2/3 takana

Nyt on takana kaksi iltaa hienojen ihmisten hienoja bändejä, helvetisti hyvää musiikkia ja molemmat illat meni jopa juuri ja juuri omilleen. Siitä tulee aina hyvä mieli, kun voi maksaa bändeille liksaa, etenkin kun ne soittavat niin hyviä keikkoja kuin näinä iltoina. Porukkaa oli molempina iltoina sen vajaa nelisenkymmentä, mikä on arki-iltana Lahdessa jo melkein sama, kuin päälle sata ihmistä viikonloppuna. Eli olen tyytyväinen tähän. Huomenna koko yön keikka, mikäli ei sada järjettömästi, nyt onneksi näyttäisi siltä että sadekin loppuu juuri ajallaan. Hyvä tulee! Sen näistä illoista sanon, että jos on mahdollisuutta nähdä The Aeon ja/tai Möyhy-Veikot livenä, käyttäkää se! Kumpikin aivan järjettömän kovia livenä, joskin aivan eri syistä, mikä oli myös hienoa. Keikan jälkeen The Aeonit tulivat meille yöksi, hyvin yksiöön saa 8 ihmistä mahtumaan, eihän se tehnyt edes tiukkaa!

Tällä hetkellä katson dokumenttia Kosovon pakolaisista, jotka tulivat 90-luvulla Suomeen. Tämä on minulle sikäli läheinen aihe, että Pertunmaallekin tuli jonkin verran pakolaisia, ja muutamat vanhemmat tulivat meille päiväkotiinkin, en muista olivatko he oppimassa kieltä vaiko harjoittelemassa tai jotain, mutta muistan miten nuoret pojat piirtelivät meille kuvia sotilaista ja pommikoneista ja panssarivaunuista. Se oli minulle vain jotenkin jännittävää, mutta eihän lapsi ymmärtänyt sodan todellisuutta kauhean hyvin. Sen verran se käsitys kuitenkin muuttui, että aina kun puhuttiin jonkun kuolemasta, kysyin kuulema että "kukas sen ampus?".... Ihmiset kuolevat ampumalla. Minä kuitenkin pidin pakolaisista ja mietin paljonkin heidän tilannettaan ja elämäänsä jo silloin neljän-viiden vanhana. Se on ehkä yksi sellainen asia, joka muokkasi minua henkisesti tähän suuntaan.


Nyt olen tässä miellyttävässä keikan jälkeisessä henkisessä tyhjiössä, joka varmaan väistämättä tekee tilaa jonkinasteiselle ahdistuksellekin jossain vaiheessa, eipä sitä kai voi estääkään. Aina se sieltä sitten lopulta on vastassa, se on vain tämän todellisuuden luonne ja siihen sisäänrakennettu ominaisuus. Kaipa sitä kannattaa mennä suihkuun ja nukkumaan ennen sitä. Kirjojakin tuli myytyä parit ja ostajat tuntuivat olevan hämmentyneen tyytyväisiä. Se on aina hyvä.

Tänään Psych Festit alkaa!

Ruoanlaitto lähes 20 ihmiselle on kyllä melkoista helvettiä etenkin tällaisessä pienessä, yksiön keittiössä, mutta toivon onnistuvani edes välttävästi tässä tehtävässä. Ainakin se maistui ihan hyvältä, mutta toivon sitä olevan riittävästi. Tässä aloin myös samalla kuunnella Perttu Häkkisen ohjelmia alusta alkaen, kun suurin osa on kuitenkin jo unohtanut, ja kun pääsen uusimpiin, ovat ne toivottavasti unohtuneet riittävästi, että voin kuunnella nekin uudestaan. Masterplan, joka ei voi epäonnistua millään aspektilla. Odottelen iltaa jo innolla, toivottavasti vain ihmisiä tulee, kun siitä se fiilis nyt enimmäkseen on kiinni.

Onneksi tämä on kaiken sen vaivan arvoista jo siksi, että pääsee katselemaan hyviä bändejä koko illaksi. Etenkin Malamujér oli viime käynnillään todella pysäyttävä ja hieno, parhaimmillaan rosoinen ja raivokaskin, ja tämä Coloratura levy vangitsee ne tunnelmat melko hienosti. Erittäin vahva suositus.



Muut yhtyeet otin melko pitkälti siksi, että tiedän tekijät päteviksi ja bändit hyviksi. Rohtokallion Fakiirit koostuu Kouvolan tekijöistä ja demonsa toi jotenkin mieleen Brian Jonestown Massacren kaikessa jumittavassa bassovetoisuudessaan, mitä nyt on vähän meluisampi ja sikälikin itselle mieleen.



SexPhoneMan tuli Cédrikin kautta ja kuulosti myös mielenkiintoisen hämyiseltä, saman tien sopivasti omalaatuisella tavalla psykedeliaa lähestyvä ja siksi näille keikoille sopiva yhtye.



The Aeon taas herätteli omaa mielenkiintoa jo muutama vuosi sitten, mutta en ole päässyt näkemään sitä livenä aiemmin. Nyt kun ovat matkalla viikonlopuksi festivaalille Liettuaan, oli sopiva mahdollisuus saada heitä tänne eteläänkin. Itseoikeutetusti illan viimeinen bändi.

Kustannuspulmakulma

Tuntuu kuin olisin täynnä sähköä, ei vain ruumiini ja jäseneni vaan koko mieleni täynnä ylijännitettä joka voi räpsähtää jonkun sormille ellen pura sitä johonkin. Onneksi saan purkaa sitä tässä lähipäivinä oikein urakalla, kun vaan maltan skarppailla nyt. Arvatenkin kävi juuri niin, että kun migreenin takia torkuin päiväunia, ei nyt nukuta yhtään. Dokumenttien sijaan katselin youtubesta Mitchell & Webb Situationia, joka oli outo, kun naururaita oli jätetty pois, mutta niille oli selkeästi tehty tilaa. Siinä on oudolla tavalla ihan inasen nyrjähtänyt tunnelma. Tekisi mieli kirjoittaa runoja, mutta yritän padota sitäkin energiaa nyt hetken aikaa, etten vain kirjoittaisi jotain yhdentekevää paskaa, pastissia itsestäni. Löysin jopa yhden uuden pienkustantamon, jonka katsomus asioista vaikuttaisi olevan melko samanlainen kuin omani, ja laitoin viestiä josko kiinnostaisi ottaa jonkinlaisia painoksia kirjoista, kun näissä kuukausi sitten julkaistuissakin aletaan olla jo puolivälissä, eivätkä ne varmasti riitä kuitenkaan oikein mihinkään. Tahtoisin myös löytää sellaisen kustantamon, jonka kanssa voin tehdä duunia pitempäänkin, kokeilla juttuja ja tehdä outojakin asioita, sellaisen pienen puljun jossa ymmärretään miten nämä hommat kuuluu tehdä. Tämä vaikuttaisi sellaiselta, mutta en välttämättä osaa taas keulia mopolla ovesta läpi ilmaistakseni riittävän tehokkaasti sen, että minä olen se tyyppi, johon pitäisi nyt sitoa kaikki rahat ja aika ja energia.

Mutta sellaisen harhan vallassa kyllä elän, että tekstini kate riittää. Tiedän, että se on tässä ajassa merkittävää ja tärkeää, tätä aikaa niputtavaa tekstiä perspektiivinsä ja voimansa kautta, vaikkei valtaosa ihmisistä sitä sulattaisikaan. Se ei pelaa kirjallisuuden säännöillä, se ei ole kritikoitavissa, koska kritiikki on kirjallisuuden peliväline ja jotain sellaista, jolla arvotetaan "oikeaa kirjallisuutta", oikeiden kirjailijoiden julkaisemaa tuotetta, jota kuluttajat ostavat ja käyttävät ja joka vanhenee nopeammin kuin paskapaperi. Minun tekstini on, aivan kuten musiikkikin, suodattamatonta tietoisuutta, ampumahaavoja jotka vuotavat joka tapauksessa, painoit kätesi sen päälle tai et, postmodernia dadaa informaatioajan aistiärsykkeiden vyöryssä. Se tulee sieltä jostakin syvältä, mitä Michael Girakin kuvaili sanoilla “that deep sex death place in your stomach”.  Ne jotka tuntevat sielusuolensa mutkat, tajuavat sen kaiken kyllä. Vaikeinta se on varmasti sulattaa kaikille niille, jotka eivät tahdo ajatella asioita syvemmälle, niille tyypeille jotka keskeyttävät keskustelut alkumetreillä toteamalla, että "vittu miten diippiiii!". Sellaisille ihmisille minulla ei ole oikeastaan mitään asiaa. Mutta mielensä koluajille, niille jotka "täydellä liekillä elämisen" sijaan roihuavat tulisena pallona oman sielunsa pimeydessä, niille nämä kaikki voivat tarjota jonkinlaisen lohdun. 

Saa nähdä tuleeko tästäkään mitään. Aivan yhtä todennäköisesti voin olla paska, ja sekin on ihan okei. Silloin voi tulla paremmaksi. On oikeastaan parempi olla paska, kuin olla hyvä ja jäädä silti aikansa unohtamaksi. Toki tiedän, että tässä maailmassa missä enemmän tai vähemmän kaikki asiat menevät suhteilla, tuo kysymys ei ole edes relevantti, sillä ei ole väliä siinä vaiheessa kun sopimukset solmitaan muin perustein, kuin puhtaasti materiaalin vuoksi. Mutta ymmärrän hyvin miksi isot kustantamot hylkäävät tekstejäni aina kun niitä sinne satun pistämään. En oikeastaan odotakaan myöntävää vastausta, koska isommat kustantajat eivät julkaise mitään tällaista. Ja juuri siksi kerkesin jo ujosti innostua tästä kustantajasta. Sitä ei tapahdu usein.  Toki voin tehdä kaiken itse, kuten tähänkin asti, mutta ehkä sitä on jo todisteltu riittävästi, että tarvittaessa niinkin kykenee tekemään. Helpottaisi huomattavasti kun aivan kaikki asiat eivät olisi omilla harteilla. Joku voisi esimerkiksi ostaa vastuulleen kaiken promoamisen ja keikkojen mainostamisen, niin voisin lopettaa internetissä roikkumisen lähes kokonaan. Vihaan noita juttuja yli kaiken, muttei ole vaihtoehtoakaan, kun ei niitä kukaan muukaan tee. Toisaalta en taas tiedä osaisinko antaa jonkun hehkutella perättömästi näitä hommia kuitenkaan. Omista tekemisistä kertominen, vaikea huume on. 

Huminoita on näköjään tehnyt uuden levyn, ainakin tämä biisi kuulostaa juuri niin hyvältä kuin edellistenkin perusteella voisi olettaa. Yritin saada heitä Psych festeillekin, mutten koskaan saanut mitään vastausta. Joskus toiste ehkä sitten. 

Tekstiripuli

Vähensin punk in finlandilla roikkumista, kun tuntui ettei ole asiaa oikein mihinkään muuhun, kuin itsekseen sössöttämiseen omassa topikissa, ja tajusin, että tämä blogihan on käytännössä ollut koko ajan olemassa sitä varten. Mutta tiedän kyllä että ihan sama mikä alustani on, ei siitä valtaosaa jaksa kukaan lukea tai pysyä kärryillä kuitenkaan. Siitä syystä olen myös koittanut jakaa tätä kirjoittamisen vimmaa (koska sitä se kai pääasiassa on) tasaisesti facebookin, punk in finlandin ja tämän blogin väliin, koska olihan se entinen kaksi blogia päivässä lähes koko vuoden verran-tahti vähän sellainen, ettei siinäkään mitään järkeä ole. Olen liian intensiivinen internetille. Olen liian intensiivinen oikeastaan vähän kaikille, ja siksi pitäydynkin omissa oloissani enimmäkseen. Yksi puoli on se, että tahdon jakaa kaiken sen mitä löydän, kaikki ne hienot asiat joita tämä maailma on pullollaan ja mitä ihmiset tekevät, etenkin kaikki alakulttuurissa tapahtuva, koska muuten se jää jakamatta ja kukaan ei näe mitään. Etenkin Facebookin algoritmit ovat viime päivinä vituttaneet taas ajatustasollakin huolella, tapahtumajärjestäminen kun on nykyään taiteenlaji joka tuntuu olevan niiden armoilla. Huomenna alkaa sellainen hulina, että mietin tuliko tänään otettua vähän turhankin iisisti. Mutta sellainen se migreeni on, että iso osa päivästä menee sitten lähinnä maatessa ja nukkuessa, jos sille päälle sattuu. Näin unta, missä soitettiin Käen kanssa jossain neliskanttisessa tornissa jonka sivuilla kiersi portaat ylös. Mukana oli räppäri, jonka olin ottanut pihalta mukaan kun näin hänen harjoittelevan kung futa ilman paitaa. Hypin ja huusin ja räppäsin myös, sen jälkeen tuntui että jalkapohjassa oli pieni metallin pala, joka pilkistikin sieltä. Kaivoin sen ulos, ja jalassani olikin kaksi muutaman sentin kokoista peilin pidikettä, kokonaisina lihan seassa. Tunsin hyvin selkeästi sen tunteen, kun kaivoin lihani sisältä nuo metallipalat ulos. Hyvin vahva tunneaistimus.

Muuten olen katsonut dokumentteja, järjestellyt huomista ja maalannut kankaita. Suosituksina Ylen puolelta tämä loistava Sarjakuvaelämää-sarja, vaikka sekin tekee tosin selväksi miten pienet piirit nuokin tässä maassa ovat, ihan kuin se ei ärsyttäisi jo kaiken muun taiteen kohdalla tarpeeksi. Mutta minkäs teet. Sellainen tämä maa nyt vain on. Toinen suositus on tämä sienistä kertova dokumentti. Olen aina sanonut, etten luota sieniin. Ihmiset ovat olleet ihmeissään, mutta se johtuu siitä etteivät he tiedä sienistä tarpeeksi. Kun katsotte tämän, ymmärrätte ehkä paremmin. Parin vuoden takaisten psilosiinikokeitteni jälkeen olen myös miettinyt, miten helvetissä voi olla niin, että jonkun eliön (huom, nimenomaan eliön) syöminen voi vaikuttaa mieleen tuolla tavalla, ja voisiko olla mahdollista, että minut syömällä voisi aiheuttaa jonkinlaisen muuntuneen tajunnantilan syöjälle. Mutta siinä on sellainen ajatusten ja mielikuvien suo, johon en edes yritä sukeltaa nyt. Sen aika on joskus muulloin sitten. Netflixin puolelta katsoin uudestaan Take Your Pillsin, miettien että miksi olen katsonut sen enkä muista mitään. Sitten nukahdin kesken kaiken ja muistin, että tämän takia en muista siitä mitään alun jälkeen. On hämmentävää että voi nukahtaa niinkin piripäiseksi leikatussa ja muokatussa dokumentissa, ja vielä ainakin kahdesti tai kolmesti. Netflixissä oli myös Heroin(e) jota katsoin ja itkeskelin läpi. Itken usein katsoessani etenkin huumeidenkäyttäjistä ja heidän kanssaan työskentelevistä kertovia dokumentteja. En usko, että kovin monessa muussa työssä ihmisten hyvyys, kiitollisuus ja rakkaus näkyy niin kauniilla ja selkeällä tavalla. Totta kai epäonnistumiset ja takapakit ja varmasti etenkin ihmisten kuolemat ovat rankkoja juttuja, mutta kun ajattelee jokaista joka saa taisteltua itsensä irti koukuista ja "elävien kirjoihin", ei voi tuntea mitään muuta kuin rakkautta ihmisiä kohtaan. Ja se on hienoa. Ehkä tuossa on toisaalta sekin, että hyvin pitkälti koen sen olevan oman elämänikin kantavia teemoja, sen kuilun reunalla seisominen ja köysien viskominen, yritykset saada ihmisiä kiipeämään ylös. Olen taas yrittänyt aktivoitua silläkin saralla, että pääsisin puhumaan näistä asioista enemmän, koska tiedän, että minulla on siihen jokseenkin objektiivista näkemystä sellaisesta kulmasta, joka varmasti jää tavallisesti huomiotta. Tai ei se tietenkään objektiivista ole, mutta sen perusta on tieteessä, psykologiassa ja lukemattomissa keskusteluissa, joita erilaisten ihmisten kanssa on käyty.

Nyt keitin itselleni kahvit, kun tässä tuli kuitenkin nukuttua jo jonkun verran, niin voi olla ettei ihan hetkeen nukuta. Huomenna pitäisi tehdä ruokaa 17 ihmiselle, ja ihan vähän jännittää, että miten onnistuu. Seuraavana päivänä pärjää 10 ihmisen safkalla. Muutenkin se päivä on roudauksilta ja kaikelta helpompi, huominen on todellinen voimain koitos. Toivon myös, ettei perjantaina sada, tai pitää keksiä jotain tuon koko yön keikan suhteen. Kyllä se jotenkin päin järjestetään. Syyskuussa myös tiedossa melko mielenkiintoinen yhteistyökuvio, mutta siitä lisää myöhemmin. Tässä on nyt tämä sunnuntain keikka vielä youtubessa, toivottavasti tuo laatu paranee, kun käsittelevät sitä. En ymmärrä miten melkein järestään kaikki full hdnä työnnetyt videot kutistuu 360p videoiksi nykyään, volumekin tuossa on pienemmällä kuin orkkistiedostossa, mutta puolentoista tunnin video jonka lataamiseen meni koko päivä, joten olkoon. Sen verran näin vaivaa, että animoin vähän after effectsillä hommaakin tuonne sekaan. Alan ihmetellä lisää dokumenttejä.

I Have Been Here Before

I Am Slowly Disappearing Into My Own Work

Tämän yön käytin omiin asioihini ja maalasin maalaamisen ilosta. Otin opintolainaa saadakseni psykefestit kunnialla läpi ja samalla kävin ostamassa lisää oksidin punaista, koska se on kaiken lähtökohta ja ydin. Samoin ostin puolivahingossa tänään myös Rolandin mikserin ja PA:n, kun tuli vastaan inhimmilliseen hintaan, eikä minulla tästä kahdentoista vuoden "laulajan" urastani huolimatta ole koskaan ollut toimivia laulukamoja yli viittä minuuttia. Kerran Cut To Fitille ostettiin laulukamat, jotka hajosivat heti, ja heti kun ne tulivat huollosta, ne hajosivat uudestaan. Sitä ennen ne tosin toimivat, ennen kuin ostettiin ne omiksi. Ehkä olen kirottu, eivätkä nämäkään toimi. Jos ne nyt vaikka perjantai-lauantaiyön toimisivat niin sekin olisi jo jotain.

Noin muuten olen tänään juoksennellut kaikenlaisilla asioilla ja kironnut sitä, miten mitään niistä ei voi hoitaa koska ilmeisesti on joku uusi normi, että kaikki paikat ovat maanantaisin kiinni. En ymmärrä mistä tämä pelleily on lähtenyt liikkeelle, mutta mielestäni se voisi loppua.  Vaikka on toki hyvää hyötyliikuntaa kävellä turhanpäiten kaupunkiin. Kaikki kuitenkin tähtää sitä kohti, että perjantaina saa soittaa koko yön. Se on nyt elämäni kulminaatiopiste. Katsotaan mitä siitä tulee. Tajuan, etten ole ajatellut tätä edes kauhean pitkälle.  Me on vain ajateltu, että mennään soittamaan koko yö, ei sitä silleen tajua että siinä pitää kai syödä ja juoda kahviakin ehkä välissä tai jotain, että pysyy hereillä ja jaksaa. Mutta on se aina ennenkin sujunut. Välistä juo vähän kahvia ja loopit soittelee keskenään.

Tässä on tuo paljon uhoamani eilinen keikka, jota uskaltaisin väittää parhaaksi Käki-keikaksi. Itseäni vaan ärsyttää se, että internetin takia noita pitää pätkiä, ja ihmiset luulevat niitä eri biiseiksi ja skippailevat biisejä. Se on mielestäni muutenkin käsittämätöntä, en tajua millaiset ihmisperseet käyttävät next-nappia. Suosittelen ottamaan makuuasennon ja laittamaan tämän soimaan seuraavaksi puoleksitoista tunniksi. Se soi kuin maalaus.

KÄKI herää!

Ette mitä luultavimmin olleet Kalasatamassa tänään (koska kaikki siellä olleet kykeni laskemaan sormin), mutta olisi todellakin kannattanut olla. Se oli nimittäin tämän äänidadan askelma jollekin seuraavalle tasolle, ja vaikka tulevaisuudessa saattekin siitä käppäisen stereonauhoitteen muistomerkiksi, se ei todellakaan kompressoidussa olemuksessaan kerro juuri mitään siitä mitä tänään yhdessä koimme. Käki oli veistoksen sijaan monumentti, hitaasti lipuva, raskas olento, painava kuin rautainen saatana ja syvä kuin se kuilu jonka reunalla tasapainoilen ison osan ajan tietoisesta ja alitajuisesta olemassaolostani. On vain sellaisia asioita ja ääniä, joita ei saa ulos pelkästään kitaroista tai kalliista soittimista. Tämä on metallimusiikkia sen todellisessa merkityksessä. Minkään lapsenkenkiin jämähtäneen hevin kanssa sillä ei toki ole mitään tekemistä. Nämä ovat abstraktioita, ihmisyyden syvempiä onkaloita. Tuon jälkeen oli hyvä olla ja teki mieli vaan soittaa samanlaisia keikkoja joka päivä, etenkin kun koko backline mahtuu käytännössä kahteen henkilöautoon, tai ehkä yhteenkin jos oikein pinnistää. Alkaa olla sellainen fiilis, että taidanpa pistää sähköpostit laulamaan ja yritän järjestää näitä elämyksiä mahdollisimman paljon joka puolelle.

Eilen lähdin kiireellä Kankaanpäästä keretäkseni Tampereelle Fuck-Ushiman keikalle, ja kerkesinkin juuri hyvin setin alkupuolelle. Siinä on bändi jota rakastan koko sydämestäni, eikä toista yhtä kovaa löydy juuri mistään. Keikan jälkeen tutustuin paremmin myös pariin muuhunkin tyyppiin ja siinä suunnilleen huudettiin kilpaa musiikin hienoudesta koko ilta. Sovin myös, että kunhan saan nämä akuutit hässäkkäni pois alta, menen Matin kanssa vääntämään taas musiikkia niin helvetisti, kuin muutamassa päivässä taas kerkeää. Eli paljon. Muutenkin tässä alkaa tuntua siltä, että on kohta pieni hermoloma edessä, lähinnä yhden ainoan proggiksen takia. Kaikki muut kyllä sujuvat hyvin ja jaksan tehdä asioita, mutta nämä muissa ihmisissä roikkuvat jutut ovat toisinaan lähinnä raivostuttavan kuluttavia. Etenkin, kun tuohon samaan aikaan olisi tarjolla paljon muitakin projekteja, joissa olla mukana ja joihin voisi panostaa omaa energiaansa ja jaksamistaan huomattavasti mieluummin. Sitä miettiikin väistämättä vähän sitä, minkä verran meikän tarvitsee vielä tässä vaiheessa tehdä näitä uhrauksia muiden hyväksi, kun mitään palkkaakaan ei tule ja kiinnostuksenkin kanssa on vähän niin ja näin?

Autossa on soinut lähinnä Spermin kokoelma, jota myöten eksyin lukemaan taas myös tämän Pekka Airaksisen haastattelun. Vaikka monet tuntuvat aina masentuvan tai jopa tuntevan olonsa uhatuksi, kun kaikki heidän tekemänsä onkin tehty jo joskus aikaisemmin, synnyttää se itsessäni lähinnä lohdullisen ajatuksen siitä, etten ole yksin tämän epämääräisen underground-sotani kanssa. Olen vain yksi solu lisää taistelemassa jämähtämistä ja tylsyyttä vastaan, kokeilemasssa kaikenlaista ja etsimässä jotain uutta, jotain sellaista mitä ei ole vielä läpisoitettu tylsäksi ja umpikuolleeksi. Se on hienoa! Se vapauttaa niistä harhaluuloista, että olisi muka jotenkin vitun erikoinen ja ainutlaatuinen, se tuhoaa paineen "yrittää olla hyvä" ja vapauttaa tekemään aivan mitä tahansa. Älä yritä. Tee.  On myös hienoa nähdä, että täällä on tehty muutakin musiikkia, kuin kaksimielistä iskelmää ja lampaannussimishumppaa. Tietynlaisen vakavuutensa vuoksi koen Airaksisen myös hahmona läheisemmäksi, kuin monet hassuttelijat ja sekoilijat, joita tässä maassa kyllä on aina riittänyt. Ja riittäähän niitä nykyäänkin, minä en vaan kuulu niihin eikä minulla ole sellaisille rokkenroll jumalille oikein mitään asiaa. Meillä on niin kovin vähän mitään yhteistä..

Nyt on tässä pari päivää selvitellä ruoka-asiat ja muut ongelmat Psych-festejä varten. Huomenissa käyn ostamassa ehkä lakanoita ja muuta sellaista. Kun kaikkien ruokavalio on selvillä, pitää koittaa opetella tekemään ruokaa helvetin monelle ihmiselle. Kahdeksi päiväksi pitäisi riittää. Saa nähdä miten käy.

Music for the Observation Tree

Nyt kotiuduimme Käsitekesän rakentelusta ja avajaisista. Näyttely on sunnuntaista lähtien auki ja sitä voi Korkeaojalla käydä katsomassa elokuun loppupuolelle asti. Lisäinfoa tarjonnee sivusto tai facebook ja instagram.  Vahva suositus, hienoja duuneja joita saa etsiskellä ja kelailla vähän suunnistushengessäkin omatoimisesti ympäristössä. Kaikenkaikkiaan tämä oli yksi mielenkiintoisimmista ja parhaista projekteista, joissa olen ollut mukana, monipuolisia hommia assaroinnista raksailuihin, eipä sitä ole tullut ikinä ennen höylättyä rappusiakaan, mutta tuosta vaan sitä pääsi tekemään kaikenlaisia hommia ja opiskelemaan uutta. Se oli mielenkiintoista, minkä lisäksi pidän fyysisestä duunista paljon ylipäätään. Minun ongelmani ei ole työn tekemisessä, vaan siinä, että ihmiset ovat melkein järestään pilanneet kaikki työpaikat. Tuolla ei kyllästynyt yhteenkään naamaan, kun oli vain hyvää porukkaa, vaihtelevia duuneja ja ennen kaikkea jokaista kunnioitettiin yksilönä ja tehtäviä annettiin sen mukaan. Jos edes kymmenesosa Suomen työyhteisöistä toimisi tuolla tavalla, niin työpaikoilla jaksettaisiin aika erillailla. Mutta ensisijaisesti tässä olikin kyse yhteisen asian ajamisesta, taidenäyttelyn rakentaminen oli tavoite jonka eteen kaikki tahtoivat tehdä työtä. Se vaikuttaa paljon paremmin työn laatuun kuin se, että jokainen koittaisi lusia väkisin työpäivän saadakseen jotain vain ja ainoastaan ITSELLEEN.

Tuo ylläoleva on äänite eiliseltä. Tein pienen kolisteluperformanssin osana avajaisrituaaleja, minkä jälkeen "miksailin" Riston aivan järjettömän hyvän keikan (oikeasti rakensin PA:n ja vedin kanavat auki ja se oli aikalailla siinä sitten). Siinä keikassa oli alkuvoimaa ja sähköistä voodoota, rumpukoneiden ja ropottien vuoropuhelu toimi järjettömän hienosti navetan yläkerrassa. Muutenkin oli Turvaluola soinut pari päivää päässä, joten oli hienoa hiljentyä heti keikan alkuun sen kanssa, meni syvälle ja kutitteli sielua mukavasti. Keikan jälkeen menin takaisin kolistelemaan, siellä sateensuojassa vajassa, yhden spotin alla tuo Henri Ijäksen (aiemmin Aapo Korkeaojan omistama) taiteen omistajuutta käsittelevä puun juurakko herätteli itsessäkin ajatuksia ja mielikuvia ja ääniä. Mielestäni ääni-installaatio, jonka tein yhdessä Terhin (Eskelinen) kanssa, onnistuikin syventämään omistajuutta käsittelevää työtä myös valtaa käsittelevälle tasolle; luonto teki kaiken työn juurakon kasvatukseen, muttei kykene estämään ihmisiä ottamasta sitä omakseen ja laittamasta sitä pystyyn taidenäyttelyn osana. Se oli ääni voimattomille ja äänettömille, mutta myös itsessään erittäin immersiivinen ja meditatiivinen lisä Ijäksen työhön, seisoin pitkän aikaa tuijottelemassa juurakon varjoihin ja sama tuntui jumittavan muitakin.

Nyt olo on melko tyhjä, mutta tyytyväinen. Ei tässä kauhean kauaa kerkeä laakereillaan makoilla, huomenna ajelen Tampereen kautta Lahteen ja sunnuntaina rakennellaan taas Käki-kollektiivin installaatiota, tällä kertaa Helsingissä, Kalasataman Vapaakaupungissa. Kyselin juuri, onko sateen varalle mitään varasuunnitelmia, koska vaikka me toki voimme leikkiä sähkölaitteilla kaatosateessa, en usko että ketään kiinnostaa katsoa sitä, ja kun siinä kuitenkin on Oranssi vieressä, niin aukeaisiko ovi siitä vaikka sitten. Joka tapauksessa soittoaika on klo 16-18, joten sinne on hyvä tulla ihmettelemään outoja ääniä ja etenkin Cédrikin uutta hienoa soitinta. Itse ajattelin ottaa vaan romuni, kanteleen ja ehkä saksofonin mukaan. Kitara saa jäädä nyt toistaiseksi vähemmälle.  Soitellaan sitä sitten, kun se innostaa oman itsensä vuoksi, eikä vain kuriositeettinä.

Välipysähdys

Tämä viikko tuli könyttyä Korkeaojalla Käsitekesän rakennushommissa. Oman taiteellisen työn vastapainona oli todella mukava tehdä myös fyysistä grunt workia muiden projekteja varten. Niin mukavaa, että vaikka vasta tultiin kotiin, mennään heti tiistaina takaisin. Mukavia ihmisiä, hyviä hommia ja hienoja juttuja kaikin puolin. Suosittelen hiippailemaan torstaina avajaisiin mikäli asuu missään Porin tai Tampereen lähelläkään, kummastakaan ei tuntia pitempään ajele ja oli tuolla jotain kyytihommiakin suunniteltu, kun etsii Käsitekesän facebookista, instagramista ja youtubesta niin löytää lisää infoa vähän kaikesta. Tein myös musiikin youtube-videoihin ja nauhoitin ja leikkelin metsäambienssin yhteen projektiin, että pääsi tuossa vähän oman alan asioitakin tekemään. Oli myös puhe, että avajaisissa kolistelen jonkunlaisen ääni-installaation kasaan. Sekin on mukavaa.

Tuolla on myös tutustunut paljonkin uusiin ihmisiin, jonka luulisi olevan kaltaiselleni introvertille hankala juttu, mutta se on ollut yllättävänkin helppoa, mitä tietysti auttaa se, että ihmiset ovat olleet mukavia. On ollut myös mukavaa, että hommissa on riittävästi variaatiota. Ensin höylätään porraslankkuja, sitten tehdään tekstistä käännöksiä, seuraavassa hetkessä sihdataan soraa ja sitten istutaan metsässä nauhurin kanssa kuuntelemassa lintuja. Tuollaisia työpaikkojen pitäisi ollakin, tehdään asioita joita _tarvitsee_ tehdä, eikä vain toisteta tuotannon nimissä samaa asiaa mekaanisesti maailmanloppuun asti.

Nyt tulin Lahteen, koska sovin huomiseksi Helsinkiin kirjojen ja viimeisten folkkikasettien toimituksen kansallisarkistoon. Samalla mennään illalla katselemaan drag queeneja, en muista edes kunnolla ketä muita siellä on, mutta jo Latrice Royal riittää itselle 5/5 iltaan. Ostettiin myös auto helpottamaan kaikkea tätä ympäriinsä sekoilua. Pidetään sen aikaa kun se sujuu kivuttomasti, ajateltiin käydä Norjassa ainakin vielä tänä kesänäkin. Aivan hyvä kesä tämä kai!

Ei tällä mitään funktiota ole

Huomenna on lähtö. Pakkasin kevyesti mukaan kitaran, makuupussin, saksofonin, taulun, omat kamat, piuhat ja pedaalit ja huomenna pakkaan vielä tämän tietokoneenkin. Näiden kanssa on hyvä mennä bussiin, saa nähdä vittuileeko kuskit taas. Ainahan ne jostain jaksaa minulle rääpiä päätä, ja poikkeukset tuntuvat tätä vasten aina vielä paremmilta, onneksi mukaviakin bussikuskeja on paljon ja saavat helposti paremmalle tuulelle, jos jaksavat olla kärsivällisiä kaiken meikänkin sekoilun kanssa. Taulu jää huomenna onneksi Tampereelle, saa toisen käden vapaaksi fonia varten, mutta toivottavasti Onnibussissa on tilaa romuille koska muuten matka tulee olemaan perseestä. No, niin, no, me tiedämme kyllä.

Kuuntelin tuossa tätä keskustelua modernin poppismusan tekemisestä, ja olen kai jo niin turhautumani turruttama etten jaksanut triggeröityä tästä juurikaan, mutta yksi asia pisti huvittamaan. Nimittäin se, miten tekijänoikeuden määritelmä ei täyty, ennen kuin teos on syntynyt omaperäisellä otteella, mikä sulkee saman tien 90 % pop-musiikista tekijänoikeuslain ulkopuolelle, kun samat loopit ja soundit pyörivät vain hivenen modattuina biisistä toiseen. Toki omaperäisyyskin on suhteellista.

Tekisi mieli taas tehdä kaikenlaista, mutta kun huomenna pitää jo lähteä niin eihän tässä taas jouda. Tänään tein yhdet levynkannet printtikuntoon, parit versiot keikkajulisteista, yritin sopia palaveria tuon keikan tiimoilta, että mm. esiintyvät artistit selviäisivät, mutta ei sitten, tein yhden musavideon kaksi kertaa, kun kovalevy sammui kesken kaiken.... Rahaa tilille tulee näistä ja muista hommista tasan nolla euroa. Jossain vaiheessa oli jo ihan vähän sellainen olo, että kohta vedän liinat kiinni enkä tee muille hetkeen taas yhtään mitään, mutta sitten muistin, että olen huomennakin menossa tekemään musiikkia ja jeesaamaan muiden taideproggiksissa miten vain osaan. Mutta ehkä se elämän ilo löytyy kun pääsee helvetin kauas kaupungeista. Se tässä nyt lähinnä taitaa rassata. Tai sitten ei. Käki levy tulee jossain vaiheessa kohta puoleen. Siis se tuplalevy, jota käytiin tekemässä ihan oikeassa studiossa.Mutta siitä lisää myöhemmin.

Nyt koitan pikkuhiljaa käydä maaten ilman, että koira on vieressä ähisemässä ja lämmittämässä. Helvetin outoa.

Poissaoloilmoitus

Tuli maalattua taulun pohja ja piirreltyä muutaman Swansin levyn verran, silti tuntuu ettei saanut aikaan oikein mitään. Koira tuhisee polvitaipeessa, huomenna vien sen ensi viikoksi hoitoon veljelle ja meinaa olla ikävä sitä jo nyt. Sen kanssa on kyllä tullut puuhattua kaikenlaista. Hyvä eläin. Tiistaina lähden loppuviikoksi sitten maaseutumatkailemaan ja auttamaan Käsitekesän valmistelussa, siellä oli kuulema musiikkihommille tarvetta. Menen mielelläni, vaikka pitää kantaa aivan helvetisti kaikenlaista. Tulee taas pitemmän puoleiset matkustuspäivät, mutta ehkä siinä saa taas seuraavan runokirjan alkuun.

Väsyttää törkeästi, taidan nukkua. Sainpa kerrottua, että loppuviikon olen muualla. Hyvät yöt.

Häpeästä

Tämä päivä on ollut taas päivä jolloin olen pyörinyt lähinnä turhautumisen, vihan, ahdistuksen, katkeruuden ja häpeän kourissa. Olen viimeaikoina kuunnellut kymmeniä haastatteluita ja keskusteluita suomalaisista taiteilijoista kaikilta taiteenaloilta, ja on turhauttanut aivan helvetin paljon kuunnella niitä, vaikka monet ovatkin inspiroiviakin. Erityisen turhauttavaa se on siksi, että tuntuu että nämä ihmiset alkavat vasta nyt herätä niihin kysymyksiin ja teemoihin, joita olen pyörittänyt omassa taiteessani jo vuositolkulla. Siksi on turhauttavaa kuunnella, kun keskusteluissa esitettyjä ajatuksia ei viedä loppuun asti, ei käydä käsiksi todelliseen asiaan vaan raapaistaan aivan vähän paskaa pinnalta ja todetaan, että "Huh, meneepäs diipiksi!". Tuollainen on raivostuttavaa. Siinä jätetään kaikki ne mahdollisuudet seurata omaa ajatusprosessiaan "livenä" käyttämättä, se tuntuu henkiseltä heikkoudelta tai itsetuntemuksen puutteelta. Katkeruus syntyykin pitkälti sitä kautta kun katselee, miten huonommat täyttävät ne paikat, joissa näkisit hyvin myös itsesi.

On myös turha tulla väittämään minulle, että kaikilla on näissä asioissa samat mahdollisuudet ja kaikki on vaan tsemppaamisesta kiinni ja kun uskoo itseensä niin voi olla mitä vaan. Eikä voi. Suomessa, enkä usko muun maailman tästä juuri eroavan, on hyvin pienet piirit ja on aika selkeää, että tiettyihin paikkoihin halutaan tietyllä tavalla kivasti sopivia ihmisiä. Tiettyyn haarukkaan osuvia. Tiedän tällaisia montakin, ja näen kuinka he menestyvät "kuin ihmeen kaupalla", vaikka syyt siihen ovat selkeästi nähtävissä, mutta kukaan ei vain puhu niistä. Jotkut ihmiset vain tuntuvat kompuroivat menestyksestä toiseen, ja se on toki myös hienoa katsottavaa, koska olen onnellinen jokaisen taiteilijan puolesta joka menestyy. Olen vihainen tälle koneistolle, joka päättää ketkä tässä touhussa menestyvät. Ne vähät mahdollisuudet, mitä minä olen saanut, olen ottanut väkisin, koska olen tiennyt kykyjeni riittävän niiden täyttämiseen. Tämä voi kuulostaa kusipäiseltä, ja voi se sitä ollakin, mutta olen myös auttanut parhaani mukaan kaikkia muita löytämään niitä paikkoja, jotka näyttävät minusta heille sopivilta. Katkeruus ei siis synny suoraan tästä tekijästä, se on minulle enemmän tai vähemmän aivan sama, löytyykö sitä minun paikkaani tästä yhtälöstä. Katkeruus tulee lähinnä niistä instansseista, jotka ennakkosensuroivat ne selkeästi minulle sopviat paikat jo etukäteen, sen sijaan että uskallettaisiin ottaa riskiä ja kokeilla mitä tapahtuu. Siitä syystä olen tehnyt kaiken väkisin, ja vaikka sitä ei kukaan näekään, se on silti kosto. Minun luovuuteni sikiää monesti hyvinkin tuhoavista voimista. Se on raakaa ja hiomatonta, mikä on juuri ratkaisevana tekijänä siinä, että niitä minun mentäviä lokeroita on tässä maailmassa vähän. Sitä enemmän raivostuttaa, kun ne täytetään tyypeillä, joita "joskus sillon tällön vähän harmittaa!" tai "hävettää omat jutut".

Taiteilijoiden keskeinen ongelma on myös se, että he rakastavat puhumista aivan saatanasti, mutteivät sano juuri mitään. Iänikuiset kliseet siitä miten ei tahdota selittää sitä ja tätä ja tuota, vaikka ne merkitykset ovat niin suoria ja selkeitä, ettei se juurikaan vaadi abstraktia ajattelua tai välttämättä ajattelua ylipäätään. Mitä hyötyä on ihmiskunnalle taiteilijasta, joka ei vie kulttuurista evoluutiota omalta osaltaan eteenpäin? Taiteesta ei toki tarvitse olla hyötyä, mutta nähdäkseni me toimimme tässä tietoisuuden kontekstissa välittäjäaineiden tavoin; meidän tehtävämme on viedä viesti eteenpäin, seuraaville, jotta he voivat jatkaa ajatuksia pitemmälle ja voimme kehittyä lajina paremmaksi. Meillä on tehtävämme evoluutiossa, sekä geneettisessä, että kulttuurisessa. Menneet kliseet eivät vie mitään eteenpäin, synnyttävät vain lisää pastissia, joka lopultakin meinaa nielaista kaiken oikeasti henkilökohtaisen ja omasta sydämestä tehdyn. Aivan kuin soittaisi coverbändissä koko elämänsä ja pitäisi sitä jotenkin taiteellisesti merkittävänä urana. En koe olevani itse mitenkään erityinen tai hieno yksilö jolla olisi vastaukset kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin, ennemminkin päinvastoin,  mutta kaipaisin noihin julkisiin valokeiloihin enemmän niitä erityisiä ja hienoja yksilöitä, jotka osaavat antaa vastauksina kysymyksiin jotakin rehellistä, jotain mikä tulee suoraan sisuskaluista ja ytimistä kaikkien yhdentekevien kliseiden sijaan.

Yksi asia mistä sentään olen tyytyväinen on se, että taiteilijat alkavat kyseenalaistaa sen tsemppipornon narratiivin. Siis sen, että haastatellaan taiteilijaa, jolla oli äsken mielenterveysongelmia, mutta nyt on kaikki tosi kivasti ja ihanasti. Ehkä minäkin voisin esittää, että kaikki on kivasti ja mukavasti. Psyyke on aika helvetin sekava laitos. Se on yhtenä päivänä kunnossa, toisena tuhansina sirpaleina. Mutta en näe elämälleni minkäänlaista onnellista loppua, koska sen loppu on syy kaikkeen sen vaikeuteen ylipäätään. Se on myös syy siihen luomisvimmaan, joka minua riivaa, eikä mikään olisi mahdollista ilman sitä. Mikään ei ole niin helvetin mustavalkoista, kuin millaisena se halutaan ihmisille esittää, tunteet eivät määrity positiivisuus-negatiivisuus tai hyvä-paha-akseleilla, ne vain vellovat villinä merenä jonka kuohuista huuhtoutuu rantaan kokemuksia todellisuudesta. Kun kerron omasta todellisuudestani avoimesti, kerron myös teidän todellisuudestanne, koska aivan varmasti siellä jossain on yksi ihminen, joka tuntee näin, muttei kehtaa ilmaista ajatuksiaan välttämättä itselleenkään, ennen kuin joku sanallistaa ne radat, joilla ajatukset poukkoilevat. Tsemppipornoa minusta on turha kaivaa. Minulla ei ole mitään aikomusta tai halua "parantua".

Tunnen häpeää näistä ajatuksista, mutta en siksi, että tunnen niitä. Tunnen häpeää siitä, että olen antanut tämän yhdentekevän maailman mennä ihoni alle, vaikka koko elämäni olen lujittanut itseäni sitä vastaan ja valinnut tieni aivan itse. Kukaan ei ole pakottanut minua olemaan tämä ihminen. Minä olen itse hakeutunut tänne, missä ei ole ketään muita, koska en koe omaavani juuri mitään yhteistä suurimman osan ihmisten kanssa. Ja ne jotka olivat täällä minua ennen tai joiden näen tulevan tänne perässäni, ovat minulle rakkaita ja tärkeitä, koska minä tiedän teidän ymmärtävän. Te olette minun ihmisiäni. Minun epämääräinen, pieni heimoni. Ehkä tämä auttaa taas vähäksi aikaa. Ehkä voin käsitellä nämä ajatukset nyt tämän prosessoinnin jälkeen ja tehdä tilaa taas jollekin muulle, ainakin hetkellisesti.

Junkyard Shaman - Unwanted Songs

Tässä on levy, joka koostuu lähinnä asioista, jotka meinasivat jäädä julkaisematta. Kaksi ensimmäistä osaa nauhoitin marraskuussa 2017, kun isäpuoleni teki vielä kuolemaa, vihasin niitä mutten nyt ymmärrä miksi. Viimeinen osa on koottu näistä, sekä kaikenlaisista käyttämättömistä ja käytetyistä nauhoituksista, tein kaikesta kollaasin, joka loppuu Ajatuskoneesta otettuun runoon. Kokonaisuudessaan se kestää 71 minuuttia, mikä voi joillekkin olla haasteellinen mitta, mutta olen itse kuunnellut sen tänään jo kahdesti kokonaan ja muutenkin pyöritellessäni sitä noin muuten.  Ajattelin jossain vaiheessa kasata myös levyllisen kaikesta sellaisesta mitä olen tehnyt tässä muille, vaikkei minulla aivan kaikkea olekaan enää tallessa. Ainakin Koivu ja Täh!-projektin äänimaailmat onnistuivat sen verran hyvin, että ne tekisi mieli laittaa joskus jakoon, mutta ehkä tämä on sellainen juttu joka tehdään kymmenen vuoden päästä, sitten kun niitä on muutaman tunnin verran.

Tänään vietin päivän veljeni kanssa. Käytiin käveleksimässä, lojuttiin ja sössötettiin koko päivä kaikkea turhaa. Aivan hyvä lauantai, Tein vielä mustikkapiirakankin, ja vaikka aluksi taas ärsyttikin se, miten kaikkien pohjien taikinoiden reseptit ovat aina alimitoitettuja, niin aivan hyvä mustikkapiirakka siitä silti tuli. Enemmän mustikkaa kuin pohjaa, mutta mikäs siinä, soijavaniljakastikkeen kanssa täydellistä.  Muutenkin tuli syötyä paljon kaikenlaista. Syöminen on mukavaa puuhaa silloin harvoin kun on rahaa, tai joku muu maksaa siitä. Liian usein sitä iloa ei ole tarjolla, ja kohta ne rahat luultavasti taas loppuvat.

Viimeyön unet ovat antaneet ajatuksia, vaikka niiden viitteet ovatkin selkeitä ja suoria. Materiaali tosin on yksityisyytensä vuoksi sellaista, etten voi sitä muiden ihmisten vuoksi jakaa, mutta sitä vasten ainakin oli selkeää, että nuo pois heitetyt hyönteiset olivat ajatuksia, jotka palasivat siitä huolimatta, että yritin heittää niitä ulos ikkunasta. Ikkuna oli sikäli väärä sana, että huoneesta puuttui yksi seinä.

Tahdoin kirjoittaa vielä epäonnistumisesta. Lähinnä siksi, että niin monet ihmiset pelkäävät epäonnistumista ja siinä lähinnä häpeää muiden silmissä niin paljon, etteivät uskalla yrittääkään juuri mitään. Minä olen epäonnistunut jo tähän lyhyeen ikään useammin, kuin monet yrittävät elämänsä aikana, mutta se on minulle jopa mieleistä. Se pakottaa ottamaan askeleen taaksepäin ja käynnistää korjausprosessin, ajatustyön. On pakko pyrkiä ratkaisemaan eteen tullut ongelma jollakin toisella tavalla. Siitä minä nautin suuresti. Vaikka olisin epäonnistunut saman asian kanssa monestikin, aina ratkaisuun pääseminen tuntuu vähän tylsältä. Se oikeastaan onkin iso osa siitä levottomuudesta ja ahdistuksesta, jota nykyisin tunnen. Jos ei mitään ole kesken. Jos ei ole keikkoja kalenterissa, jos ei ole tauluja kesken tai musiikkia tulossa. Siitä kirjat ovat hyviä projekteja. Niiden kesken pitäminen helpottaa, ja ne kirjoittavat itseään vähän kerrallaan. Lisäksi jos ahdistaa, sen voi kirjoittaa kirjaan.  Kirjan kanssa saa luultavasti aina myös epäonnistua uudestaan ja uudestaan, kun koittaa tyrkyttää sitä jollekin kustantajaksi, ja kaikki näyttävät sormea. Mutta sellaista se on. Swansin Failure soimaan vaan ja tuijottamaan seinää taas yhdeksi yöksi.

Näin unen, jossa heitin violetteja kulkusirkkoja ulos ikkunasta, mutta ne lentelivät aina takaisin....

Hieno analogia yrityksille päästä tahdonvastaisista ajatuksista eroon.

Katarttista mesoamista

Jos someaika on tehnyt jotain mikä on helvetin ärsyttävää, se on asioiden vanheneminen. Sellaistenkin asioiden, jotka on tehty kestämään aikaa, tai sellaiset asiat jotka ehkä avautuvat vasta ajan kanssa. Viikossa kaikki tuntuu olevan jo mennyttä ja vanhaa, hautautuneena selfiesedimenttiin ja säänvalitteluturpeeseen. Tuntuu, että pitäisi olla koko ajan jotenkin mainostamassa kirjoja erikseen, ja se tuntuu vain siltä että koitan tyrkyttää ihmisille väkisin jotain koko ajan. Mutta muuten ne unohtuvat jo nyt jonnekin menneisyyteen. Se on toki fakta, että naamantunnistusalgoritmit suosivat aina kuvia, joissa on lärvi, ja ne näkyvät helpommin joka puolella. Ehkä rupean ottamaan miljoonia selfieitä noiden kirjojen kanssa jossain Kirkkopuistossa nistien seassa. Ainakin teen jossain vaiheessa oikeasti sen kuvasarjan tuon kirjan paikoista ja pääni psykologisista tunneleista. Koska olen kyennyt tunnistamaan moniakin paikkoja kirjasta, vaikkeivät ne samoina sinne menekään.

Katoamisen keskiössä, tai sivussa, tai sisällä tai alla on pienen mustan aukon reunalle syntynyt kaksiulotteinen taivaalla leijuva kaupunki, Slim City. Se on nimetty samalla logiikalla, jolla ihmiset nyt yleensäkin nimeävät asioita ("Vesijärvi", sekä sen vieressä oleva pienempi "pikkuvesijärvi", heh). Slim City on rikollisten pakopaikka, maailman uusi Australia, ei tosin rangaistussiirtolana vaan turvapaikkana ihmisten lakien kourilta. Slim Cityssä rikolliset perustavat omat jenginsä, joita kuitenkin ammattiylpeydestä kutsutaan jonkinlaiseksi kiltajärjestelmäksi. Nistit ja muut kastittomat kuuluvat automaattisesti Romuntykittäjien Kiltaan, koska kukaan muu ei halua heitä, olkoonkin, että kaikki käyttävät huumeita koko ajan paetakseen todellisuutta.  Slim Cityyn pääsee vain mustien aukkojen kautta, joiden kautta kaikki informaatio muutetaan kaksiulotteiseksi, mutta sinällään tällä ei ole havainnon kannalta väliä, koska aivot ovat mukautuva elin ja rakentavat havaintoaistimuksen samalla tavalla kuin kolmiulotteisessa maailmassa, se vain tuntuu vähän lattanammalta ilman todellista syvyysaistia. Kuin olisi sisällä piirretyssä. Informaatio ja sen puute ovat Slim Cityssä tärkein ase, avain kaikkeen, elämä on jatkuvaa säätämistä ja vainoharhan väistelyä. Slim Cityssä pyörivät myös Neljännen Ulottuvuuden Eksistentiaaliset Agentit, jotka eivät nimestään huolimatta tunnu ratkaisevan minkäänlaisia ongelmia tai rikoksia, vaan kusevan koko ajan kaikkien muroihin omaksi huvikseen. Tämä on se miljöö, jonka aivoni rakensivat jonkinlaiseksi malliksi siitä Lahdesta, jossa minä olen elänyt nyt viisitoista vuotta. Katoaminen on tosin paljon muutakin, monelle varmasti vieraannuttava kokemus metatasojensa kautta, mutta, no, sellainen minä vain nyt olen.

Nyt kirjoitan jotain "perinteisempää" jatkoa tuolle, lähinnä siksi, että se on välttämätön seuraus. Se on väistämättä seuraava vaihe samasta aihiosta ja ympäristöstä, mutta silti täysin erillinen itse Katoamisesta, koska sitä vaan ei voi jatkaa. Se tutkii Slim Cityä ja pyörii kaleidoskooppisen kollaasin omaisesti eri henkilöiden välillä, mikä saa myös sen tuntumaan varmasti turhan irralliselta joillekin. Mutta se on väistämätöntä. Koska tätä seuraava kirja tulee olemaan totaalinen introspektio. Se hahmottuu päässäni sitä tarkemmin mitä enemmän kirjoitan tätä, koska tässä en saa tehdä kaikkia niitä asioita joita tahtoisin tehdä, ne kasaantuvat itsekseen seuraavaa varten. Nautin kirjoittamisesta. Se on villiä, kahlitsematonta, melkein raivopäistä touhua. Se on maailmojen luomista ja tuhoamista. Katharsis. Viimeaikoina en ole keksinyt sille oikein muutakaan sopivaa sanaa.

Kirjoittaminen on hienoa puuhaa.

Kirjoittaminen on kyllä hienoa touhua. Etenkin siksi miten iso osa kirjoittamisesta tapahtuu jossain ihan muualla kuin koneen ääressä, kävellessä kirjoittaa kaikkein parhaiten, sitä myöten tulee kuulleeksi satunnaisia asioita, varastettua kaikenlaista sieltä täältä, junaradan kiskojen kolinoista teollisuustuuletinten hurinaan, humalaisten ja nistien riitoihin, kaikkeen mahdolliseen... Maailma kirjoittaa isomman osan asioista puolesta, kun vaan pitää korvat auki. Kun elää maailmassa joka on täynnä sivuhahmoja, ei voi välttää niiden valumista kirjoihinkaan. Tämä seuraava kirja tulee olemaan ehkä enimmäkseen sivuhahmoja, jonkinlainen kaleidoskooppinen kollaasi outoja paskapäitä sekoilemassa satunnaisuuden kourissa.

Tässä tuli myös löydettyä taas nämä, taisin jakaa ne edellisellä kerrallakin silloin kun tulivat. Kaikenlaisia vastaavia podcasteja saa linkkailla alle, tässä vaiheessa ne menevät vaikkapa "tutkimusmateriaalista", vaikka iso osa kulttuuripainosta on tuttua jo ennestään ja vielä isomman osan tuosta maailmasta näkee kun lähtee ovesta ulos ja vaikka kirjaston puistoon päivystämään puoleksi tunniksi. Saa nähdä mitä tästä projektista tulee, mutta eiköhän tästä jonkinlainen kakku kasaan leivota. Vaikka tuskin tätäkään kukaan julkaisee, mutta se nyt taitaa olla jo mennyt juna näissä hommissa. Ehkä sitten kun voin sanoa, että myin jo kaikki painokset loppuun, vaikkeivät ne viittäkymmentä isompia olekaan. Mietin noita podcasteja kuunnellessani sitä miten hienoa on, että saan olla osana tätä puolta kulttuurista, niitä pohjamutia joita ihmiset eivät tunnista ja tunnusta, mutta jotka todella muovaavat kulttuurin suuntaa, koska tiedän omienkin tekemisteni vaikuttavan jatkuvasti ihmisiin, jotka tavoittavat omilla tekemisillään suurempia yleisöjä, kuin mitä minä tulen ehkä koskaan tavoittamaan. Siitä tulee sellainen olo, että vaikka tekemiseni jätetään julkaisematta ja näyttelyt hylätään jo ennakkoon, minä olen virus joka leviää sanojen välityksellä muihin luoviin yksilöihin, ajatukset tartuttavat koko maailman yksi ihminen kerrallaan... Varastakaa kaikki mitä minulla on! Levittäkää se ympäriinsä!

Kohta voi olla taas korkea aika käydä nukkumaankin. Olen ylpeä itsestäni, kun selviän tekemisistäni huolimatta petiin jopa ennen kello viittä. Olkoonkin, että vain pari tuntia. Se tarkoittaa kuitenkin sitä, että herään jo yhdentoista nurkilla pitkien unien jälkeen. Päivä pitenee oikeastaan molemmista päistä ja turhimmat tunnit tulee nukuttua. Hyvä diili.

Looppeja.

Tänään tuntui, että asiat etenivät muutamassa tunnissa taas enemmän kuin päiviin, kun sain Kankaanpäähän jääneen kovalevyni postissa takaisin. Helpottaa kummasti oloa, kun tietää esimerkiksi uuden kirjaproggiksen olevan jotenkin päin turvassa. Vaikka tiedänkin, että tästä tulee erilainen kuin ensimmäisestä, itseni mielestä jo nyt paskempi, tämä on siitä huolimatta välttämätön osa tätä "juttua". Joidenkin mielestä se saattaa olla parempi, koska se on johdonmukaisempi ja siinä on vähemmän sekoilua, mutta se tarkoittaa minulle myös vähemmän katharsista. Saa nähdä julkaisenko tätä ikinä, mutta tiedän, että se on kirjoitettava tästä välistä ensin. Tässä vaiheessa ei ole vielä mitään väliä, mitä sille sitten tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Sähköt muuten myin juuri loppuun. Ajatuskonetta ja Katoamista riittää vielä, mutta Sähköä ei tule lisää ellei joku muu sitä halua tehdä.

Päivällä kävin kaupungilla viemässä kirjoja ja asioilla muutenkin. Oli kylmä, satoi vettä eikä siellä taas mitään ihmeempää tapahtunut, niin en jäänyt lorvimaan sen kummemmin. Huomasin itsessäni taas sen luultavasti monelle introvertille tutun tapauksen, kun sosiaalista kanssakäymistä lopettaessa pidetään huoli siitä, että varmasti lähdetään keskustelukumppanin kanssa eri suuntaan, vaikka se olisi myös täysin ohi siitä suunnasta johon itse oli menossa. Onneksi se nyt ei isoa lenkkiä tehnyt, menin torin laidalta Levykauppa Xään, hakemaan loput Sähköt kirjastoihin ja kansallisarkistoon vietäväksi, sekä rahastamaan ne parit levyt joita sieltä oli mennyt. Jos tahdotte tukea minua vaikeilla hetkillä, ostelkaa nämä levyt äksästä. Tänäänkin se piti minut leivän syrjässä kiinni, mikä oli mukava juttu. Ne ovat edelleen mielestäni myös hyviä albumeita, molemmat omanlaisiaan valokuvia psyykeestäni tiettyinä ajanjaksoina elämässäni. Uudempi ei niin kovin vanhakaan. Se on mielestäni hieno kokonaisuus siinä, että se on looppi joka toistaa pienempiä looppeja sisällään. Musiikillinen looppifraktaali.

Loopit ovat ajattelussani äärimmäisen tärkeitä. Jo siksi, että näen koko ajatteluni olevan looppi. Havaintokehä voisi yhtä hyvin olla nimeltään havaintolooppi. Oikeastaan se olisi parempi nimi, koska kehä antaa mielikuvan siitä, että kun se sulkeutuu, se on valmis. Looppi taas on jotain, joka aloittaa aina uuden kierroksen, rakentuu vanhan informaation päälle, kasvaa ja muuttuu vähitellen joksikin toiseksi oman iteraationsa kautta. Ja juuri niin kaikki meidän ajattelussamme toimii. Muisti, persoonallisuus, ajattelu itsessään, kaikki psyykeessämme tukee tällaista rakennetta. Me voimme yrittää ohjelmoida sitä uudelleen, tehdä itsellemme tietoisiksi vaikkapa pahoja tapoja ja kirjoittaa koodiin uuden pätkän, "kun tunnistan tämän mielihalun, katkaise looppi ja aloita tämä uusi toiminta". Me olemme kognitiivisia koneita, tai sitten se johtuu vain siitä, että rakennamme koneita ja niiden älykkyyttä länsimaisen logiikan pohjalta omiksi kuviksemme, se on lopulta ihan sama, meidän välillämme on analogia, me olemme riittävän yhenmukaisia voidaksemme tehdä toista katsomalla havaintoja toisesta. Tämä energia kannattaa ehkä valjastaa johonkin muuhun käyttöön.

Junkyard Shaman - Junk Love

Kävin tänään tekemässä tämän. Se sisältää myös nauhoituksen Ajatuskone-performanssista, jonka tein Kankaanpään pääsykokeessakin. Sain tänään tietää, että luultavasti pääsin sisään, mutta täysi varmuus tulee vasta sitten, kun kaikki kiintiöpaikat on täytetty ja Opintopolussa näkyy pisteet ja selvyys siitä, että varmasti sain paikan. Tuntuu vähän absurdilta, että kun kuulema sijoituin kuitenkin "hyvin" pisteissä, voi olla ettei se riitä kiintiöpaikkojen jälkeen. Käsittääkseni edelläni oli kuitenkin vain pari, ja ei-kiintiöllisiä pääsee viisi, eli ilmeisesti pääsin kouluun. Silti en luota siihen ennen kuin on mustaa valkoisella. Mutta tähän levyyn. En edes yritä väittää ettenkö olisi ollut hieman Einstürzende Neubauten-päissäni, mutta jokainen toki tietää, että metallin kolistelu on ollut minulle rakasta jo kauan ennen eilistä. Heh. Lähinnä tuossa tuli mietittyä, minkä verran tässä pystyy tekemään täysin ilman kitaraa ja muuta soitinta. Tarkoitukseni on koittaa bookkailla itselleni rundia kirjastoihin, kun en välttämättä muuten tule vieneeksi kirjoja niihin. Tampereella oli ollut tänään Limpe Fuchs esiintymässä, mutta onpa tuolla Metsossa ollut vaatimattomampiakin livekeikkoja. Mietin, voisiko meikän lofi-dadailu kelvata sinnekin, äänimaailmoja pelkällä romulla jonkun halvan vahvistimen läpi. Mutta onhan nämä Fuchsinkin rakennelmat aivan järjettömän hienoja.



Teräskateus on tosiasia, mutta minullakin on tässä parit tangon pätkät odottelemassa rälläkkää ja hitsausta. Yritän tehdä niistä mahdollisimman roudausystävällisiä, jotta kykenen raahailemaan niitä keikoillakin mukana. Kantelekin on ollut tuossa huoneen nurkassa melko pitkään, vaikka uudella kontaktimikillä se voisi toimiakin. No, ehkä laittelen kirjastoihin viestiä ja koitan päästä soittelemaan. Kirjat löytyvät nyt myös Lahden kirjastosta, huvittaisi nähdä jonkun tietämättömän ilme, mikäli hän sattuu lainaamaan ja lukemaan Katoamisen ilman mitään ennakkotietoa tai aavistusta. Tarkoitus olisi viedä loput neljä Sähköä ainakin Helsinkiin ja Tampereelle kirjastoihin, sekä kansallisarkistoon yksi kappale. Sen jälkeen ne ovat loppu, eikä lisää tule ennen kuin joku toinen maksaa.

Romumusahommia

Tämä tulee olemaan aina se päivä, jona rakastuin Einstürzende Neubauteniin. Tuo bändi on haahuillut tietoisuuteni rajamailla kai ainakin vuosikymmenen ja monet ovat sanoneet, että varmasti lähtee minulle, mutten ole sitä vielä todennut, ennen kuin tänään katsoin ensin tuon loppuun linkatun keikan, ja sitten kaksi kertaa suunnilleen putkeen tämän live DVDn. On vaan jotenkin niin järjettömän hienoa miten jotkut asiat ottavat aikansa ja kolahtavat sitten yllättäen ja pyytämättä tajuntaan ja jäävät sinne asumaan ja vaikuttamaan.  Tämä on kaikkea sitä, mitä musiikin pitää mielestäni olla. Romua ja alkukantaista, primitiivisiin aisteihin menevää rytmiä. Sillä tavalla olen hyvin yksinkertainen olento. Syke on kaiken pohja.

Näitä katsoessa tuli myös helposti jousikateus. Olen koittanut metsästää ja varastaa vanhoista sohvista ja kaikista laitteista kaikki jouset jotka vain irtoavat, koska niiden kolina, räminä ja luontainen kaiku vaan on hienointa maailmassa. Sikälikin turhauttaa, että voisin nyt olla eräällä farmilla rakentelemassa soittimia, mutta koska ajattelin, että minua tarvitaan harjoittelussa Lahdessa, pyörittelen nyt peukaloita täällä kunnes minua tarvitaan. Mutta ajattelin tässä hommata jostain rälläkän ja alkaa valmistella joitain tavaroita soitinrakennusta, suomeksi sanottuna ehkä hitsailua varten.

Bändihän olisi tulossa tietysti Suomeen marraskuussa ja aion olla paikalla tavalla tai toisella, mutta lähtökohtaisesti ei houkuta ajatus siitä, että istumapaikka aivan salin perällä maksaa 64 euroa, ja vaihtoehtona myydään lippuja permannon takana 38 eurolla. Saa nähdä mihin sitä päätyy, katsotaan nyt sitten kun on vuokrat ensin maksettu ja elämässä taas joku roti edes hetkellisesti. Käki-juttuja tekisi mieli soittaa paljon lisää. Seuraava keikka on Helsingissä, Kalasataman Vapaakaupungissa juhannussunnuntaina 24.6, klo 16-18. Veikkaan, että siitä tulee melkoisen mukava iltapäivä, suosittelen tulemaan paikalle, koska se on luultavasti viimeinen kerta kun päästään tekemään tämä Helsinkiin näin omaehtoisena touhuna. Lisäksi tapahtuma on sikäli minun järjestämäni, ettei siellä ole mitään muuta ohjelmaa. Vain me, teille. Taidan katsoa nämä keikat vielä kerran.

Junkyard Shaman - Viimeiset Sanat

Kävin eilen nauhoittamassa tämän, melkolailla yhtä ottoa, mitä nyt pidin tauon biisien välissä. Molemmissa biiseissä on myös tuosta sanelukoneesta napattuja pätkiä tulevasta spoken word-levystä. Tuo on kyllä maaginen laite. Monesti tulee vaan kelailtua nauhaa edes takaisin ja soitettua satunnaisia ajatuksia sieltä täältä. Toisinaan kävelen junaraidetta pitkin ja kuuntelen omia menneitä runojani. Joskus kävelen ja nauhoitan tajunnanvirtana jotain. Kun ensimmäinen puoli (22 minuuttia) on kokonaan täynnä, siitä tulee tuo 10" levy, kunhan saan jostain riittävän tolkullisen diilin sen tekemiseen. Tällä hetkellä taisi olla 13 euroa kappaleelta. Amerikassa joku tekisi 10 dollaria kappaleelta, mutta postit siihen päälle taitavat olla niin kalliit, että sinne jäisivät.  

Viikonlopun aikana oli operaatio yrittää myydä kirjoja niin paljon, että saan vuokrarahat maanantaiksi kasaan, kun en tajunnut, että harjoittelussa ollessa kesän tuet pitää hakea erikseen. Vituttihan se, mutta sain kirjoja myytyä ja huomenna saan vuokran maksuun. Toki kirjoja saa ostaa vieläkin, koska loppukuu pitää elääkin jollain, mutta onneksi oletan, että ne tuet tulevat edes jossain vaiheessa. Kirjoja voi ostaa nyt myös Bandcampin Merch-sivulta. Postikulut sieltä toimivat tosin vähän vammaisesti, kun ei saa koko paketille yksiä postikuluja. En toisaalta usko sitä kautta montaakaan kirjaa myyväni, mutta lähinnä ovat siellä jos jollakulla on Paypalilla enemmän rahaa ja muutenkin asiaa tilailla jotain sieltä niin.  Katoamisesta ei ole tullut vielä muuta palautetta, kuin että katarttista kampetta, ja se on sikäli osuvaa, että kunnon katharsispäissään sitä on tykitelty menemäänkin, niinkuin kaikki muukin meikän taide oikeastaan on.



Nyt on tässä tullut kuunneltua oikeastaan helvetin hyviä uusia levyjä pari päivää. Tässä ensinnäkin Boarin tuore Poseidon, joka on kyllä hemmetin kova! High On Fire-fibat yhdistyy jumittavampiinkin fiiliksiin ja kieroihin riffeihin todella hienolla tavalla, ja homma imaisee melko hienosti mukaansa. Samoin tekee myös tämä Meteor Vortexin tuore Absorb/Implode, josta havahduin ensimmäisen biisin lopussa, että onpa saatanan kova! Livenäkin tämä oli hyvä bändi jo aikaisemmin, mutta pitempiä biisejä kaipasinkin ja tekisi mieli nähdä nämä livenä juuri tämän matskun kanssa myös. Pitänee järkätä keikkaa taas tässä jossain välissä, kunhan saa akuutimmat säädöt pois alta.

Lahdessa taas

Pääsykokeet onnistuneesti takana. Performanssi tuntui omasta vinkkelistä vahvimmalta tekeleeltä, vaikka tuollainen tilanne jännittääkin hieman enemmän kuin normaalit olosuhteet. Kaikki meni kuitenkin kuten olin ajatellutkin, ja opiskelijoiden palaute ainakin oli hyvää. Oli myös mielenkiintoista saada palautetta ja käydä keskustelua opettajien kanssa sen jälkeen. Siinä pohdiskeltiin esityksen introverttiutta, mutta mietin, että melko suurelta osin kaikki performanssit joita olen suunnitellut ovat introverttiä kampetta, koska ahdistun osallistamisesta niin paljon itsekin, enkä tahdo altistaa ketään sellaiselle. Ennemmin tekee mieli rakennella jonkinlaisia installaationomaisia tila-ajallisia kokemuksia tai tapahtumasarjoja, jotka synnyttävät ihmisen päässä äkillisen oivalluksen samastumisesta, että juuri tuolta jokin asia tuntuu. Pidän sitä kuitenkin onnistuneena ja vahvimpana osuutena tästä ruljanssista.

Seuraavana päivänä oli viimeinen osa, joka taas jännitti itseä eniten, koska siinä oli tarkoitus tuottaa jotain esittävää ja mietin, etten ole koskaan piirtänyt ihmisiä mallista, etenkään hiilellä ja etenkään A0 kokoon. Se oli jännää, mutta kun pääsi alkuun, työhön löytyi oma flow, ja jos elämäni ensimmäinen elävän mallin piirros näyttää tältä, niin eihän se nyt ihan paska ehkä ole!

Sitten huomasin, että olen unohtanut hakea opintotuet kesälle harjoittelun ajaksi, joten laitoin ne hakuun nyt. Käsittelyaika on kuitenkin kolme viikkoa ja vuokra pitäisi maksaa. Sain myytyä kirjoja jo sen verran, että jos kaksi ihmistä nyt ostaa Sähkön, Ajatuskoneen ja Katoamisen (yhteensä 40 euroa, postit saa siitä läjästä jo meikän piikkiin) niin saan maanantaina vuokran maksuun. Viestiä jotain kautta tulemaan niin laitan kirjat pakettiautomaattiin viikonlopun aikana. Olen onnellinen jo sikäli, että se vähä mutina mitä olen Katoamisesta kuullut vihjaisi, että lukijat ovat ehkä ymmärtäneet mitä lukevat. Se on tietysti aina hyvä juttu. Nyt koitan tässä suihkun jälkeisessä tilassa rentoutua vähän. Käytiin soittamassa muotsikan hautajaisissa Käkeä. Keikka oli vähän niin ja näin, mutta ihmiset pitivät, ja vaikken itse aina päässytkään irti itsestäni, niin oli se kai ihan kivaa. Vähän turhan turvallinen ja tavallinen. Tekee mieli räjäyttää kaikki atomeiksi ja purkaa osiin heti, kun se alkaa rutinoitua noin.