maanantai 25. kesäkuuta 2018

KÄKI herää!

Ette mitä luultavimmin olleet Kalasatamassa tänään (koska kaikki siellä olleet kykeni laskemaan sormin), mutta olisi todellakin kannattanut olla. Se oli nimittäin tämän äänidadan askelma jollekin seuraavalle tasolle, ja vaikka tulevaisuudessa saattekin siitä käppäisen stereonauhoitteen muistomerkiksi, se ei todellakaan kompressoidussa olemuksessaan kerro juuri mitään siitä mitä tänään yhdessä koimme. Käki oli veistoksen sijaan monumentti, hitaasti lipuva, raskas olento, painava kuin rautainen saatana ja syvä kuin se kuilu jonka reunalla tasapainoilen ison osan ajan tietoisesta ja alitajuisesta olemassaolostani. On vain sellaisia asioita ja ääniä, joita ei saa ulos pelkästään kitaroista tai kalliista soittimista. Tämä on metallimusiikkia sen todellisessa merkityksessä. Minkään lapsenkenkiin jämähtäneen hevin kanssa sillä ei toki ole mitään tekemistä. Nämä ovat abstraktioita, ihmisyyden syvempiä onkaloita. Tuon jälkeen oli hyvä olla ja teki mieli vaan soittaa samanlaisia keikkoja joka päivä, etenkin kun koko backline mahtuu käytännössä kahteen henkilöautoon, tai ehkä yhteenkin jos oikein pinnistää. Alkaa olla sellainen fiilis, että taidanpa pistää sähköpostit laulamaan ja yritän järjestää näitä elämyksiä mahdollisimman paljon joka puolelle.

Eilen lähdin kiireellä Kankaanpäästä keretäkseni Tampereelle Fuck-Ushiman keikalle, ja kerkesinkin juuri hyvin setin alkupuolelle. Siinä on bändi jota rakastan koko sydämestäni, eikä toista yhtä kovaa löydy juuri mistään. Keikan jälkeen tutustuin paremmin myös pariin muuhunkin tyyppiin ja siinä suunnilleen huudettiin kilpaa musiikin hienoudesta koko ilta. Sovin myös, että kunhan saan nämä akuutit hässäkkäni pois alta, menen Matin kanssa vääntämään taas musiikkia niin helvetisti, kuin muutamassa päivässä taas kerkeää. Eli paljon. Muutenkin tässä alkaa tuntua siltä, että on kohta pieni hermoloma edessä, lähinnä yhden ainoan proggiksen takia. Kaikki muut kyllä sujuvat hyvin ja jaksan tehdä asioita, mutta nämä muissa ihmisissä roikkuvat jutut ovat toisinaan lähinnä raivostuttavan kuluttavia. Etenkin, kun tuohon samaan aikaan olisi tarjolla paljon muitakin projekteja, joissa olla mukana ja joihin voisi panostaa omaa energiaansa ja jaksamistaan huomattavasti mieluummin. Sitä miettiikin väistämättä vähän sitä, minkä verran meikän tarvitsee vielä tässä vaiheessa tehdä näitä uhrauksia muiden hyväksi, kun mitään palkkaakaan ei tule ja kiinnostuksenkin kanssa on vähän niin ja näin?

Autossa on soinut lähinnä Spermin kokoelma, jota myöten eksyin lukemaan taas myös tämän Pekka Airaksisen haastattelun. Vaikka monet tuntuvat aina masentuvan tai jopa tuntevan olonsa uhatuksi, kun kaikki heidän tekemänsä onkin tehty jo joskus aikaisemmin, synnyttää se itsessäni lähinnä lohdullisen ajatuksen siitä, etten ole yksin tämän epämääräisen underground-sotani kanssa. Olen vain yksi solu lisää taistelemassa jämähtämistä ja tylsyyttä vastaan, kokeilemasssa kaikenlaista ja etsimässä jotain uutta, jotain sellaista mitä ei ole vielä läpisoitettu tylsäksi ja umpikuolleeksi. Se on hienoa! Se vapauttaa niistä harhaluuloista, että olisi muka jotenkin vitun erikoinen ja ainutlaatuinen, se tuhoaa paineen "yrittää olla hyvä" ja vapauttaa tekemään aivan mitä tahansa. Älä yritä. Tee.  On myös hienoa nähdä, että täällä on tehty muutakin musiikkia, kuin kaksimielistä iskelmää ja lampaannussimishumppaa. Tietynlaisen vakavuutensa vuoksi koen Airaksisen myös hahmona läheisemmäksi, kuin monet hassuttelijat ja sekoilijat, joita tässä maassa kyllä on aina riittänyt. Ja riittäähän niitä nykyäänkin, minä en vaan kuulu niihin eikä minulla ole sellaisille rokkenroll jumalille oikein mitään asiaa. Meillä on niin kovin vähän mitään yhteistä..

Nyt on tässä pari päivää selvitellä ruoka-asiat ja muut ongelmat Psych-festejä varten. Huomenissa käyn ostamassa ehkä lakanoita ja muuta sellaista. Kun kaikkien ruokavalio on selvillä, pitää koittaa opetella tekemään ruokaa helvetin monelle ihmiselle. Kahdeksi päiväksi pitäisi riittää. Saa nähdä miten käy.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti