-askelia länteen päin ja ollaan ensi viikko melko pitkälti Kankaanpään suunnalla. Kun kohta pääsisi jo muuttamaan tätä rompetta sinne päin, niin ei tulisi kaikki niin äkkiseltään. Mikäli muistan oikein, enimmät kamat taisi tulla kolmella autollisella, siihen lisäksi sitten sohvaa ja pesukonetta ja muuta, mutta niistä nyt ajattelin kai hankkiutua eroon muutenkin. Olkoonkin, että sohva on hyvä ja toiminut oikeastaan sänkynäni koko ajan.

Hartiat tuntuvat kipeiltä kaiken kanniskelun jälkeen, yksin tulee aina riuhdottua tarpeettomasti, etenkin tällaisessä kesähelteessä, kun hermo ei meinaa kestää mitään. Mutta eiköhän se siitä päivässä-parissa taas helpota. Sekä sää, että hartiat. Unohdin mainita, että aloin kirjoittaa taas uutta runokokoelmaa, jossa kulkee kaksi eri kirjaa päällekäin, toinen näkyjenomaisina välähdyksinä mudassa ryömivien olentojen kirouksia ja toinen puoli taas itselleni tavanomaisempia runoja. Jotenkin tuo maailma alkoi elää selkeänä päässä ja kun tässä on viime päivinä pyörinyt ajatuksissa Kalevalan ostaminen (olen lukenut sen viimeksi yläasteella), alkoi myös kiinnostaa ajatus siitä kykenisinkö luomaan oman epoksen, tuhotun maailman kansallistarinan. Kokonaan yhtenä kirjana siitä tulisi kuitenkin vähintäänkin ärsyttävä, mutta jos kyseessä on arkitietoisuuden alla asuva ja sykkivä maailma, joka nousee pintaan aaltoillen ja kummuten jostakin syvemmästä arkkityyppisestä tietoisuudesta, se voi toimiakin. Juuri kun mietin millä helvetillä tämänkin maksan, ilmestyi takavasemmalta jonkinlainen mesenaattikin, mikä tietysti helpottaa kaikkea elämistä paljonkin. Vaikkei summat olisikaan isoja tai säännöllisiä, tässä konkurssissa auttaa aivan kaikki.

Nyt tekisi mieli keitellä aamukahvia, mutta ehkä jätetään se sinne aamun puolelle ja aletaan miettiä nukkumaan menemistä jo pikkuhiljaa. Eiköhän se ala olla päivä täynnä, hyvin pitkälti. Onhan tässä taas kaikenlaista työn alla, mutta leuhkitaan niillä sitten, kun ne on oikeasti tehty.

MUTE

Pari päivää Kankaanpään rauhassa takana. Tai enimmäkseen kai autossa. Tuo on kyllä sikäli hauska väli ajaa, että kolmisen tuntia ei ole liian pitkä, mutta kun sen tänään ajeli ilman yhtään taukoa iltaa vasten, niin alkoi siinä olla pää vähän jumissa. Ensi viikolla kuitenkin aloitetaan varsinainen reissaaminen jonkinlaisella Tampere-Pori-???-Oulu-Lappi-Norja-Que Sera, Sera-akselilla, niin ihan hyvää treeniähän tällainen autossa istuminen on. Käytiin tullessa myös kiipeämässä johonkin näköalatorniin, mutta aika äkkiä tuli selväksi, että kaikki tuollaiset paikat vetää ihmisiä puoleensa ja mieluummin sitten on jossain muualla, kuin missä ihmiset ovat. En tiedä miksi tulen luonnon keskellä niin ärtyneeksi, jos on vieressä tuntemattomia ihmisiä. Ehkä se tuntuu siltä, että koko Suomessakin on niin helvetisti lääniä, että miksi niiden piti tunkea juuri tänne juuri nyt? Ilman ihmisiä minun ei tarvitse ajatella kaikkea sitä, mitä ihmiset yleensä laittavat minut ajattelemaan, kaikkia niitä eroja, joita minulla heihin nähden muka on.

Mistä pääsenkin kätevästi aiheeseen, jota olen miettinyt pari päivää. Eli miksi minun taiteeni ei ole ITE-taidetta, ja miksi koen sen eron olevan niin selkeä. Ensinnäkin toki siksi, että minua on myös yritetty kouluttaa. Olen käynyt kuvataidelukion, vaikka se olikin minulle lähinnä tekosyy pudottaa 18 pakollista kurssia pois ja korvata ne piirrustelulla, joka meni kohtalaisesti vaikken oppinut oikeastaan mitään tai kuunnellut ketään. Sitä seuraa kymmenisen vuotta itsenäistä työskentelyä, ja nyt viimemmäksi sitten muotoiluinstituutti, jossa Mika Heinosen taideopetus on ensimmäinen kerta, kun olen ottanut taideopetuksen vakavissani. Nyt sitten pääsin myös Kankaanpäähän opiskelemaan kuvataidetta, kun sitä ei muotsikassa tuon enempää ole tarjolla, enkä vielä tiedä mitä teen tuon viimeisen vuoden kanssa nyt. Joko teen opparin, tai vaihdan vaan suosiolla koulua. Ei ole ollut tapana jättää asioita kesken, mutta motivaatio on niin alhaalla, että jos Kela itkee yhtään, niin se on aikalailla siinä sitten. Takaisin aiheeseen. Toisekseen koen, että ITE-leima on taiteen instituutioiden ylhäältä päin antama ja arvottava leima. Minä en tullut tähän touhuun mukaan taiteen kautta. Minä tulin punkista, jossa DIYn etiikka ja paatos on määrittänyt kaikkea tekemistäni jo kauan ennen kuin määritin itseäni mitenkään taiteen tekijänä. Kun oli tottunut tekemään kaiken itse, tuntui typerältä että sille olisi yhtäkkiä jokin nimi, kun todellisuudessa se tuntui vain luonnolliselta tavalta tehdä mitään ylipäätään. Teen asiat itse siksi, että ne on helvetin mukava tehdä itse. Teen asiat itse, koska en luota kehenkään muuhun. Teen asiat itse, jotta minun ei tarvitse odottaa vuositolkulla, että muut saavat hilattua perseensä edes ylös penkistä. Teen asiat itse siksi, että se on mielestäni ainoa oikea tapa tehdä asiat, ja nautinnollinen jo itse prosessin takia.

Tärkeimpänä on kuitenkin siinä, mitä termi ITE-tarkoittaa. Itse Tehty Elämä. Minä en koe, että minun elämäni on itse tehty. Kaikki mitä minä olen, on syntynyt pitkälti negaatioiden, kieltämisen ja ulos sulkemisen kautta, yhteiskunnan, ystävien, erilaisten yhteisöjen ja etenkin näiden kulttuurillisten instituutioiden toimesta. Minä en tehnyt "minua". Teidän maailmanne teki minut. Kaikki ne kiilat joita väliin on lyöty, kaikki rajoitukset joita minulle on yritetty asettaa ja kaikki säännöt joiden yli olen kävellyt oikeastaan miten on vain sattunut kiinnostamaan, ne kaikki ovat olleet luomassa taiteellista työtä ja henkilökohtaista identiteettiä. Se on siis ennemmin MUTE. Muiden Ulkoapäin Tekemä Elämä. Se myös kuvaa hyvin sitä mykkyyden tunnetta, joka jää kun ei saa ääntänsä kuuluviin, vaikka tietäisi, että sanottavalla on myös jotain todellista painoa maailmassa. Tämä nyt vaikuttaa taas katkeralta tilitykseltä, mutta en minä oikeasti ole tästä katkera, vaan kiitollinen. Se on auttanut minua löytämään oman kontekstini, ymmärtämään isääni paremmin, tehnyt järjettömät määrät hienoa taidetta jota ei olisi syntynyt koskaan muuten ja auttanut minua ymmärtämään paljoltikin yhteiskunnan ulkopuolelle jääviä.

Siksi, kun pääsen luontoon ja eroon ihmisistä, koen pelkkää rauhaa. Minun ei tarvitse miettiä olemistani tai ylipäätään sitä että olen olemassa jonkun tietoisuudessa, ei pienimmässäkään määrin. Saan rauhassa keskittyä olemaan keskittymättä mihinkään ja tulla tyhjäksi sitä kautta. Sekin on minulle välttämätöntä. Siinä on kyse samasta asiasta, kuin musiikin kautta häviämisessäkin. Ne ovat kaikki saman voiman eri puolia. Mutta kaikkein mieluiten olen aina ilman ihmisiä tai niiden tarkkaan valittujen ihmisyksilöiden kanssa. Voin horista sekavia ja antaa ajatusteni poukkoilla vapaasti ilman, että kukaan koittaa häiritä itse ajatusprosesseja. Se on tärkeää. Se on välttämätöntä.

Kuuntelin tuossa taas tuota jo ehkä kyllästymiseen asti tässä mainittua radio-ohjelmaa ja tekee mieli tankata filosofiaa taas kaikki reijät täyteen. Siitä tuli myös mieleen, että koska pukeudun repaleisiin rääsyihin ja asun junaradan vieressä horisemassa sekavia, joku kuvasi minua punk in finlandin Diogenesiksi. Pistin juuri kootut opetukset ja anekdootit tilaukseen.

Itsensä löytäminen kaulaa myöten suosta ja yritys pärjätä sen ymmärryksen kanssa.

Kävin taas juoksemassa ja ajattelemassa asioita, ja mietin tätä uutta, itselleni vierasta tarvetta hakea edes pieniä hyväksynnän merkkejä ihmisiltä, vaikka aiemmin se ei kiinnostanut minua yhtään. Jotenkin hahmotin syyt ja kokonaiskuvan mielestäni selkeästi, mutta katsotaan aukenevatko ne kenellekään muulle. Tahdon saada ihmisiltä signaalia resonanssista, siitä että ilmaisuni on mennyt perille siksi, että koen tässä vuosien aikana löytäneeni jonkinlaisen oman viitekehyksen omalle olemassaololleni kaikenlaisista syrjäytetyistä, päähän potkituista, masentuneista, ahdistuneista, hyljeksityistä, traumatisoituneista ja muuten vaan maailman marginaalissa olevista. Ennen en kaivannut mitään hyväksyntää yksinkertaisesti siitä syystä, etten kokenut kuuluvani oikeastaan mihinkään, en kenenkään ryhmiin tai minkäänlaisiin viitekehyksiin. Kun olin nuori, kaikki vetivät aina sen saman kilometrien mittaisen railon: "kun sä et juo". Olin aina se, joka oli selvinpäin ja siinä oli järjetön ero minun ja kaikkien niiden välillä, jotka joivat. Tuo ero hävisi vasta siinä vaiheessa kun ystäväni alkoivat käyttää huumeita. Siinä vaiheessa he "tajusivat" minut. Siinä yhteydessä tavallaan myös opin olemaan vahvemmin oma itseni. Etsimään marginaalia. Olemaan oma itseni. Ilmaisemaan sitä omaa itseäni. Ja se toimi.

On liioiteltua sanoa, että olisin mikään "sukupolven ääni" vaikka olenkin varmasti sukupolveni melko tyypillinen edustaja. Mutta olen sitä ehkä tälle marginaalille, ääni niille jotka eivät pue ajatuksiaan tekstiksi tai sanoiksi, niille jotka hädin tuskin lukevat välttämättä mitään. Toisaalta olen huomannut sen olevan yleinen väärinymmärrys monista huumeiden kanssa puljaavista; iso osa ainakin tästä minun ryhmästäni nimenomaan lukee paljon enemmän, kuin katsoo vaikka televisiota, ja osaltaan siitä  syystä minä olen heidän parissaan viihtynytkin. Juttelen paljon mieluummin kirjallisuudesta ja vaikka buddhismista, kuin vaihtuvista ja ohimenevistä trendeistä, jollaiseksi televisio-ohjelmatkin nyt melko pitkälti ovat laskettavissa. Koska kuitenkin teen tätä kaikkea melko pitkälti eristyksissä maailmasta, yksinäisyydessäni pitkinä öinä, on sille jotenkin ominaista se, etten kohtaa ihmisiä välttämättä missään. Siksi, kun syljen tätä saastaani maailmalle, tahdon kuulla sen menneen perille tai ohi. Joku peukku-systeemikin riittäisi tämän signaalin saattamiseksi, ei minulle tarvitse kertoa miten helvetin erikoinen tai erinomainen muka olen, en ole koskaan pitänyt siitä ja monesti se tuppaa ihmisten kanssa siihen aina menemään, siksi käynkin ihmisten keskuudessa aina vain vähemmän. Tahdon keskustella töistäni, en itsestäni. Tahdon keskustella niistä ajatuksista, joita ne vastaanottajassa herättivät, en siitä mikä niiden tekninen muoto on. Se ei ole minulle kiinnostavaa. En minä ole tullut keulimaan sillä, miten hienoja lauluja osaan tehdä, olen tullut vain ja ainoastaan kertomaan tarinoita ja herättämään tunteita ja ajatuksia. Siksi kutsunkin kaikkea mieluummin käsitetaiteeksi, kuin erittelen kuvia, sanoja tai tekstejä toisistaan. Koska ne ovat kaikki yhtä ja samaa. Tietoisuutta joka kiehuu yli äyräidensä ja paljastaa eri aikoina eri puolia niistä ajatusprosesseista, joita sen läpi kulkee.



Esimerkiksi oli kiinnostavaa, miten eräs lukija vertasi Sähköä Célineen kuten taisin mainita aiemmin. Se oli sikäli mielenkiintoista, etten ollut lukenut muuta, kuin Niin Kauas Kuin Yötä Riittää joskus, enkä nähnyt siinä yhtymäkohtia juurikaan. Nyt kuitenkin lainasin Kuolema Luotolla, ja näen ne yhteiset kohdat ehkä selkeämmin. Mutta eniten mieltä lämmitti tämä haastattelu, jonka katsoin tänään. Vaikka Célinelle voikin vähän sanoa, että kikkeliskokkelis, kun mies ensin suututtaa suunnilleen koko maailman, ja sitten ihmettelee kun ihmiset kohtelevat epäreilusti, niin yksi juttu tässä haastattelussa on todella olennaista; se miten kaikessa on Célinelle lopulta kyse selviytymisestä, vuokran maksamisesta ja eteenpäin pyristelystä. Sitä se kuitenkin itsellekin on. Olen pitänyt itseni hengissä näillä räpellyksillä ja kikkailuilla, vitonen sieltä, toinen täältä, kolme euroa jostain ja pari pulloa, kaikki ruokakauppaan. Ei tällä nyt vuokraa maksa, mutta kyllä sillä -50% leipää ostaa. Toki koen tässä olevan enemmänkin paatosta, mutta niin on Célinelläkin, myöntää hän sitä televisiohaastattelussa tai ei. Koen kuitenkin mielenkiintoisella tavalla nämä hyljeksityt kirjailijat heti omikseni, Bukowskin kautta Célinen löysinkin alunperin, ja huomasin mistä kaikki Bukowskissa pitämäni oli valunut. Beckett taas on minulle ehkä se suurin ja vaikuttavin kaikista, ja hänenkin töitään hyljeksittiin aktiivisesti viidenkymmenen vuoden ikään asti. Burroughs taas oli ulkopuolinen omassa ajassaan, vähän kaikkia muita aikalaisiaan vanhempi ja paljon... Mikä on suomenkielinen sana termille "visceral"? En tiedä, mutta se näitä kaikkia yhdistää, ja juuri se yhdistää minut linjassa noihin edes henkisesti, vaikken kyvyiltäni sinne yltäisikään. Se on lopulta ihan sama. On pakko luoda, vimmalla ja raivolla, mennä eteenpäin ja tehdä, eikä sille mahda mitään vaikka sitä kuinka yrittäisi padota tai pitää sisällään. Se ei vaan toimi niin.

Kävelyä ja rämpyttelyä

Tänään MIETIN aikaisin nukkumaan menemistä. Siis kahteentoista mennessä. Siihen kerkiäisi vielä, jos lopettaisi tämän kirjoittamisen nyt ja menisi nukkumaan. En kuitenkaan keksinyt yhtään syytä miksi. Tästä johtuen asetin uuden takarajan kello kahteen, mihin mennessä pyrin tekemään ne vähät asiat mitä minulla oli mielessä tehdä, ja kuunnella Perttu Häkkisen hienoakin hienompaa radio-ohjelmaa Yle Areenasta vielä jakson-pari. En tosin pidä siitä rumasta tempusta, jonka Yle Areenan autoplay on tehnyt joko puhelimella tai koneella, kun se on hyppinyt jaksoja yli niin, etten tiedä missä olen menossa näiden kuuntelussa, ja pitää jakso kerrallaan katsoa, mitä on jo tullut kuunneltua. Tällainen peli ei vetele. Kuuntelin ohjelmaa äsken kävellessäni, kuten monesti teen. Kävely on hienointa mahdollista tekemistä, voisin jopa sanoa, että filosofin ja taiteentekijän tärkein yksittäinen työtehtävä, joka tulisi muistaa aina. Kävelyretkeni suuntautui menneisyyteen, Kärpäsenmäen entiselle Siwalle ja siitä pienen omakotitalojen täyteisen kadun läpi kotiin. Hämmentävä yllätys kohtasi minut tullessani pienen baarin kohdalle. Baarin ovi oli auki ja sieltä tulvahti tuoksu joka vei minut vielä syvemmälle menneisyyteeni, Pertunmaalle 90-luvun alkuun, kun olen ollut polvenkorkuisena Pihapirtissä isän perässä. Hajuaistin ja muistojen yhteys on mielenkiintoinen.

Tämä päivä on muuten ollut rauhallisen puoleinen, tein Jonestownin levyn kannet loppuun ja kohta sekin kai lähtee sitten painoon ja parin vuoden proggis tulee päätökseensä. Ainakin se mitä olen itse levyltä kuullut on ollut kovaa kampetta. Siinä on sellainen parivaljakko joista pidän muutenkin ihmisinä todella paljon, sisäsyntyisesti olemme tulleet juttuun aina helvetin hienosti. Siksi tämä levynkansiprojektikin on ollut ilo. Hyviä tyyppejä auttaa aina mielellään. Vähemmän hyviä tyyppejä kai sitten jostain velvollisuuden tunnosta yhteisen hyvän tekemisen ajatus mielessään. Heh. Kohta vedän kyllä melko pitkälti liinat kiinni ja keskityn koulun alkun ja omiin asioihini hetkeksi, kai sitä siitäkin saa sitten taas mulkun maineen kun ei enää teekään kaikkea kaikille ilmaisiksi vain siksi, että on tähän asti tehnyt. Humen giljotiini laulaa.

Tekisi mieli tehdä musiikkiakin. Kun kävi akuutisti vituttamaan tämä taustabändin nimeämistrendi, jossa se on aina "Kumppanit", "ystävät", "vannotut miehet", tai mitä tahansa muuta tuollaista joka näyttää että kaikilla on kivaa ja fantsua, niin päätin, että Jere Kilpinen ja Tarkkaan Valitut Vähiten Ärsyttävät Tyypit-levy tulee vielä tänä vuonna. Ehkä lähiaikoina, koska tänään tein jo ensimmäisen aihion.Tässä on itseasiassa ensimmäinen demo siitä, kun nyt Googlelle sieluni myyneenä voin näemmä liittää kaikkea suoraan tähän. Hyvä tästä tulee, kun opettelee ensin soittamaan sen ja kirjoittelee säkeistötkin. Koko loppupuoli tuli hatusta ja räpelsin sen sitten vaan alas jotenkin, koska ajattelin laittaa tämän instagramiin, mutta eihän se sinne mahtunut.

EDIT: Jaa, ei se toiminutkaan.

Helpottaneepi

Tässä on nyt Noise Eateria ja Unwanted Songsia, molempia viisi kappaletta olemassa, viisi euroa kappaleelta. Pidän molemmista levyistä hyvin paljon, ja mielellään tekisin näistä ihan kunnolliset CD-painoksetkin, mutta kun teitä ei tässä kultissani vielä ole riittävästi siihen, että myisin sellaisen määrän levyjä käytännössä, niin siihen ei ole oikeastaan varaa. Lisäksi tein kolme uutta kappaletta Emptyä. Keikoillahan näitä lähinnä pyöritellään mukana, nyt tein  sillä ajatuksella, että voisin viedä näitä mahdollisimman halvalla Äksäänkin, mutta kyllä näitä nyt olisi tässä tehtävä aika paljon enemmänkin, että niitä viitsisi viedä, mutta se taas vaatii lisää väkertämistä; näihin molempiin viiteen on mennyt yö kumpaankin, että ei tämä liian nopeaa touhua näin käsin ole. Jos tulostin toimisi, voisi tehdä näitä paljon nopeammin, mutta se on ilmeisesti totaalisen paskana nyt sitten. Paska se olikin, joten jossain vaiheessa tuhoan sen Ave Marian soidessa.

Tänään järjestettiin Sopenkorvessa UGH festivaali, josta jäi kaikesta stressistä ja sähläyksestä huolimatta ihan hyvä fiilis. On mukava järjestää ihmisille tapahtumia ja nähdä heidän voivan hyvin ja nauttivan ohjelmasta, vaikkei kaikki ohjelma aina tuollaisissa useamman järjestäjän yleisöystävällisessä tapahtumassa omaan mieleen olisikaan, mutta on pakko sanoa, että kun Patrik Mikael aloitteli soolokeikalla, niin ajattelin että tästähän voi tulla ihan hyvä päivä! Moni ei varmaan ajattelisi minun pitävän tällaisesta, mutta hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia, ja Patrik Mikael on kyllä nimenomaan biisin tekijänä sellainen, josta tullaan kuulemaan vielä. Ihan vaan jo siksi, että hänellä on oikea asenne kaikkeen tekemiseen, miellyttävä ääni ja etenkin juuri sellaisia biisejä, jotka eroavat muusta samankaltaisesta "geneerisestä radiosoittoon tähtäävästä musiikista" ihan puhtaasti sielullaan. Vaikken vieläkään ymmärrä mikä pakonomainen tarve laulaja-lauluntekijöillä on osallistaa yleisöä jokaisella keikalla. Kaipa se on jotain mikä on opittu vain keikkoja katsomalla. On asioita, joita muka "kuuluu" olla, ja niistä sitten muodostuu vähitellen kliseitä, jotka väsyttävät. Jätä kliseet pois, jos ne eivät tunnu omilta. Ole ja tee juuri niinkuin itse tahdot. Jos se on sitä mitä tahdot, jätä tällaiset marginaalin horisijat kokonaan huomiotta ja jatka valitsemallasi tiellä.



Eläköön! taas oli juuri minulle, taideperformanssi ja sopivan skitsofreeninen haitaridronekansanlaulutrapextravaganza! Emma ja Pauli muodostavat kahdestaan aivan järjettömän hienon ja millisekuntitarkkuudella toimivan hirviön jolle ei voi olla hymyilemättä. Ja se on hyvä merkki! Tämä ei ehkä kerro riittävästi siitä miten hieno tämä on livenä, etenkin Emman äänenkäyttö, skaala ja hallinta on jotain ihan pimeää. Oikeastaan mietin tänään, että tuon The Aeoninkin jälkeen on todettava, että kansanmusiikkikuvioista tuntuu löytyvän aivan kipeitä laulajia, etenkin kun ne otetaan pois suoranaisen kansanmusiikin kontekstista ja laitetaan tekemään sillä äänellä jotain muuta.


Näiden jälkeen alkoi taas henkilökohtainen äherrys ja häsläys, enkä kerennyt keskittyä oikein mihinkään, mutta oli ilo todeta, että Musta Risti ainakin soi nykyisellään aivan helvetin isosti, ei tarvitse hävitä soundissa juuri kenellekään. Etenkin siihen nähden miten pieni PA meillä oli käytössä, lavalta tuntui tulevan järjenvastaista vallia, joka veti naamaa virneeseen. Teki mieli mennä treenikselle (joka oli lavan vieressä) huudattamaan kitaraa seuraksi, mutta kaikki omat jatkojohdot olivat käytössä jo muussa yhteydessä. Nyt otan kyllä aika helvetin iisisti, syön vähän suklaata, juon vettä, kunnes venyttäydyn x-asennossa levälleni sohvalle. Siinäpä suunnitelma. Hyvää yötä.

Ajattelen, siis kuolen

Tässä se nyt on. 70 sivua tekstejä tietoisuuttani koskevista kokeista, se koostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen osa pitää sisällään psykedeelikokeeni, jotka suoritin itselläni kaksi vuotta sitten. Kyseessä on muutamia kokeita psilosybiinisienten kanssa, yksi tahdonvastainen huumaus kannabiksella, sekä yksi koe LSDllä. Vaikka asetelemat eivät kotioloissa olekaan aina selkeimpiä mahdollisia, ja tutkimus on pitkälti vapaalentoa, koen, että analyysissä ja purussa onnistun olemaan rehellinen itselleni. Toinen osa sisältää unet, unihalvaukset, sekä transsinomaisessa tajunnanvirtaisessa tilassa kirjoitetun novellin Käärme. Alan pikkuhiljaa ymmärtää sen psykologista merkitystä, miten sen kirjoittaminen oli tietynlaisten hautajaisten seuraamista, oman naivin idealismin laskemista hautaan, "käärmeen ajan" loppua elämässäni. Olen pyrkinyt purkamaan uniani siellä missä se on mahdollista, mutta jätin pois arkisempia unia ja otin mukaan tulkitsemattomia, joissa on vahvaa symboliikkaa ja mielikuvitusta ruokkivaa sisältöä. Kolmas osa koostuu dissosiatiivisista ja disorientoituneista tiloista, tuhoavasta puolesta minusta, sekä katsomukseni "empaattisesta nihilismistä". Olen pyrkinyt kaikessa olemaan niin rehellinen kuin kykenen, mutta myös pyrkinyt olemaan kajoamatta menneisyyden minän teksteihin liiemmälti, koska sekin olisi vääristämistä. Joitain kirosanoja olen vähentänyt, nimet on luonnollisesti vaihdettu ja joitain asioita pyritty selittämään auki.

Tiedän, että joissakin päissä tämä tulee värittämään tekemisiäni tavalla tai toisella. Sitä ei kai voi estää. Mutta ei kai sen ole väliäkään. Olen elänyt elämästäni 29 vuotta. Näiden noin 10 600 eläneeni päivän aikana olen ollut sekaisin 8 iltaa, 11 jos lasketaan mukaan kaikki elämäni humalat teini-iästä. Siinä on kenelle tahansa melko murskaavaa dataa, jonka valossa minusta ei kyllä saa "huumehörhöä" vaikka kuinka yrittää. Mutta ihmismielet toimivat tässä suhteessa toki miten toimivat. Se ei vähennä minun rakkauttani ja myötätuntoani kaikkia eläviä ja kuolevia ihmisiä kohtaan, ja se yrittää olla myös näiden kirjoitusten keskeinen sanoma. Minä rakastan teitä kaikkia jo siitä syystä, että me olemme tässä ajassa yhdessä, ja me tiedämme miten hirveää se pahimmillaan on, ja miten kaunista se kauneimmillaan on. Me olemme tässä, kahden ajan ja maailman välisessä murroksessa, mutta niinhän kaikki varmaan kokevat olevansa, maailmojen välissä vailla harmoniaa tai rauhanomaista eloa. Tätä on ihmisyys.

Tahdoin kirjoittaa julkaistavaan muotoon jotain sellaistakin, joka ei ole vain negatiivissävytteistä, ja näiden tekstien sävy ainakin pääosin on mielessäni ehkä vähän toiveikkaampi. Tiedän, että pdfn lukeminen on aivan hanurista, mutta en tiedä onko minulla varaa edes miettiä tästä fyysistä kirjaa hetkeen. Toki jos joku tahtoo auttaa sen rahoittamisessa, voi tilanne olla eri. Sitten on edes motivaatiota selvitellä asiaa. Siinä vaiheessa taitto kyllä tulee A5 kokoon, koska sitä on huomattavasti järkevämpi lukea. Muutenkin taitto on vähän tasoa "digital publishing", eli kunhan tolkun saa ja tiedot tulee selville, niin se riittää.

asdaffaafqwrfqweqwe

Keskeytin muut projektit ja aloin koota jonkinlaista essee/trippi/unikokoelmaa työnimellä "Ajattelen, siis kuolen". Tarkoituksena on kirjoittaa niistä asioista, jotka minua muutenkin liikuttavat, ja kasata näitä asioita ja ennen kaikkea havaintoja ja tulkintoja yhteen. Myös joitain tekstejä tästä blogista, ehkä hivenen uudelleen kirjoitettuna, etenkin noihin huumeisiin liittyen, koska tiedän tänne jääneen moniakin hyviä tekstejä jonnekin hämäriin. Samoin Kuinka minusta ei tullut kouluampujaa tulkoon tähän kokoelmaan, kun ei tunnu kelpaavan muuallekaan, vaikka sen ansio onkin tunnustettu joka paikassa minne sen laittaa. Tarkoitus on antaa jonkinlainen tekele, jossa on yhdessä kasassa ajatukseni tietoisuudestani ja sen toiminnasta, ehkä vähän muistakin yleisemmistä asioista. Olen kuitenkin itselleni hankalin ja tärkein tutkimuskohde, koska se voi kertoa jotain muutakin ja muustakin.

Meinaisi olla vähän nälkäkin, mutta ei oikeastaan taida olla muuta ruokaa kuin leipää ja juustoa, eli kai se pitää joko tehdä lämpimiä leipiä tai mennä nukkumaan kohta, koska uni on halvempaa ravintoa kuin ruoka. Tuntuu olevan taas kauheasti asioita, mitä pitäisi jotenkin muistaa pitää mielessä, eikä varmaan taas kauheasti auta kognitiivisten toimintojen kannalta, että valvoo aamukuuteen turhanpäiten. Mutta ei kai tässä mitään kauhean tähdellistä tekemistä aamupäiville ole.

Piirtelin ja maalailin aiemmin myös tuollaisen, vaikka lähinnä ärsytti kun ei ole oikeita maalipohjia, paperin maalaaminen tuntuu aina vähän hölmöltä. Mutta kai se jotain ylimääräistä intoa vähentää, kun tuhlaa energiaansa johonkin tällaiseen.

Statistiikkaa

Laskeskelin tuossa huvikseni seuraavaa:

-Olen tehnyt bändien kanssa tai itsekseen 176 albumia, EPtä tai miten kukakin niitä tahtoo määrittää tai ajatella. Itse en.
-Soittanut ainakin päälle 300 keikkaa ympäri Suomea ja Eurooppaa, bändejä on ollut 14.
-Olen kirjoittanut 7 kirjaa, joista neljää en ensin pitänyt "oikeina" kirjoina, kun ne oli julkaistu vain digitaalisena, mutta Kansallisarkistolle ne ovat oikeita julkaistuja kirjoja, joten miksei minullekin sitten. Lisäksi olen kirjoittanut neljä vihkoa proosaa ja runoa englanniksi ja suomeksi. 
-Tauluja on varmaankin päälle sata, piirrustuksia tuhansia, videotekeleitäkin kymmeniä, vaikka isoin osa niistä onkin musiikin visualisointia.

Pointtina tuolla kaikella oli lähinnä se, että jos tahtoo tehdä taidetta, joka koskettaa kanssakuolevaisia ja auttaa välittämään omaa tietoisuutta muille, siihen ei tarvitse levy-yhtiöitä, julkaisijoita, mitään suurempia tekosyitä viivyttää luovuutta. Jos se paino on nimenomaan sillä luovuudella ja itseilmaisulla, välttämättömyydellä ja tarpeella tehdä asioita. Mikäli taas tahtoo saavuttaa sillä jotain minun silmissäni turhaa ja typerääkin, kuten muiden ihmisten arvostus tai levymyyntiä tai rahaa ja mainetta, kannattaa tehdä asiat jollakin muulla tavalla. Eikä se ole sen enempää väärin kuin tämäkään. Jokainen tekee täsmälleen niinkuin tahtoo. Minä rakastan tässä aivan kaikkea, myös kaikkea sitä pientä ärsyttävää duunia, kuten somettamista, koska parhaimmillaan se tavoittaa satunnaisia, uusia ihmiskontakteja joita ei olisi voinut syntyä mitään muuta kautta. Harmillisinta on se, että tavallisimmin se ei tavoita ketään ja kaikki se työ tuntuu täysin turhalta työltä, kunnes ihmiset sitten livenä tulevat taas sanomaan, että hienoa duunia. Se on hämmentävää, koska sitten vaan vaivaantuneena koitan ohjata keskustelun jonnekin muualle, kun taas internetissä ollessa minulla olisi mahdollisesti enemmänkin aikaa ja mielenkiintoa ajatella ja keskustella tekemisistäni. 

Toisaalta välillä minulle tekisi ihan hyvää käydä jossain ihmisten ilmoillakin, kun voi mennä viikkoja etten puhu kenellekään muulle kuin itselleni ja satunnaisesti kaupan kassalle, tai torjun jonkun tutun moikkauksella kun he selvästi tahtoisivat jäädä keskustelemaan pitemmäksi aikaa ja minä en.  Tuntuu vain, että kun tässä on nyt saanut taas järjestää keikkoja ja muuta sellaista, on saanut asioida ihmisten kanssa ihan riittävästi ja tekee mieli vetäytyä taas vain eristykseen omaan itseensä, keskittymään omaan työhönsä ja katsomaan mitä siellä pään sisällä taas tapahtuu kun sen jättää kiehumaan itsekseen.  Tässä työssä pidän lopultakin juuri siitä yksin olosta, en minä ole koskaan ollut yksinäinen itsekseni, olen ollut helvetin yksinäinen menneisyydessäkin lähinnä muiden kanssa, kun ihmiset alkavat sulkea minua ulos kaikenmaailman määritelmillä, "absolutisti", "outo", milloin mitäkin, aina ihmiset jotain keksii. Siksi ilman niitä on monesti paljon parempi.

Horinaa.

Ajeltiin takaisin Lahteen ja tässä pohdiskelen elämälleni suuntaa ja tarkoitusta täksi yöksi. Piirtäminen kuulostaisi hyvältä, mutta pitää ensin siivoilla pöydät, tehdä inventaario toimivista ja loppuun käytetyistä ja kuivista kynistä, kaivaa oikeanlaista paperia jostain ja valita kuunteleeko sitä musiikkia vai jatkaako jo pari päivää jatkunutta Häkkis-psykoosia pitemmälle. Luultavasti jälkimmäinen. En tiedä onko se täysin ohjelman myötävaikutusta, mutta päätin kirjoittaa ja kasailla jonkinlaisen esseekokoelman osin tämän blogin joistakin harvoista teksteistä, kirjoittaa niitä pitemmäksi ja selkeämmäksi. Koen itseni editoinnin vain hankalaksi siinä mielessä, että monesti rakentelen lauseet tajunnanvirtaisesti sen verran soljuvaksi, ettei rakenteen muuttaminen välttämättä onnistu jälkeenpäin. Jonkun väliin menevän ajatuksen tunkeminen siihen väliin on hankalaa, koska molempia päitä pitää kirjoittaa uudestaan, jotta se istuu kokonaisuuteen.

Tuon lisäksi muitakin kirjoitushommia on työn alla, levyksi tehtyjä tekstejä on sen verran, että niistä luultavasti saa hyvän alun seuraavaan runokirjaankin, kun vain kasaa ne yhteen. Niiden pohjalta ehkä hahmottuu jo jotenkin se punainen lanka, jota pitää lähteä sen kokonaisuuden kanssa vetämäänkin. Tai sitten pidän taukoa siitä hommasta enkä kirjoita yhtään mitään ennen kuin se räjähtää ulos väkisin. Niin se aina kuitenkin lopulta menee. Sitä yrittää kirjoittaa jotain "siistiä" ja sitten homma jää kuitenkin kesken jo kahden lauseen jälkeen, koska tajuaa ettei tällä ole mitään funktiota, ei edes merkityksettömyyden funktiota, se on vain täytettä ja kukaan ei tarvitse täytettä tässä maailmassa enää mihinkään.

On jotenkin taas sellainen olo, että tekisi mieli tehdä miljardia asiaa yhtä aikaa, melkein vain siitä turhautuneesta, kaoottisesta raivoavasta voimasta ja energiasta joka sisällä mouruaa ja jylisee tuhoavana ja valtavana. Tavallaan se on maailman tuhoamista, oman maailman tuhoamista ja särkemistä ja uudelleenjärjestämistä, tietoisuuden ja havainnon hävittämistä ja puhtaaksipyyhkimistä, jotta voi aloittaa taas kerran alusta, tyhjästä, koittaa rakentaa itsensä uudestaan ilman minkäänlaisia odotuksia ja ennakkoasenteita, ja pettyä taas omaan mitättömään ihmisyyteensä, jotta voi aloittaa kaiken alusta.

Itsetuhoisuus ja itseni totaalinen tuhoaminen.

EDIT: Lukukokemuksen taustalle käynee paremmin kuin hyvin tämä bisii:


Olen viimeaikoina miettinyt paljon itsetuhoisuuttani, kun siitä on tullut keskusteltua erinäisten ihmisten kanssa. Se on kiinnostava pohdinnan aihe sikäli, että se tuntuu poikkeavan niin paljon yleisestä itsetuhoisuudesta, joka tavallisimmin purkautuu ihmisissä fyysisenä vahingoittamisena. Minun itsetuhoisuuteni yltää pitkälle varhaislapsuuteen asti, kuuden vanhana niitä on kirjattu ulkopuolisen toimesta ylös ensimmäistä kertaa, mutta näitä on kuitenkin ollut varmaan aina. Lapsena satutin itseäni jonkin verran, mutta ymmärsin melko nopeasti, että minulla on melko korkea kipukynnys ja kykenen "siirtämään itseni pois" itsestäni kivun kokemuksen ajaksi (ainut kerta kun tämä ei ole onnistunut oli tuon kivuliaimman viisaudenhampaan poisto, jossa koko juuri oli mätä ja hermo tulehtunut. Se oli helvettiä!), enkä kokenut että kykenin satuttamaan ruumistani tarpeeksi. Mietin itseni tappamistakin enemmän joskus lapsena ja teini-iän alussa, koska elämä tuntui helvetiltä ja tiesin, ettei kuoleman jälkeen olisi olemassa enää yhtään mitään.

Siitä kuitenkin alkoi pitkään jatkunut psyykkisen itsetuhoisuuden tie. Kuolema tuntui liian helpolta, ruumiillinen kipu tuntui liian laimealta siihen nähden, miten paljon halusin itseni kokevan kärsimystä, joten sulkeuduin syvemmälle henkiseen kipuun ja henkiseen itsetuhoisuuteen. Mikä vain tuntui tarjoavan minulle ahdistusta ja kipua - kuljin täysillä sitä kohti. Kuoleman ajattelu, tietoisuuden sammumminen, havaittavan todellisuuden loppuminen tuntuivat olevan suurimpia kärsimyksen tuottajia, joten keskityin ajattelemaan lähinnä niitä, oikeastaan siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut. Skaala on vain kasvanut. Mitä enemmän oppii ymmärtämään omaa kuolemaansa, sitä enemmän ahdistuu isommista, täysin irrelevanteista asioista. Universumi, koko todellisuuden rakenne, muoto ja olemassaolo ylipäätään ahdistavat minua aivan helvetisti. Se, että tämä on vain tätä, eikä tässä ole mitään vaihtoehtoja, eikä meillä ole keinoa ja kykyä valita mitään muuta olemassaoloa, kuin tämä todellisuus joka meidät sulkee omaan viitekehykseensä. Me olemme vankeina tässä maailmankaikkeudessa, joka on vankina itsessään, eikä meillä kellään ole mitään vaihtoehtoja sen suhteen. Maailma on kaunis paikka, maapallo kaikkine myriadeine lajeineen ja jopa hienoine ihmisyksilöineen on äärimmäisen kaunis paikka. Mutta tälläkin on omat rajansa. Maailmankaikkeudella on omat rajansa.

Kaikki vaihtoehdot ahdistavat. Ajattelin, että jonkinlainen syklinen maailmankaikkeuden elo, sykkivä, kasvava ja supistuva kaikkeus olisi kaunis ja hieno ajatus, mutta se tarkoittaisi sitä, että kaikki tuhotaan ja synnytetään uudelleen, elämä ehkä syntyisi tai olisi syntymättä jokaisella kerralla, eikä meillä olisi mitään keinoa kertoa seuraavaan maailmankaikkeuteen kaikesta tästä mitä meillä on täällä nyt. Näillä näkymin kaikkeus on kuitenkin ikuinen, ja sille koittaa lämpökuolema, jossa tilaa vain on niin järjettömän paljon, ettei tällä materialla enää ole minkäänlaista vuorovaikutusta tai merkitystä (koska ainoastaan vuorovaikutus voi synnyttää merkityksen). Se vain lilluu, yksittäisinä irrallisina atomeina äärettömyydessä siinä vaiheessa, kun viimeisetkin mustat aukot ovat raivonneet itsensä uuvuksiin. Ajattelin, että se on surullista ja ahdistavaa, kuin ikuinen kooma johon tämä kaikkeus ajautuu vähitellen. Sitten löydettiin Higgsin kenttä ja sen romahtaminen, miten koska tahansa ( toki luultavasti täysin järjettömän pitkän ajan päästä) voi syntyä tyhjiökupla joka muuttaa kaiken taas vedyksi, tavallaan aloittaa uuden maailmankaikkeuden vähän eri sävellajissa, mutta tuhoaa kuitenkin tämän kaiken tieltään. Missään näissä skenarioissa ei ole ihmismielen tai minun elämäni viitekehyksen kannalta mitään relevanssia, mutta se ei estä minua ahdistumasta niistä. Mielestäni on vähän itsekeskeistä ajatella, ettei koe ahdistusta jostakin, joka ei kosketa itseä. Mutta on myös huvittavaa, että jos ihmiset kokevat maailmantuskaa, niin tämä lienee jonkinlaista maailmankaikkeudentuskaa. Se on kuitenkin ollut myös äärimmäisen hienoa ja inspiroivaa, mutta riittää toki saamaan aikaan paniikkikohtauksia ja ahdistusta aamuyöstä. Tai julkisissa kulkuvälineissä, tai ihan missä tahansa. Niistä tuli äkisti henkinen haava jonka en anna mennä kiinni, minkä lisäksi se ajatus siitä, että kaikki tämä minun ajatusprosessini tulee johtamaan väistämättä siihen ainoaan todellisuuteen, jossa minun ajatukseni ja havaintoni loppuvat kokonaan, tietoisuuteni lakkaa olemasta täysin... Kaikki abstraktioita, joista psykologit ovat käskeneet pysyä kaukana, mutta ei se ihan niinkään mene. Minä hakeudun noita abstraktioita kohti, koska ne tuottavat minulle kärsimystä. Koska ne sattuvat minun mieleeni enemmän kuin mikään veitsi lopultakaan on sattunut ruumiiseeni.

Koska rikos on vanhentunut, voin myös avata nyt enemmän sitä psyykkistä mustaa aukkoa, johon sukelsin pari vuotta sitten silokkikokeilujeni seurauksena. Koska minun pitää kohta olla jossain muualla, lainaan tuon pätkän suoraan kirjoituksistani. Julkaisen tuon kokonaisen "tutkimukseni" kyllä jossain vaiheessa, sitten kun loputkin siitä kestävät päivänvaloa.

 "--Migreenin tavoin psilosybiini aiheuttaa puutumisen tunnetta. Tässä kohtaa mietin, että olen ehkä koulussa ähertänyt hieman liikaa photoshopin kanssa, koska ajatus tasoista tunkeutui myös olemiseen: kasvot olivat yhdessä tasossa, suu toisessa, puutuminen kolmannessa, vasen käsi oli omassa tasossaan, maha ja vatsakipu omissaan, kaikki tasot olivat olemassa samaan aikaan limittäin ja lomittain ja muodostivat sen kokonaisuuden, joka minä olen. Tunsin kuinka pääni sisällä olevat limakalvot ja aivoalueiden yli kulkevat sähköimpulssit ristesivät kiinnostavasti omilla tasoillaan. Ymmärsin myös, että olemiseni tuntui muullakin tavoin merkilliseltä: ajattelin me, muodossa, tässä me sohvalla katselimme tätä esitystä, jonka joku kolmas, ilmeisesti minun alitajuntani tai sienet oli minulle rakentanut. On vaikea selittää, mutta siinä tilassa tuntui, että tämä kolmas on fyysisesti osa minua, eräänlaisena metafyysisenä rakennelmana jossakin yläviistossa takanani. En ollut ulkona kehostani, tunsin kehoni vain jatkuvan yli rajojensa. Sitten, kun välillä liikahdin tai heilahdin, ymmärsin taas kehoni rajat ja tämä tuntemus hävisi hetkellisesti. Katto esitteli minulle monenlaisia henkisiä näkyjä: todella paljon atsteekkien ja mayojen neliskanttisia ja monimutkaisia kuvioita, sulkalintuja, jotain Michelangelon kattomaalausten näköistä, paljon taiteellisia ja katon tekstuuria mukailevia, ikään kuin hieman rapistuneita kuvia, jotka liikkuivat hieman jonkin lyriikkavideon helpon ja yksinkertaisen animaation tapaan.

Musiikki toimi hyvin, olo oli hyvä. Jossain vaiheessa menin vessaan ja nauroin, kun musiikki kuulosti todella vääristyneeltä, aivan kuin joku olisi väännellyt oskillaattoria ja hidastanut ja nopeuttanut sitä. Niistin nenäni ja taitoin paperin puoliksi. Se tuntui ainakin neljä kertaa pienemmältä kuin äsken. Nauroin ja tein saman uudestaan. Nyt paperi tuntui kymmenesosalta alkuperäisestä, vaikka se oli taitettu vasta kahdesti. Naureskelin itsekseni ja ihmettelin kun paperi taittui aina vain pienemmäksi. Katsoin kehoani. Näytin joltain jättiläiseltä, lihavuorelta. Vessa näytti isolta tai pieneltä, oli vaikea sanoa, eikä sillä ollut kauheasti väliäkään. Nousin ylös ja katsoin peiliin. Hymyilin itselleni. Näytin mielenkiintoiselta ja olin onnellinen siitä, että kasvoissani ja ulkomuodossani on paljon kaikkea ihmeteltävää. Tanssin vessan peilin edessä ja mietin, että tällaisia peikkoja jotkut pitivät jonain metsän jumalina tai huru-ukkoina.  Palasin olohuoneeseen ja kuuntelin levyn loppuun. Sen jälkeen putkeen lähti Angels of Lightin How I Loved You. Siinäkin pysyi vielä hyvä fiilis, mutta kaipasin jotain menevämpää. Swansin To Be Kind. Koko ajan olo oli ollut hieman sellainen...odottava. Ehkä se johtui siitä, kun puolisoni sanoi ehkä tulevansa kotiin kaverin lähtiessä töihin yhteentoista. Kello oli jotain puolen ja yhdentoista välillä. Ei enää pitkä aika siis. Toisaalta tuntui siltä, että tämä sienitrippi sanoi minulle, että odotellaan nyt, ikään kuin odoteltaisiin jotain joka tulee ja näyttää minulle jotain olennaista. Ja kyllähän näyttikin.

Mietin, että mikä tässä tilassa nyt on muka sellaista, että minua pitäisi vahtia kun olen syönyt sieniä, eihän tässä ole mitään eroa siihen tapaan, jolla koen todellisuuden aina muutenkin. Siinä sienten isoin voima onkin. Se taluttaa sinut kädestä pitäen ihmemaahan niin, ettet suoranaisesti huomaa selkeää transitiota, aika vain venyy vähitellen. Kokemus itsessään ei muutu mihinkään, tajuntasi on sinun tajuntasi ja se reagoi niinkuin sinä reagoisit. Siinä on myös suurin vaara. Että reagoit juuri omalla tavallasi. Kaikki tunteesi olet sinä. Välittömästi. Uskon osaltani jahdanneeni tätä huonoa trippiä, ei vähiten siksi, että sanoin niin ystävälleni vain muutamaa päivää aikaisemmin.

Sitä saa mitä tilaa. Koitin soittaa kitaraa, mietin piirtämistä, ja sitten ajattelin, että minkä takia? Miksi minä teen tätä kaikkea, miksi teen taidetta, ketä varten? Kuka se sellainen tuomarin kaltainen hahmo on, jonka arvioitavaksi tätä muka teen? Se alakulo, melankolia, joka sielussani on ollut aina lipsahti täysille ja näin kaiken taiteen vain ihmiskunnan kollektiivisena ahdituksen huutona, sykkivänä ja voimattomana pulssina, joka on täysin voimaton todellisuuden ja kuoleman edessä, kuoleman joka tulee kaikille väistämättömänä, tämä kaikki tuntuu niin merkityksettömältä kun se ei voi muuttaa mitään siitä, mikä minua odottaa, mikä on minä ylipäätään?! Sain kuolemanpelkokohtauksen, sellaisia joita olen monesti saanut selvänä, mutta nyt minulla ei ollut mitään muuta kuin se kohtaus, ei mitään muuta olemassa, kuin koko sielu pelkkää ahdistusta. Yritin muistaa muistoja elämästäni, lapsuuttani, eri aikoja elämässäni. Se ei onnistunut, koska en kokenut niitä nyt, joten niitä ei ollut olemassa. Menneellä ei ollut mitään väliä, tulevaisuutta ei ollut, kaikki aika oli samassa tilassa kanssani, kaikki aika oli samassa hetkessä. Koska minulla ei ollut aikaa, minulla ei ollut ymmärrystä siitä, missä kohtaa elämääni, kuinka kaukana kuolemasta olen. Sillä tavoin kuolema oli juuri siinä, yhtä suurena, voimakkaana ja voittamattomana kuin aina. Yritin kaivaa itseni ulos tuosta tilasta, muistojen kautta. Kykenin tuntemaan jonain muiston kaltaisena kokemuksen koulussa olosta torstaina, mutta se tuntui epätodelliselta, kaikki ne vähät muistot joita sain raavittua kasaan olivat kokemukselllista olemista samalla tavalla, kuin sohvalla sillä hetkellä makaaminen, mutta niitä ei ollut montaa: persoonani oli liuennut tajunnaksi, jolla ei ollut menneisyyttä ja historiaa, oli vain tämä hetki.

Tässä tullaan siihen kohtaan, jossa selviää miksi on niin tärkeää, että paikalla on joku muu ihminen: oli se sitten trippivahti tai -kumppani. Kun olet yksin, sinulla ei ole mitään referenssiä minkään muun tietoisen elämän olemassaolosta, jolloin oma olemassaolosi täyttää kaiken tilan mitä sinulla on. Ja koska koet tajuntasi olevan aivan normaalissa tilassa, kuvittelet tämän olemisen olleen aina juuri näin ahdistavaa, läpi koko elämäsi, ja koet sen olevan aivan täsmälleen näin intensiivisen ahdistavaa kuolinhetkeen asti. Olin varma siitä, ettei mitään ole olemassa, ei mitään muuta kuin tämä tietoisuus, joka on jossakin olohuoneen kaltaisessa kontrollihuoneessa ja keksii minulle muistoja ja ihmisiä ja tapahtumia harhautukseksi. Yritin ajatella, että minulla on äiti, minulla on veli, on puolisoni ja soitan ihmisten kanssa bändeissä, mutta nämä kaikki vaikuttivat vain minun eri puoliltani, pelkiltä heijastuksilta, epämääräisiltä ja heppoisilta kyhäelmiltä, joita mieleni on rakentanut jotta voisi harhauttaa minut luulemaan, etten ole yksin. Se oli syvä, äärimmäinen ja täydellinen eristys. Voin täysin kuvitella, että tämä ykseyden kokemus olisi muiden ihmisten kanssa jaettuna ollut äärimmäisen positiivinen, rakastava ja hellä kokemus, mutta nyt se oli kaikkea aivan muuta. Silti minulla oli koko ajan täysi ymmärrys siitä, että tämä on tarpeellista, tämä on käytävä läpi, tähän on sukellettava syvemmälle ja tämä on tutkittava. Luontainen jääräpäisyys ajoi eteenpäin ja purin hammasta niin, että ne ovat vieläkin kipeät. Tunsin omaavani kaksi eri purentaa: toinen on omani, toinen se, joka on varattu yhteiskuntaa ja maailmaa varten.

Mietin jumalaa, mietin onko mitään sellaista olemassakaan. Näin päässäni kameleontteja (tuijotin tv-ruudulla olevaa, Cut To Fitin kansitaiteiksi tehtyä kuvaa, jossa oli kameleontti, mutta näin niitä myös muutenkin) ja matelijoita, sammakkoeläimiä ja liskoja. Swans vei minua syvemmälle tekemieni kuvioiden väliin, näin niiden väleissä fraktaaleja ja yritin etsiä sieltä jumalaa. Tahdoin pysyä itselleni rehellisenä. En löytänyt sieltä mitään jumaluutta.  Tuntui, kuin todellisuus rakentuisi äärettömän pienistä neliöistä ja kolmioista ja tasoista ja fraktaaleista (tämä ei ole itselleni mitenkään älyttömän tavallista puhetta, geometria ja matematiikka eivät ole mitenkään ajatteluni keskipisteessä noin muuten), jotka tuntuivat välillä tuottavan häiriöitä, kuin huonosti pakattuun jpeg-kuvaan. Kello oli ehkä yhdentoista pintaan. Katsahdin kirjahyllyyn. Kafkan päiväkirjat, Stephen Fryn Liar, piirtämäni kuva joka roikkui niiden alapuolella ja kirjahyllyn päällä oleva levykasa sai kirjahyllyn näyttämään joltain vanhalta harmaalta ukkelilta. Taisin kysyä ääneen, että ”jaaha.. Ootkos sinä sitte se jumala?” ja se ajatus huvitti itseäni edes hetken aikaa. Kaikki, koko ihmiskunta etsii jumalaa, ja täällä se on meikän olkkarissa ollut koko ajan ihan iisisti.  ”Jumala” olohuoneessa.

Puolisoni kysyi viestillä, että mikäs meininki. Vastasin, että ”ahdistaa vähän. Ei paha, mutta olisi kiva jos tulisit kotiin.”  Mietin ulos lähtemistä, mutta se tuntui täysin merkityksettömältä. Mietin musiikin vaihtamista, mutta se tuntui ihan yhtä merkityksettömältä. Kun olin ainoa olemassaoleva tietoisuus, olisin tätä, tapahtuisi mitä hyvänsä. Ei auttaisi mennä ulos, koska ulkomaailma olisi täynnä tätä aivan samaa ahdistusta, jota olohuone oli täynnä. Olin tietoisuus olohuoneessa, ja kaikki oli täällä. Olohuone oli pihalla ja piha oli täällä. Musiikin vaihtaminen ei auttanut, koska kaikki ihmiskunnan musiikki näyttäytyi aivan yhtä ahdistavana. Ei ollut olemassa mitään muuta. Koitin uskotella itselleni, että kun puolisoni tulee kotiin, kaikki kääntyy kyllä hyvin. Ei ollut fiksu ajatus jäädä koiran kanssa kahdestaan, kun minun ahdistuksestani ahdistuva koira vain häselsi ja ahdistui lisää, ja sitten ruokimme molemmat vain toisiamme samassa kehässä.  Silti uskottelin itselleni, että kaikki paranee kyllä, kun puolisoni tulee. Tajusin, etten oikein osannut puhua, ja päätin harjoitella. Sanojen muodostaminen oli vähän vaikeaa. Puolisoni tuli kotiin, ehkä jotain vaille kaksitoista. Oloni rauhottui heti huomattavasti. Lisäksi olen onnellinen siitä, että olen ihmisen kanssa, joka on minua kokeneempi näiden välineiden kanssa. Kun tulin vessasta, huoneemme oli valaistu rauhallisesti, Sigur Ros soi, ja pystyin vain menemään peiton alle rauhoittumaan. Vaikka olo oli vielä jonkun aikaa melko intensiivinen, se alkoi silti rauhoittua vähän kerrallaan. Ajantaju oli vielä vähän hankala, mutta ainakin nimi, persoona ja viikonpäivien konseptit alkoivat tulla vähän kerrallaan takaisin.

Lasku oli hieman hankala, koska tiesin sen melankolian johtuvan vain äskeisen kokemuksen jäljestä, tiesin, että se oli jo väritetty ja päätetty, enkä voisi tehdä loppumatkasta sen mukavampaa. Naureskeltiin, että heti kun olo laski, minut valtasi sama itsepäisyys ja itsetuhoisuus: ”No eihän se ollut niin paha. Hei! Tuu takas! Otetaa uusinta!” Nauroin jo, että menen syömään keittiöstä loputkin sienet ja lähden jäljittämään tuota kokemusta uudestaan, ja kostan sille.  Loppuyö meni melko pitkälti keskustellessa ja pohtiessa asioita, kaiken tämän kertomisessa ja miettimisessä. Pupillini eivät kuulema olleet yhtään laajat, mikä oli vähän hassua, mutta olivat ne kyllä aiemmin ainakin. Tai pupillini eivät välttämättä niinkään laajene, vaan sykkivät, mistä arvelen mittasuhteitten hahmottamisen hankaluuden johtuvan. Samaa käy toisinaan myös migreenissä. Ehkä se lasku tapahtui vain melko äkisti sitten, kun pääsi rauhoittumaan. Tiesin, että tämä kokemus on itselleni täysin välttämätön, tarpeellinen, opettavainen ja tärkeä, ja juuri siitä syystä osaltaan tuon kaiken tahdoinkin. Tämänkään kokemuksen jälkeen en pidä sieniä mitenkään pahana asiana. Toisaalta tiesin tässäkin koko ajan, että tämä on psilosybiinin aiheuttama kokemus, ja tämä ahdistus ei aina ole ollut näin intensiivistä. Se mikä siinä ahdisti enemmän oli se, että olen aina tiennyt sen ahdistuksen olevan siellä, olennainen osa koko persoonaa ja olemassaoloani. Eli vaikka tiesinkin intensiteetin laskevan, tiesin myös, ettei ahdistus häviä koskaan. Mikään ei voi auttaa, mikään ei voi lohduttaa. Tästä syystä, laskeuduttuani hieman, tajusin olla myös onnellinen siitä, että meidän mielessämme ja tajunnassamme on kaikenlaisia suodattimia ja työkaluja, jotka estävät kokemuksen liian intensiteetin. Tuollainen kokeminen on mukavaa, hienoa ja eilisenkin kokemuksen jälkeen kaunista, mutta sen aika ja paikka on syytä valita huolellisesti. Eilen lähdin jääräpäisyyttäni soitellen sotaan, osittain tietäenkin miten siinä käy, mutta kun tuollaiselle kokemukselle ei ole mitään viitekehystä mistään siitä, mitä olet aiemmin elämässäsi kokenut, se on aika musertavaa.  "


Jälkikirjoitus: Tämän tekstin tarkoitus ei ole retostella millään omalla erikoisuudella tai vähätellä fyysistä kipua tai sitä kokevia ja itseään satuttavia ihmisiä, vaan todeta, että löysin keinoja, joilla kykenen satuttamaan itseäni pahemmin ja siksi myös käytän niitä.  Pahoittelen, mikäli joku saa tekstistä toisen kuvan. En myöskään ole henkisesti mitenkään erikoisempi tai vahvempi kuin kukaan muu, vaan jonkinlainen aikaisessa vaiheessa tuhottu hermoraunio, joka jostain minullekin täysin tuntemattomasta syystä kykenee säilyttämään toimintakykynsä niin, ettei saa diagnoosia oikein mihinkään suuntaan, vaikka olen vuosia rampannut kyselemässä, mikä minua oikein vaivaa. 

Aamuyön pulputusta.

En vieläkään pääse nukkumaan, koska olen jäänyt Perttu Häkkisen yleissivistävään hypnoottis-magneettiseen otteeseen ja käsityskykyni laajenee pelottavaa vauhtia. Pitäisi herätessä ajella Kankaanpäähänkin ja yritän tässä miettiä, miten voisin ilman soittimen aux-liitäntää tai bluetooth-kaiutinta järjestää itselleni kuuntelumahdollisuuden autoon. Ehkä täytyy vaan pitää puhelinta apukuskin penkillä täysillä ja kuunnella siitä vain sitten. Ei tekisi mieli mennä nukkumaan, melkein sitä tahtoisi jo alkaa keitellä aamukahvia ja heräillä uuteen päivään, mutta kun tosissaan pitäisi ajella autoakin, niin olisi ehkä syytä ottaa unta väliin. Pitäisi käydä Sinooperin konkurssimyynnissä hakemassa maalipohjat pois, mikäli ne eivät ole jo menneet. Ja kierrätyskeskuksessa katselemassa vanhoja mankkoja. Sain tänään nimittäin hienon ajatuksen siitä, että soitettaisiin kolmetuntinen Käki-keikka niin, että soitetaan mankkojen läpi suoraan C-kasetille nauhalle. Kun 90 minuutin kasetit on täynnä, käännetään puoli ja laitetaan samat kasetit pyörimään alusta, mutta luonnollisesti ne alkavat eri aikoihin ja muodostavat oman psykedeelisen kokonaisuutensa sitä kautta.

Katselin myös elokuvan Possession, joka oli hieno ja intensiivinen, unenomaisesti todellisuudesta maaniseen epätodelliseen kulkeva kerronta kosketti, vaikken tiennyt elokuvasta mitään tai tiennyt siitä mitään. Kaveri vaan suositteli, että tuo minun pitäisi nähdä. Etenkin pääosan esittäjät olivat järjettömän kovia näyttelijöitä, jotka osasivat jotenkin täydellisesti tiivistää sen maanisen, epätietoisen, kuumeisen turhautumisen ja hitaan sekoamisen. Pidän myös valtavasti aina siitä tunteesta, kun näen ensimmäistä kertaa elokuvan, josta on otettu jokin sample joka soi jollain levyllä jota on tullut luukutettua paljon. Tässäkin heti kun Fuck-Ushiman käyttämä sample alkoi, karvat nousivat pystyyn. Muutenkin elokuva tuntui olevan täynnä täydellistä samplekampetta, paljon monologia ja dialogia ja suhteellisen vähän musiikkia.

Kai sitä pitäisi kohta edes käydä maaten ja kuunella näitä ohjelmia kunnes nukahtaa, sitten aamulla jäljittää muistikuviaan ja jatkaa siitä mihin jäi. Olen miettinyt tässä paljon kaikenlaisia asioita, joista tuntuu olevan sopivaa puhua vasta kun niitä on miettinyt vielä vähän lisää. Kuupassa kuhisee kuitenkin koko ajan. Tekisi mieli saada enemmän aikaa myös kuvataiteen, piirtämisen ja maalaamisen tekemiseen, lisää ruostetta maailmaan. Tuntuu siltä, että pitäisi kokeilla ja tehdä kaikenlaista, tutkia ilmaisua ja mennä eteenpäin, mutta maailma tuntuu tarvitsevan minua joka helvetin asiaan nyt. Ja kuten tavallista, suurin osa siitä muiden kanssa tehtävästä on vain sen odottelua, että saadaan ihmiset perseeltään ja tekemään asioita, jotka voisi tehdä paljon nopeammin ja vähemmällä vaivalla ajoissa. No, eiköhän tämä tästä. Kyllä ne linnut sen siitä sitten...

Noise Eater

Kävin aiemmin tekemässä tämän. Sen ajatuksena oli olla meditatiivinen, kelluva, suhiseva ja kohiseva jumittaja, henkistä seinän tuijottelua, tyhjässä huoneessa istumista, pelkkää pysähtyneisyyttä, jossa annoin looppien soitella melko pitkälti keskenään ja eksyä ajastaan omille teilleen. Samoin yksi sen keskeisiä ajatuksia oli se, miten jokin asia asettuu kontekstiinsa vasta ajan kanssa, kun sitä ympäröivät asiat ajan kanssa antavat tulkintaan tarvittavat avaimet. Siinä mielessä koen sen myös onnistuneen. Selkeästi 9 tuntinen keikka ei ollut riittävästi musiikkia, kun oli sellainen olo, että pitää vielä vähän soittaa musiikkia. Tässä on myös mielestäni onnistuneesti vangittu se tietoisuuden tila, joka ei tule esiin ennen kuin riittävästi suhinaa ja sotkua. Se on jotakin sellaista, joka pakenee ylituotettua ja -siivottua musiikkia. Sellainen suoruus joka puhuttelee aamuyön pimeinä tunteina, vaikka se muulloin näyttäisi absurdin kömpelöltä tai hidasliikkeiseltä. Jotkus asiat tarvitsevat aikaa ja oikeanlaisen mielentilan avautuakseen, ja tiedän musiikkini esimerkiksi olevan melko pitkälti sellainen asia. Kaikki eivät uskalla antautua.

Sotkin taas blogia hieman, koska pidin tästä entisestä värimaailmasta enemmän ja aina miettiessäni sitä, näen sen tämän värisenä joka tapauksessa, joten olkoon se tällainen sitten. Muuten päiväni on ollut täynnä toimettomuutta ja turhuutta, joka ei sittenkään ole turhuutta, vaan välttämättömyyttä olemisen ja luomisen kannalta. Toisaalta, onhan se sunnuntai, eli ehkä isoin osa ihmisistä ei käytä tätä päivää työhönsä muutenkaan. Olen kuunnellut Perttu Häkkisen loistavia radio-ohjelmia ja miettinyt miten paljon minullakin olisi taas muka asiaa lähes jokaiseen kuuntelemaani keskusteluun ja miten tahtoisin olla osallisena miettimässä jokaista lautasella olevaa asiaa, ihan vain yleisestä kiinnostuksesta kaikkia noita asioita kohtaan. Siksi tämä onkin paras suomalainen radio-ohjelma, koska aiheiden kirjo on moninainen ja vieraat erittäin mielenkiintoisia.

Toki okkultismia käsitellään paljon, mutta sekin on saanut minut miettimään tuota aiemmin tylsänä ja kliseisenä pitämääni aihepiiriä laajemmassa valossa ja ymmärtämään, että minähän tällaisena romumystikkona puuhastelen tietynlaisen okkultistisen voiman parissa mitä suuremmissa määrin, koska musiikki on mielestäni ainut todellinen, olemassaoleva magian muoto, joka kykenee helposti transsendenttiyden saavuttamiseen havaittavan todellisuuden rajoissa. Musiikki on taikuutta joka muuntaa tietoisuuksia yhdeksi ja hävittää rajat minän ja kollektiivisen olemassaolon väliltä, musiikki tekee meistä kaikista yhtä ja samaa olemassaolevaa, tuntevaa tietoisuutta. Se on hienoa ja kaunista! Se on psykedeelistä. Vaikka huumeet voivat auttaa joitakin estyneempiä yksilöitä laskemaan suojakuoriaan ja pääsemään lähemmäksi tätä tietoisuuden tilaa, se ei tarvitse sitä. Kun tietoisuuden portit ovat aina levällään, tai mikä parempaa, nostettu pois saranoiltaan, voi niistä kulkea koska tahansa miten tahtoo. Toki se tekee olemassaolosta melko intensiivisen kokemuksen, mutta itse en ainakaan suostuisi olemaan olemassakaan millään muulla tavoin.

9 tuntinen keikka takana

Viimeyönä soitettiin siis 9 tuntinen keikka about sinä aikana, joka ihmisten tulisi käyttää nukkumiseen, kello 21-06. Se oli melko pitkälti täydellinen trippi, joka oli yllättävän kuluttava paitsi fyysisesti, ennen kaikkea psyykkisesti. Vieläkin tuntuu olevan olo melkolailla tyhjä ja hankala, mitä vasten voi tuntua absurdilta se, että siellä soitettiin pitkälti ei kenellekään viimeiset pari tuntia. Mutta kyseessä onkin Käen kanssa aina konseptuaalinen taideteos, installaation rakentaminen tilaan ja aikaan. Kuuli sitä tai ei. Järjestäjänä pyörinyt Eetu Floor tosin taisteli väsymyksestä huolimatta urheasti koko yön läpi. Koko homma kuitenkin saavuttaa enemmän ihmisiä internetin välityksellä, kuin mitä se kykeni mitenkään saavuttamaan tapahtuessaan. Streamasin muutaman tunnin siitä instagramiin, ja vaikkei kukaan varmasti ole jaksanut katsoa tai kuunnella niitä kokonaan, on niitä kuitenkin vilkuiltu jonkun verran. Itselle mielenkiintoinen aspekti tässä on koittaa katsoa noita videoita nyt ennen kuin vuorokauden aikaraja tulee täyteen ja ne häviävät bittiavaruuteen lopullisesti. Kuin yrittäisi pitää kiinni häviävistä muistoista tai unista, joiden katoamista ei voi mitenkään estää. Tässä on kuitenkin pari pätkää jotka sain jotenkin päin kiinni. Nauhuri nauhoitti sen mihin patterit aina kulloinkin riittivät. On jotenkin hämmentävää ajatella, ettei tässä ole edes yhdeksäsosaa siitä musiikista, joka virtasi lävitse tuossa yön aikana. Se virtasi, kupli, suli ja muuttui koko ajan. Aamulla naurettiin, että on hienoa miten Sopenkorvessa voi tykittää musiikkia koko yön, eikä ketään kiinnosta oikeastaan yhtään. Kukaan ei tullut käskemään, että lopettakaa meteli, kukaan ei tullut häiriköimään, ne ihmiset jotka tulivat, istuskelivat nuotiolla ja olivat rauhakseltaan äänen kanssa.. Kokemuksena hieno.



Se oli ehkä psykedeelisimpiä yksittäisiä taideteoksia, joita olemme tehneet. Antaa yön tulla, antaa väsymyksen tulla, antaa yön väistyä aamun tieltä ja vain soittaa, antaa sen kaiken tulla ulos ja vaikuttaa psyykkeeseen omalla tavallaan. Hämärtyminen ja yö, etenkin sytytetty tuli vaikuttivat siihen paljonkin, ja välillä tietoisuuden yli pyyhkäisi vain jonkinlainen epämääräinen synkronisiteetin aalto, jossa minä ja Cédrik soitimme taas yhtenä olentona, kommunikoimatta mitään, soittaen vain ja ainoastaan juuri sen mitä pitää. Se on Käki-touhujen hienoin puoli. Siihen nähden, että olemme tunteneet vasta pari vuotta, soitamme kuin ihmiset jotka olisivat soittaneet yhdessä pennusta asti. Ei tarvitse ajatella yhtään mitään. Kaikki vaan toimii. Käki on hienoimmillaan silloin, kun se ei tarvitse yhtään ajatusta. Kun se on pelkkää ääntä. Siinä ei ole vääriä ääniä, siinä ei voi tehdä mitään väärin. Kanssamme jossain vaiheessa yötä soittamaan tullut tuntematon nainenkin totesi, että tämä on hirveän kivaa vaikkei hänkään mielestään osannut soittaa mitään. Jos siitä tulee ääni, ja jos se soi osana kokonaisuutta, se riittää. Tärkeimmät ajatukset onkin tiivistettävissä helposti neljään sanaan.

Kuuntele. Älä. Katoa. Introverso!

Kuuntele musiikkia, anna korvien soittaa. Älä ajattele. Älä soita mitään mitä ajattelet, että "tämä kuulostaisi siistiltä" tai että "kun soitan tämän niin kaikki kuulevat, että osaan soittaa hienoja juttuja". Älä. Älä ylipäätään yhtään mitään. Ole veitsi joka leikkaa kaiken egoistisen tai "tajuntaisen" pois jo ennen aikojaan ja anna alitajuntaisen tulla ulos. Katoa ääneen, anna itsesi hävitä kokonaan ja tule yhdeksi sen kaiken kollektiivisen kanssa, jota siinä tuotetaan ulos. Anna alitajunnasta valuvien mielikuvien ja introspektiosta versovien kuvien olla ainoa tietoisuus ja anna äänten kuvittaa sitä ja luoda lisää kuvia loputtomassa loopissa.