perjantai 8. kesäkuuta 2018

Katarttista mesoamista

Jos someaika on tehnyt jotain mikä on helvetin ärsyttävää, se on asioiden vanheneminen. Sellaistenkin asioiden, jotka on tehty kestämään aikaa, tai sellaiset asiat jotka ehkä avautuvat vasta ajan kanssa. Viikossa kaikki tuntuu olevan jo mennyttä ja vanhaa, hautautuneena selfiesedimenttiin ja säänvalitteluturpeeseen. Tuntuu, että pitäisi olla koko ajan jotenkin mainostamassa kirjoja erikseen, ja se tuntuu vain siltä että koitan tyrkyttää ihmisille väkisin jotain koko ajan. Mutta muuten ne unohtuvat jo nyt jonnekin menneisyyteen. Se on toki fakta, että naamantunnistusalgoritmit suosivat aina kuvia, joissa on lärvi, ja ne näkyvät helpommin joka puolella. Ehkä rupean ottamaan miljoonia selfieitä noiden kirjojen kanssa jossain Kirkkopuistossa nistien seassa. Ainakin teen jossain vaiheessa oikeasti sen kuvasarjan tuon kirjan paikoista ja pääni psykologisista tunneleista. Koska olen kyennyt tunnistamaan moniakin paikkoja kirjasta, vaikkeivät ne samoina sinne menekään.

Katoamisen keskiössä, tai sivussa, tai sisällä tai alla on pienen mustan aukon reunalle syntynyt kaksiulotteinen taivaalla leijuva kaupunki, Slim City. Se on nimetty samalla logiikalla, jolla ihmiset nyt yleensäkin nimeävät asioita ("Vesijärvi", sekä sen vieressä oleva pienempi "pikkuvesijärvi", heh). Slim City on rikollisten pakopaikka, maailman uusi Australia, ei tosin rangaistussiirtolana vaan turvapaikkana ihmisten lakien kourilta. Slim Cityssä rikolliset perustavat omat jenginsä, joita kuitenkin ammattiylpeydestä kutsutaan jonkinlaiseksi kiltajärjestelmäksi. Nistit ja muut kastittomat kuuluvat automaattisesti Romuntykittäjien Kiltaan, koska kukaan muu ei halua heitä, olkoonkin, että kaikki käyttävät huumeita koko ajan paetakseen todellisuutta.  Slim Cityyn pääsee vain mustien aukkojen kautta, joiden kautta kaikki informaatio muutetaan kaksiulotteiseksi, mutta sinällään tällä ei ole havainnon kannalta väliä, koska aivot ovat mukautuva elin ja rakentavat havaintoaistimuksen samalla tavalla kuin kolmiulotteisessa maailmassa, se vain tuntuu vähän lattanammalta ilman todellista syvyysaistia. Kuin olisi sisällä piirretyssä. Informaatio ja sen puute ovat Slim Cityssä tärkein ase, avain kaikkeen, elämä on jatkuvaa säätämistä ja vainoharhan väistelyä. Slim Cityssä pyörivät myös Neljännen Ulottuvuuden Eksistentiaaliset Agentit, jotka eivät nimestään huolimatta tunnu ratkaisevan minkäänlaisia ongelmia tai rikoksia, vaan kusevan koko ajan kaikkien muroihin omaksi huvikseen. Tämä on se miljöö, jonka aivoni rakensivat jonkinlaiseksi malliksi siitä Lahdesta, jossa minä olen elänyt nyt viisitoista vuotta. Katoaminen on tosin paljon muutakin, monelle varmasti vieraannuttava kokemus metatasojensa kautta, mutta, no, sellainen minä vain nyt olen.

Nyt kirjoitan jotain "perinteisempää" jatkoa tuolle, lähinnä siksi, että se on välttämätön seuraus. Se on väistämättä seuraava vaihe samasta aihiosta ja ympäristöstä, mutta silti täysin erillinen itse Katoamisesta, koska sitä vaan ei voi jatkaa. Se tutkii Slim Cityä ja pyörii kaleidoskooppisen kollaasin omaisesti eri henkilöiden välillä, mikä saa myös sen tuntumaan varmasti turhan irralliselta joillekin. Mutta se on väistämätöntä. Koska tätä seuraava kirja tulee olemaan totaalinen introspektio. Se hahmottuu päässäni sitä tarkemmin mitä enemmän kirjoitan tätä, koska tässä en saa tehdä kaikkia niitä asioita joita tahtoisin tehdä, ne kasaantuvat itsekseen seuraavaa varten. Nautin kirjoittamisesta. Se on villiä, kahlitsematonta, melkein raivopäistä touhua. Se on maailmojen luomista ja tuhoamista. Katharsis. Viimeaikoina en ole keksinyt sille oikein muutakaan sopivaa sanaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti