keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Tekstiripuli

Vähensin punk in finlandilla roikkumista, kun tuntui ettei ole asiaa oikein mihinkään muuhun, kuin itsekseen sössöttämiseen omassa topikissa, ja tajusin, että tämä blogihan on käytännössä ollut koko ajan olemassa sitä varten. Mutta tiedän kyllä että ihan sama mikä alustani on, ei siitä valtaosaa jaksa kukaan lukea tai pysyä kärryillä kuitenkaan. Siitä syystä olen myös koittanut jakaa tätä kirjoittamisen vimmaa (koska sitä se kai pääasiassa on) tasaisesti facebookin, punk in finlandin ja tämän blogin väliin, koska olihan se entinen kaksi blogia päivässä lähes koko vuoden verran-tahti vähän sellainen, ettei siinäkään mitään järkeä ole. Olen liian intensiivinen internetille. Olen liian intensiivinen oikeastaan vähän kaikille, ja siksi pitäydynkin omissa oloissani enimmäkseen. Yksi puoli on se, että tahdon jakaa kaiken sen mitä löydän, kaikki ne hienot asiat joita tämä maailma on pullollaan ja mitä ihmiset tekevät, etenkin kaikki alakulttuurissa tapahtuva, koska muuten se jää jakamatta ja kukaan ei näe mitään. Etenkin Facebookin algoritmit ovat viime päivinä vituttaneet taas ajatustasollakin huolella, tapahtumajärjestäminen kun on nykyään taiteenlaji joka tuntuu olevan niiden armoilla. Huomenna alkaa sellainen hulina, että mietin tuliko tänään otettua vähän turhankin iisisti. Mutta sellainen se migreeni on, että iso osa päivästä menee sitten lähinnä maatessa ja nukkuessa, jos sille päälle sattuu. Näin unta, missä soitettiin Käen kanssa jossain neliskanttisessa tornissa jonka sivuilla kiersi portaat ylös. Mukana oli räppäri, jonka olin ottanut pihalta mukaan kun näin hänen harjoittelevan kung futa ilman paitaa. Hypin ja huusin ja räppäsin myös, sen jälkeen tuntui että jalkapohjassa oli pieni metallin pala, joka pilkistikin sieltä. Kaivoin sen ulos, ja jalassani olikin kaksi muutaman sentin kokoista peilin pidikettä, kokonaisina lihan seassa. Tunsin hyvin selkeästi sen tunteen, kun kaivoin lihani sisältä nuo metallipalat ulos. Hyvin vahva tunneaistimus.

Muuten olen katsonut dokumentteja, järjestellyt huomista ja maalannut kankaita. Suosituksina Ylen puolelta tämä loistava Sarjakuvaelämää-sarja, vaikka sekin tekee tosin selväksi miten pienet piirit nuokin tässä maassa ovat, ihan kuin se ei ärsyttäisi jo kaiken muun taiteen kohdalla tarpeeksi. Mutta minkäs teet. Sellainen tämä maa nyt vain on. Toinen suositus on tämä sienistä kertova dokumentti. Olen aina sanonut, etten luota sieniin. Ihmiset ovat olleet ihmeissään, mutta se johtuu siitä etteivät he tiedä sienistä tarpeeksi. Kun katsotte tämän, ymmärrätte ehkä paremmin. Parin vuoden takaisten psilosiinikokeitteni jälkeen olen myös miettinyt, miten helvetissä voi olla niin, että jonkun eliön (huom, nimenomaan eliön) syöminen voi vaikuttaa mieleen tuolla tavalla, ja voisiko olla mahdollista, että minut syömällä voisi aiheuttaa jonkinlaisen muuntuneen tajunnantilan syöjälle. Mutta siinä on sellainen ajatusten ja mielikuvien suo, johon en edes yritä sukeltaa nyt. Sen aika on joskus muulloin sitten. Netflixin puolelta katsoin uudestaan Take Your Pillsin, miettien että miksi olen katsonut sen enkä muista mitään. Sitten nukahdin kesken kaiken ja muistin, että tämän takia en muista siitä mitään alun jälkeen. On hämmentävää että voi nukahtaa niinkin piripäiseksi leikatussa ja muokatussa dokumentissa, ja vielä ainakin kahdesti tai kolmesti. Netflixissä oli myös Heroin(e) jota katsoin ja itkeskelin läpi. Itken usein katsoessani etenkin huumeidenkäyttäjistä ja heidän kanssaan työskentelevistä kertovia dokumentteja. En usko, että kovin monessa muussa työssä ihmisten hyvyys, kiitollisuus ja rakkaus näkyy niin kauniilla ja selkeällä tavalla. Totta kai epäonnistumiset ja takapakit ja varmasti etenkin ihmisten kuolemat ovat rankkoja juttuja, mutta kun ajattelee jokaista joka saa taisteltua itsensä irti koukuista ja "elävien kirjoihin", ei voi tuntea mitään muuta kuin rakkautta ihmisiä kohtaan. Ja se on hienoa. Ehkä tuossa on toisaalta sekin, että hyvin pitkälti koen sen olevan oman elämänikin kantavia teemoja, sen kuilun reunalla seisominen ja köysien viskominen, yritykset saada ihmisiä kiipeämään ylös. Olen taas yrittänyt aktivoitua silläkin saralla, että pääsisin puhumaan näistä asioista enemmän, koska tiedän, että minulla on siihen jokseenkin objektiivista näkemystä sellaisesta kulmasta, joka varmasti jää tavallisesti huomiotta. Tai ei se tietenkään objektiivista ole, mutta sen perusta on tieteessä, psykologiassa ja lukemattomissa keskusteluissa, joita erilaisten ihmisten kanssa on käyty.

Nyt keitin itselleni kahvit, kun tässä tuli kuitenkin nukuttua jo jonkun verran, niin voi olla ettei ihan hetkeen nukuta. Huomenna pitäisi tehdä ruokaa 17 ihmiselle, ja ihan vähän jännittää, että miten onnistuu. Seuraavana päivänä pärjää 10 ihmisen safkalla. Muutenkin se päivä on roudauksilta ja kaikelta helpompi, huominen on todellinen voimain koitos. Toivon myös, ettei perjantaina sada, tai pitää keksiä jotain tuon koko yön keikan suhteen. Kyllä se jotenkin päin järjestetään. Syyskuussa myös tiedossa melko mielenkiintoinen yhteistyökuvio, mutta siitä lisää myöhemmin. Tässä on nyt tämä sunnuntain keikka vielä youtubessa, toivottavasti tuo laatu paranee, kun käsittelevät sitä. En ymmärrä miten melkein järestään kaikki full hdnä työnnetyt videot kutistuu 360p videoiksi nykyään, volumekin tuossa on pienemmällä kuin orkkistiedostossa, mutta puolentoista tunnin video jonka lataamiseen meni koko päivä, joten olkoon. Sen verran näin vaivaa, että animoin vähän after effectsillä hommaakin tuonne sekaan. Alan ihmetellä lisää dokumenttejä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti