Häpeästä

Tämä päivä on ollut taas päivä jolloin olen pyörinyt lähinnä turhautumisen, vihan, ahdistuksen, katkeruuden ja häpeän kourissa. Olen viimeaikoina kuunnellut kymmeniä haastatteluita ja keskusteluita suomalaisista taiteilijoista kaikilta taiteenaloilta, ja on turhauttanut aivan helvetin paljon kuunnella niitä, vaikka monet ovatkin inspiroiviakin. Erityisen turhauttavaa se on siksi, että tuntuu että nämä ihmiset alkavat vasta nyt herätä niihin kysymyksiin ja teemoihin, joita olen pyörittänyt omassa taiteessani jo vuositolkulla. Siksi on turhauttavaa kuunnella, kun keskusteluissa esitettyjä ajatuksia ei viedä loppuun asti, ei käydä käsiksi todelliseen asiaan vaan raapaistaan aivan vähän paskaa pinnalta ja todetaan, että "Huh, meneepäs diipiksi!". Tuollainen on raivostuttavaa. Siinä jätetään kaikki ne mahdollisuudet seurata omaa ajatusprosessiaan "livenä" käyttämättä, se tuntuu henkiseltä heikkoudelta tai itsetuntemuksen puutteelta. Katkeruus syntyykin pitkälti sitä kautta kun katselee, miten huonommat täyttävät ne paikat, joissa näkisit hyvin myös itsesi.

On myös turha tulla väittämään minulle, että kaikilla on näissä asioissa samat mahdollisuudet ja kaikki on vaan tsemppaamisesta kiinni ja kun uskoo itseensä niin voi olla mitä vaan. Eikä voi. Suomessa, enkä usko muun maailman tästä juuri eroavan, on hyvin pienet piirit ja on aika selkeää, että tiettyihin paikkoihin halutaan tietyllä tavalla kivasti sopivia ihmisiä. Tiettyyn haarukkaan osuvia. Tiedän tällaisia montakin, ja näen kuinka he menestyvät "kuin ihmeen kaupalla", vaikka syyt siihen ovat selkeästi nähtävissä, mutta kukaan ei vain puhu niistä. Jotkut ihmiset vain tuntuvat kompuroivat menestyksestä toiseen, ja se on toki myös hienoa katsottavaa, koska olen onnellinen jokaisen taiteilijan puolesta joka menestyy. Olen vihainen tälle koneistolle, joka päättää ketkä tässä touhussa menestyvät. Ne vähät mahdollisuudet, mitä minä olen saanut, olen ottanut väkisin, koska olen tiennyt kykyjeni riittävän niiden täyttämiseen. Tämä voi kuulostaa kusipäiseltä, ja voi se sitä ollakin, mutta olen myös auttanut parhaani mukaan kaikkia muita löytämään niitä paikkoja, jotka näyttävät minusta heille sopivilta. Katkeruus ei siis synny suoraan tästä tekijästä, se on minulle enemmän tai vähemmän aivan sama, löytyykö sitä minun paikkaani tästä yhtälöstä. Katkeruus tulee lähinnä niistä instansseista, jotka ennakkosensuroivat ne selkeästi minulle sopviat paikat jo etukäteen, sen sijaan että uskallettaisiin ottaa riskiä ja kokeilla mitä tapahtuu. Siitä syystä olen tehnyt kaiken väkisin, ja vaikka sitä ei kukaan näekään, se on silti kosto. Minun luovuuteni sikiää monesti hyvinkin tuhoavista voimista. Se on raakaa ja hiomatonta, mikä on juuri ratkaisevana tekijänä siinä, että niitä minun mentäviä lokeroita on tässä maailmassa vähän. Sitä enemmän raivostuttaa, kun ne täytetään tyypeillä, joita "joskus sillon tällön vähän harmittaa!" tai "hävettää omat jutut".

Taiteilijoiden keskeinen ongelma on myös se, että he rakastavat puhumista aivan saatanasti, mutteivät sano juuri mitään. Iänikuiset kliseet siitä miten ei tahdota selittää sitä ja tätä ja tuota, vaikka ne merkitykset ovat niin suoria ja selkeitä, ettei se juurikaan vaadi abstraktia ajattelua tai välttämättä ajattelua ylipäätään. Mitä hyötyä on ihmiskunnalle taiteilijasta, joka ei vie kulttuurista evoluutiota omalta osaltaan eteenpäin? Taiteesta ei toki tarvitse olla hyötyä, mutta nähdäkseni me toimimme tässä tietoisuuden kontekstissa välittäjäaineiden tavoin; meidän tehtävämme on viedä viesti eteenpäin, seuraaville, jotta he voivat jatkaa ajatuksia pitemmälle ja voimme kehittyä lajina paremmaksi. Meillä on tehtävämme evoluutiossa, sekä geneettisessä, että kulttuurisessa. Menneet kliseet eivät vie mitään eteenpäin, synnyttävät vain lisää pastissia, joka lopultakin meinaa nielaista kaiken oikeasti henkilökohtaisen ja omasta sydämestä tehdyn. Aivan kuin soittaisi coverbändissä koko elämänsä ja pitäisi sitä jotenkin taiteellisesti merkittävänä urana. En koe olevani itse mitenkään erityinen tai hieno yksilö jolla olisi vastaukset kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin, ennemminkin päinvastoin,  mutta kaipaisin noihin julkisiin valokeiloihin enemmän niitä erityisiä ja hienoja yksilöitä, jotka osaavat antaa vastauksina kysymyksiin jotakin rehellistä, jotain mikä tulee suoraan sisuskaluista ja ytimistä kaikkien yhdentekevien kliseiden sijaan.

Yksi asia mistä sentään olen tyytyväinen on se, että taiteilijat alkavat kyseenalaistaa sen tsemppipornon narratiivin. Siis sen, että haastatellaan taiteilijaa, jolla oli äsken mielenterveysongelmia, mutta nyt on kaikki tosi kivasti ja ihanasti. Ehkä minäkin voisin esittää, että kaikki on kivasti ja mukavasti. Psyyke on aika helvetin sekava laitos. Se on yhtenä päivänä kunnossa, toisena tuhansina sirpaleina. Mutta en näe elämälleni minkäänlaista onnellista loppua, koska sen loppu on syy kaikkeen sen vaikeuteen ylipäätään. Se on myös syy siihen luomisvimmaan, joka minua riivaa, eikä mikään olisi mahdollista ilman sitä. Mikään ei ole niin helvetin mustavalkoista, kuin millaisena se halutaan ihmisille esittää, tunteet eivät määrity positiivisuus-negatiivisuus tai hyvä-paha-akseleilla, ne vain vellovat villinä merenä jonka kuohuista huuhtoutuu rantaan kokemuksia todellisuudesta. Kun kerron omasta todellisuudestani avoimesti, kerron myös teidän todellisuudestanne, koska aivan varmasti siellä jossain on yksi ihminen, joka tuntee näin, muttei kehtaa ilmaista ajatuksiaan välttämättä itselleenkään, ennen kuin joku sanallistaa ne radat, joilla ajatukset poukkoilevat. Tsemppipornoa minusta on turha kaivaa. Minulla ei ole mitään aikomusta tai halua "parantua".

Tunnen häpeää näistä ajatuksista, mutta en siksi, että tunnen niitä. Tunnen häpeää siitä, että olen antanut tämän yhdentekevän maailman mennä ihoni alle, vaikka koko elämäni olen lujittanut itseäni sitä vastaan ja valinnut tieni aivan itse. Kukaan ei ole pakottanut minua olemaan tämä ihminen. Minä olen itse hakeutunut tänne, missä ei ole ketään muita, koska en koe omaavani juuri mitään yhteistä suurimman osan ihmisten kanssa. Ja ne jotka olivat täällä minua ennen tai joiden näen tulevan tänne perässäni, ovat minulle rakkaita ja tärkeitä, koska minä tiedän teidän ymmärtävän. Te olette minun ihmisiäni. Minun epämääräinen, pieni heimoni. Ehkä tämä auttaa taas vähäksi aikaa. Ehkä voin käsitellä nämä ajatukset nyt tämän prosessoinnin jälkeen ja tehdä tilaa taas jollekin muulle, ainakin hetkellisesti.