Väliraporttia

Pääsykokeet ovat tähän mennessä menneet paremmin kuin oletin, vaikkeivät työt toki parhaasta päästä olekaan. Silti parempia, kuin mitä odotin tekeväni täällä. Lisäksi asetelmamaalauskin oli ensimmäinen ikinä. Huomenna on performanssi, joka on sikäli stressiton, että se on ollut valmiina jo ainakin lauantaista asti, ja nyt tarvitsee vain mennä ja esittää se. Helppo kärnä. Tässä on nyt nämä duunit ja pari sanaa.

Asetelmamaalaus. Olin aivan varma, että tämä menee jo lähtökotaisesti niin pitkin vittuja kuin voi mennä, mutta siinä koko röykkiössä oli YKSI pieni penkki, jolla sattui olemaan juuri tuollainen hieman ruosteen värinen kangas ja tiesin, että tuossa on meikän ainoa mahdollisuus selvitä tästä elossa. Ja selvisin elossa, vaikkei se hyvä olekaan, ei tuo kauheasti hirven sarvelta näytä, mutta hyvän Huuto-pastissin sain tuon ihmesoittimen naamatauluun ja sitä myötä edes yhtenäisen tunnelman ja komposition. Eli vaikka olen paska maalaamaan, pääsin elvistelemään sillä vähällä ymmärryksellä, jota minulle on suotu. Tätä maalatessa meinasin tukehtua omaan limaani sen mennessä väärään kurkkuun (joskus unohdan hengittää, kun keskityn asioihin) ja keho meinasi kuolla alta siihen paikkaan, ettei tarvitsisi jatkaa duunia. Hoin mielessäni, että itse saatana alotit, joten nyt jatkat sen myös loppuun asti, etkä karkaa kesken kaiken.

Veistos teemasta jano. Olin antamassa sille paljon typerämpää nimeä, mutta onneksi kirjoitettuani ensimmäisen sanan totesin, että tässä on juuri se abstraktio jota tarvitaan, ja kun jälkeenpäin päässä rätisi ja paukkui huolella sen monitulkintaisuuden johdosta, kättelin itseäni selkään vielä uudestaan.  Tämä on tähän mennessä paras töistä, etenkin siksi että viiden kilon savesta käytin ehkä puoli kiloa maksimissaan, kun taas monet tuntuivat lappavan kaiken saman tien käsiteltäväksi. Teki ne toki hienompia duunejakin, että kikkeliskokkelis vaan.

Tämä on iltatehtävä, joka liittyy meille näytettyyn ASMR-limavideoon. Minusta ne videot ovat vain kuvottavia, kaikkea muuta kuin rentouttavia, joten ainoa luonnollinen assosiaatioläjä oli siis suunnilleen tässä näin. Ensimmäinen sivu on ikäänkuin kansilehtenä, vaikkei sellaista olisi tarvinnut tehdä, mutta kun oli paperia ja teki mieli kirjoittaakin aihiosta jotain, niin annoin mennä sitten. Tähänkin olen tyytyväinen sikäli, että sain tehdä jotakin omaa, vaikka tuo akvarellipaperi olikin tusseille melkoista murhaa. Pitää ostaa uudet kun pääsee pois.

Huomenna teen siis performanssin nimeltä Ajatuskone (yllätys!). Vedin sen kerran läpi Instagramin livessä ja pienen sohlailun kanssa se oli noin kahdeksan minuuttia pitkä. Silti mahdollisuuksien rajoissa. Kannatti kuitenkin kokeilla se läpi, koska siinä tuli treenattua käytännön ongelmat pois alta, joten huomenna voi vaan vetää sen läpi. Torstaille on jäljellä elävänmallinpiirrustus hiilellä. Sitäkään en ole tehnyt koskaan aikaisemmin, mutta jotenkin kuvittelisin, että jos kuusi tuntia hinkkaa yhtä kuvaa niin kaipa siitä saa tehtyä edes välttävän. Muuten on paha sanoa, onko nämä hommat menneet yhtään hyvin tai huonosti, ainakin on ollut erilaisia hommia kuin muilla ja olkoon sitten valitsijoista kiinni onko se hyvä vai huono juttu. Maanantaina saa kuulema jo tietää, eli ainakaan ei tarvitse roikkua löysässä hirressä sitten. Mukavaahan täällä on ollut ja haastattelunkin perusteella vaikuttaa melko hyvältä kaikin puolin. Kaikki asiat tässä kiinnostaa, eikä tuo opparin tekeminen LAMKillekaan tuntunut olevan mikään este, etenkään kun siitä koulusta ei ole enää mitään muuta jäljellä.  Perjantaina pitäisi selvitä Lahteen ja mennä Kannaksenkadulle muotsikan hautajaisiin soittamaankin. Käki se siellä kolistelee, en tiedä vielä koska, mutta ei teillä ole sinne mitään asiaa kummiskaan.

Sunnuntai jossain muualla...

Kankaanpää on mukavan rauhallinen ja sopivasti lehmänpaskan hajuinen. Veljelläni on loistava asteikko jolla suhteuttaa kaikki maailman pitäjät: pertunmaa-heinola-lahti-helsinki-akseli. Kaikki isot kaupungit ovat Helsinkejä, kaikki pikkukaupungit Lahtia, kaikki itseään kaupungiksi luulevat kylät Heinoloita ja kaikki kärpäsenpaskat Pertunmaita. Tämä on tuolla asteikolla ehta Heinola, mutta huomattavasti Heinolaa mukavampi. Meinaan nukahtaa pystyyn koko ajan nyt, mikä luultavasti tarkoittaa sitä, että ensi yönä saan taas pyöriä sängyssä ja aloittaa pääsykokeet sitten aivot totaalisen jumissa. On hyvä antaa tasoitusta muille.

Tekisi jotenkin mieli alkaa kirjoittaa taas uutta runokirjaakin kun edellinen on saatu ulos, mutta jos sitä nyt vaikka antaisi ajatusten kypsyä asian tiimoilta vähän aikaa. Kirjaakin kirjoitin vähän. Kaksi sivua. Tämän kohdalla kokeilen toisenlaista rakennetta. Harhautusta. Olen oikeastaan ajatellut jo kauan, että Slim Cityyn, tuohon pääni sisäiseen kaksiulotteiseen kaupunkiin sijoittuvat kirjat tulevat olemaan trilogia nyt ainakin, kaikki kerronnaltaan erilaisia. Voin myös kyllästyä tähän ajatukseen ja tuhota sen myöhemmin. Annan itselleni siihen luvan, koska tiedän että voin vain kusta siihen ja laimentaa sitä jokaisella uudella sanalla. Joten sen täytyy olla perusteltua. Kusen täytyy sentään olla vahvaa.

Nyt voisin repiä itseni irti tästä nojatuolista ja käydä vaikka ulkona. Hakea jäätelön tai jotain. Ja valmistautua henkisesti. Tässä on kuva jonka tein eilen. Punainen Lanka // My Life Is A Fucking Mess. Ysärin lapset tietää.

pääsykoehommia

Aamusella lähden kohti Kankaanpäätä. Maanantaina alkavat pääsykokeet, jotka kestävät torstaihin asti, sitten perjantaina suorilta Lahteen ja muotsikan hautajaisiin soittamaan Käki-keikka. Kaipa siihen mennessä selviää, mitä sinne pitää roudata ja monta reissua ajaa. Se on sen ajan murhe kuitenkin, pitää selvitä yksi asia kerrallaan. Yksi haaste on bussireissut koiran kanssa, koska mistään ei selviä olisivatko kuskit rahaa vailla vai ei, ja sitten sitä joutuu aina erikseen selvittelemään bussissa, yleensä ilman rahaa. Omapa on ongelmansa ja huono systeeminsä, niin kauan kuin sitä ei erikseen kysytä, siihen voi vedota.

Kirja aiheuttaa taas ristiriitaisia tunteita, tämä tunne on täsmälleen sama kuin ensimmäisten omien levyjen kanssa. Sitä on tehnyt jotain epämääräistä ja hankalasti määritettävää (jonkun mielestä ehkä vaan sekavaa paskaa), eikä osaa yhtään sanoa, mitä kukaan sinun pääsi ulkopuolinen voi saada siitä irti, vai saako mitään ylipäätään. Siksi on koko ajan sellainen ristiriitainen olo, sekava riemun ja ahdistuksens ekainen jännite, joka purkautuu kai vasta kun joku sanoo siitä jotain, yhtään mitään ylipäätään. Otan yhden kappaleen kaikkia kirjoja mukaan, että voin tarvittaessa postittaa niitä Kankaanpäästäkin menemään, koska ensinnäkin minun täytyy myydä niitä jos tahdon päästä Kankaanpäästä pois loppuviikosta. Mutta kuten sanoin: yksi asia kerrallaan.

Nyt voisi miettiä nukkumistakin. Ajattelin herätä kymmeneltä, niin kerkeän vielä ähertää ja hikoilla pari tuntia tässä ennen lähtöä. Ei kuitenkaan riittävän pitkää aikaa, että tulisi oikea nälkä ja pitäisi tehdä ruokaa. Katsoin Atlantan toisen kaudenkin tässä illan mittaan, ja siinä oli kyllä muutamakin hemmetin hieno jakso. Ja muutenkin aivan yhtä hyvä meno kuin ensimmäisellä kaudella, vaikka kerrontatapaa oli hieman muutettu. Nyt alkaa olla aivot niin jumissa, että menen nukkumaan. Jos ei minusta kuulu viikkoon, niin luultavasti vietän laatuaikaa perheeni kanssa, enkä jaksa roikkua internetissä.

Kirjoittamisesta ja ihmisyydestä

Kuuntelin tässä tämmöistä podcastia ja itsestäni olisi jotenkin absurdia, etteivät ihmiset muka osaisi kirjoittaa ihmisistä, miehistä, naisista, mustista tai homoista tai kenestä tahansa itsensä ulkopuolisesta ihmisestä. Lopultakaan se ei kuitenkaan ole yhtään sen kummempaa kuin se, että kirjoitat omasta ihmisyydestäsi, ja on aivan sama millainen lihanukke on alla, ihmiset ovat ihmisiä. Meillä on pohjimmiltaan samat pelot, samat halut, samat ajatukset, toiveet ja vaivat. Heti jos alat miettiä, että "Ok, tämmönen on homo ja sen täytyy miettiä tämmösiä juttuja ja tehdä näin ja noin", niin ihan päin helvettiähän se menee. Alat määrittää ihmistä, koko sitä kompleksista synti-, ja häpeäpalloa, pelkästään jonkin yhden piirteen tai ominaisuuden kautta ja jätät huomiotta kokonaisen spektrin kaikenlaisia perversioita ja puolia, joita elämä kolhuillaan ja oikuillaan ihmisille opettaa.

Siitäkin syystä Atlanta on nimenomaan käsikirjoituksensa puolesta niin saatanan virkistävää kamaa, koska vaikka ne rodulliset asiat ja muu kommentointi on selkeästi olemassa paitsi kontekstissa ja niissä järjettömän hienoissa absurdeissa piirteissä, niin lähtökohtaisesti siinä on kirjoitettu ihmisiä joilla on ihmisten ongelmat, eli siis aivan yhtä samastuttavaa kamaa minullekin, koska satun olemaan tällainen ihminen myös. Atlantassa on myös loistava jakso siitä miltä se näyttää, kun valkoinen ihminen koittaa "fiilata" ja "samastua" nimenomaan mustien kärsimykseen ihan täysillä, ja onnistuu määrittämään ihmisiä jonkin sellaisen asian takia, jolla ei ole heille itselleen mitään helvetin merkitystä. Siinä se osuu mielestäni naulan kantaan. Itsestäni on jotenkin vieraannuttavaa, kun enemmistöihmiset alkavat pelastaa ihmisiä, joita katsovat vähemmistöksi, koska juuri se tavallaan kaivaa syvempää eroa ihmisten välille; sen sijaan että muut nähtäisiin itsensä kaltaisina ja tasavertaisina ja -arvoisina, he ovat ERILAISIA, jotain mikä täytyy säilyttää tai pelastaa. Siinä toteutetaan täsmälleen samanlaista imperialistista ajatusmaailmaa, joka on orjuuttanut ja alistanut ihmisiä alunperinkin, aivan kuin enemmistön edustaja kuratoisi arvokasta ihmisyyttä ja päättäisi armollisesti laskeutua pelastamaan valitsemansa ihmiset. Ja juuri tuollaisten kommenttien takia se on tärkein sarja joka tässä nyt on pätkähtänyt vastaan. 

Ei kukaan meistä tarvitse pelastusta. Me olemme kaikki aivan samanlaista lihaa ja luuta, galaktisessa mittakaavassa ohikiitävän häviävän pieni ja mitätön ilmiö, itsellemme maailmankaikkeuden tärkein asia ja ainoa mittari. Me olemme tässä nyt tämän jonkinlaisen hetken ajan, joten olisi jotenkin syytä oppia tulemaan toimeen keskenämme ja nähdä tämän herkän ja hajoavan rakennelmamme hienous sen sijaan, että pyrimme ajamaan kaikki meistä eri karsinoihin ja eristämään ihmisiä siitä yhteisestä ihmisyyden kokemuksesta, joka meillä on. Sikäli olin mielissäni tuosta ohjelmasta, että toimittajan yrityksistä huolimatta nämä molemmat henkilöt, jotka kuitenkin jollain tavalla ovat kustannushanoissa kiinni, olivat melko maltillisia näiden asioiden suhteen ja puhuivat aivan järkeviä, eli suosittelen kuuntelemaan, jos on tunti löysää aikaa. Jos on muutama tunti enemmän löysää aikaa, suosittelen katsomaan Atlantan. Ja toki on myös asioista, joista minulla ei voi olla mitään käsitystä, mutta siitä syystä en kirjoita niistä. Syrjintä toki on melko samanlaista, oli sen syy mikä hyvänsä. En silti koe, että minun tarvitsisi Atlantaa katsoessani miettiä koko ajan hahmojen ihon väriä tai sitä dilemmaa, koska heidän dilemmansa ei ole heidän ihonsa väri; heidän dilemmansa on köyhyys, ja typerät ihmiset jotka näkevät vain heidän ihon värinsä. Se on ehkä se toinen iso naula arkkuun. Ei minunkaan verenperintöäni kukaan välttämättä päältä päin näe, mutta joku maaginen Kainin merkki minulla tuntuu olevan otsassa, kun virkavallan, virastojen ja laitosten kanssa menee kaikki aina aivan päin vittua. Se on antanut minulle toisaalta melko vahvan äänen, kun riittävästi yrittää päästä maailmaan sisään ja tulee jatkuvasti torjutuksi, se synnyttää väistämättä "tunkit: pitäkää ne!" -reaktion, ja kas kummaa, kun sinua ei enää kiinnostakaan olla osa maailmaa, alkaa se vähitellen kiinnostua sinusta, mikä on hyvin mielenkiintoinen ja merkillinen ilmiö...

Vuotamista.

Olen tässä jonkun tunnin katsellut youtubesta löytyviä videoita 90-luvun Pertunmaasta, mikä tuntuu jotenkin helvetin oudolta ja absurdilta. Joku on digitoinut minun lapsuuteni (jonka on kaikesta päätellen ohjannut Markku Pölönen) ja laittanut sen nähtäville. Aluksi katselin huvittuneena jotain paskanlevityksen MM-kilpailuja, naureskellen maalaisuudelle, mutta äkisti touhuuni hiipi jopa hieman epätoivoinen sävy. Minun on pakko löytää itseni, jokin todiste lapsuudestani, ulkopuolisen tallentama jälki olemassaolostani. Tai elävä kuva kuolleista isovanhemmistani ennen kuin elämä hakkasi heidät maahan ja sulki multaa päälle. Ajattelin, että jos löydän itseni, yritän välittää ajatuksia lapsuuden minälleni telepaattisesti. Ehkä juuri niin sain monet ajatukset, haikeuden aallot noina kesäiltoina jossain tanssilavojen alla, ehkä välitän niitä ajatuksia juuri nyt. On jotenkin outoa katsella kaikenlaisia tuttuja, vanhojen kavereittan vanhempia ja kaikenmaailman kylän pallomahaisia ukkoja nuorempina. 90-luku oli outoa aikaa. Pertunmaalla se oli pysähtynyttä aikaa. Mikään ei mennyt eteenpäin, paitsi silloin kun kaikki meni päin helvettiä.

Tuntuu, että olen saanut kirjoitustouhuista niin hyvää palautetta etten ansaitsekaan sitä. Se tosin perustuu pitkälti runoihin, kyllä se Katoaminen niitä sitten tasoittaa kai. Runot toisaalta ovat minulle ominta aluetta. Sanon nyt. Valehtelen. Jonain toisena päivänä se on basson soittaminen saatanan lujalla. Joskus se on maalaaminen. Toisinaan akustisen kitaran soitto. Milloin mikäkin. Ja aina silloin se on muka oleellisinta ja tärkeintä minua, vaikkei minua todellisuudessa ole olemassa. Olen vain tekemisteni väliin jäävä tyhjä tila. Minulla ei lähtökohtaisesti ole merkitystä, jos se tietoisuus jonka välitän saa minun kauttani oikean äänen. Sellaisen, jossa ie välttämättä kuulu "minun" häiritsevä puheeni, vaan sen ihmisen ääni, joka ei koskaan tule olemaan olemassa tässä maailmankaikkeudessa, mutta jonka minä teen todelliseksi siitä lukevalle tietoisuudelle. Siitä tässä on kyse. Simuloinnistakin kai, tavallaan. Tietoisuuden luomisesta. Parhaimmillaan itsetietoisen, omaa olemattomuuttaan tarkkailevan tietoisuuden luomisesta.

Silti tuntuu hyvältä, että se menee perille. Koska se ei ole itsestäänselvys, ja uskon sen vaativan tietynlaisen ihmisen, kone raksuttaa ajatuksia niille jotka ovat valmiita ottamaan vastaan, mutta se vaatii sen, että annat sielusi ja ruumiisi minulle siksi aikaa. Se vaatii sitä, että annat itsesi sille täydellisesti, koska se on primitiivinen rituaali, tai niin minä itse olen lukemisen aina kokenut, ja siksi turhauttaa monesti puhe kulttuurista ja taiteen kritiikistä, koska pohjimmillaan kyse on vain ja ainoastaan siitä, resonoiko teos kokijassa, ottaako hän vastaan sen viestin, jonka tekijä on lähettänyt joskus vuosisatojenkin takaa. Sen tarkoitus on ruokkia ajatusta, viedä sitä kehitystä eteenpäin. Ei tehdä teoksesta näyttelykoiraa, joka nostetaan lamppujen alle pöydälle ja katsotaan, täyttääkö se rodulle asetetut kriteerit. Musiikki on tästä vielä huomattavasti vapaampi kuin kirjallisuus. Musiikki on niin brutaalia vaikutuksessaan, että sitä on vaikea jättää huomiotta, kirjan lukemisen voi aina lopettaa. Jos musiikki ei lopu, sitä on kuunneltava. Tällaiseen aggressioon minun taiteeni pitkälti perustuu. Tavallisimmin sitä kuvaillaan ylitsevuotavaksi, kokonaisvaltaisesti kuormittavaksi ja kuluttavaksiki kokemukseksi. Niin sen pitää ollakin, koska niin sen tekeminenkin on. Koska minun täytyy kärsiä tietoisuudestani, aion hukuttaa kaikki muutkin siihen.

Pitkä päivä

Aamuherätykset eivät ole oma juttu, kun on tottunut menemään nukkumaan silloin kun pitäisi herätä. Tänään kuitenkin tein niin ja menin painamaan paitoja koko päiväksi, siitä kotiin, koira kainaloon ja pihalle, lopulta kasin korvilla kotiin, melkein 12 tuntia jaloilla vaan. Mietin, että voisin laittaa CVhen, että osaan kävellä tosi pitkään kitisemättä vaikka olosuhteet olisi mitkä. Se on ihan hyvä taito olemassa, eikä tunnu olevan mikään itsestäänselvyyskään enää nykyään.  Huomenna menene sentään vähän myöhempään, mutta sama paitarumba jatkuu. Kirjojakin on saanut postittaa suht tasaiseen, ensimmäiset kymmenen on nyt myyty eikä Käki-levyä enää siis ole tulevissa.

Nyt katselen tässä Atlantaa, Donald Gloverin (varmaan Childish Gambino sanoo enemmän) sarjaa. Tämä on kyllä aivan helvetin hyvä, nimenomaan dialoginsa ja käsikirjoittamisensa puolesta. Eilen kuuntelin New Yorkerin haastattelua, jossa Glover selitti sitä miten on tiedostanut tämän systeemin ja onnistunut menestymään sen sisällä juuri siksi, että antaa sille mitä se tahtoo, mutta omilla ehdoillaan ja omalla tavallaan. Tätä katsoessa ymmärrän sen hyvin. Hän tuo kaoottisen Atlantan ja omilla tavoillaan eteenpäin pyristelevien ihmisten elämät ja satunnaisuuden eloon hienolla tavalla, kauneus on pienissä arkisissa yksityiskohdissa ja älykkäässä dialogissa, jollaista ei vieläkään näe riittävästi televisio-ohjelmissa. Glover sanoi, ettei FX meinannut sulattaa kaikkea sarjassa ilman vääntöä, ja sen ajattelu tuntuu ärsyttävältä. Kaikenlaiset tuotantoyhtiöt, joiden pitäisi tarjota ihmisille tämänkaltaisia elämyksiä, jotka antavat mahdollisuuksia samastua myös hahmoihin, jotka eivät välttämättä näytä katsojalta (en ole ikinä ymmärtänyt mitä helvetin väliä sillä on, ihonväri, sukupuoli, ikä, aivan sama, me olemme kaikki ihmisiä ja meillä kaikilla on ihmisten ongelmat). Se vaatii älykästä käsikirjoittamista. Firmoilta se vaatii sitä, että uskalletaan ottaa riskejä juuri tällaisten ohjelmien kanssa. Hieno sarja!


Kohta pitää alkaa valmistautua jo ensi viikon pääsykokeisiinkin, jos huomenna vaikka joutaisi ostamaan kyniä ja kaikkea muuta tuollaista käyttökampetta, ettei tarvitse kiroilla kun menee hermot välineiden kanssa. Mustetta pitää ainakin ostaa aina kun on rahaa. Ja nyt ehkä jopa saataa ollakin, kiitos kirjojen. Tulevaisuuden Jere saa sitten miettiä millä maksaa kaiken. Niin joo, autoin Terhiä tekemään levyn, soitan kitaraa kahdessa ensimmäisessä biisissä ja vähän rumpuja viimeisessä. Viimeinen biisi etenkin on aivan helvetin hieno. 

Helsingin keikka takana

Tänään Helsingissä soitettiin toinen helvetin hauska ja hyvä keikka, teknisiä vaikeuksia lukuunottamatta. On hauskaa, että ne löysät sai soiteltua pois kahdella keikalla, ja nyt voi vaan keskittyä myllyttelemään näitä juuri niinkuin tahtoo. Ongelmaksi meinaa vaan muodostua kamppeet. Ensimmäisenä iltanakin haisi palaneen käry ja paska, tänään menetin molemmat keikan parhaat riffit kun bassovahvistin pimeni. Minkä takia vahvistimiin laitetaan numeroita jonnekin kymppiin asti, jos ei sillä voi soittaa nelosta kovemmalla ilman, että se ylikuumenee? Alussa oli helvetin hyvä fiilis kun sai soitella niin lujalla, mutta sitten puolivälissä pimeni, aluksi luulin että piuhat meni paskaksi, mutta miksaaja kävi sanomassa, että kamppeet ylikuumeni, tulee sitten kohta takaisin kun jäähtyy, ja laittoi pienemmälle. Sen jälkeen fiilis laski hieman, mutta soittaminen maittoi silti, mutta kun vahvistin pimeni uudestaan viimeisen riffin (joka on sorttia "repeat until infinity") aikana niin siinä kohtaa kyllä jo vähän vituttikin. Murjoin sitten bassoa vaikken tiennyt mitä helvettiä se muka auttaisi, mutten tiennyt mitä muutakaan siinä sitten voisi muka tehdä. Varpaankynsikin halkesi siinä jotenkin, mutta eipä tuo isommalta vauriolta tunnu. Hauskaa oli soittaa silti, teknisiä ongelmia tulee aina. Ripa puhkaisi virppakalvonkin, että menihän siinä asiat miten sattuu, eli hyvä keikka!

Kirjojakin piti ottaa mukaan, Sähköä ja Ajatuskonetta olikin, mutten tajunnut ottaneeni Torveen vaan kaksi Katoamista ja myyneeni ne molemmat, niin eipä sitten ollut niitäkään mukana. Riittääpähän pitempään, kun ei joka keikoilla niitä myy. Heh. Oli kyllä mukava reissu kaikenkaikkiaan ja Taseriakin soitellaan nyt mieluusti paljon lisää. Kovassa vedossa vielä näin hyvin treenattuna, eli keikat kelpaa ja kannattaa kysellä nyt kun kaikkeen sanotaan vielä joo, aina se jossain vaiheessa sitten laantuu.

Tekisi mieli tehdä tuosta Katoamisesta jossain vaiheessa sellainen pieni kuvasarja, että esittelen niitä paikkoja Lahdesta, jotka ovat tavalla tai toisella henkisesti tai fyysisesti suodattuneet tuohon kirjaan. Eihän mikään siellä tietenkään yksi yhteen ole, mutta kyse ei olekaan mistään helvetin maisemamaalauksesta. Nyt alkaa olla niska kipeä ja aivot sen verran juntturassa, että lienee parempi mennä nukkumaan tässä pikkuhiljaa. Tai ainakin siirtyä katselemaan Arrested Developmentia tietokoneen sijaan. Jesua on tullut kuunneltua taas paljon ja onhan se nyt ihan täydellinen bändi.

Hieno ilta takana, toinen edessä.

Olihan aivan törkeen hyvä keikka! Ei tarvinnut enää arvailla mitä bändi tekee ja miten biisit elää, vaan pystyi keskittymään täysillä soittamiseen ja pään tyhjentymiseen, ensimmäinen Taser-veto jolla saavutin sen tilan. Onneksi ei tarvinnut kahta enempää totutella, äkkiä saatiin langan päästä kiinni. Soittaminen on kyllä parhaimmillaan vaan niin helvetin hienoa touhua. Etenkin kun saa soittaa noin lujaa, vaikka pelotti ettei nuppi kestä, kun se soundcheckissä päästeli vähän höyryjä ja käryjä.  Hyvin se kuitenkin jaksoi. Pakko sanoa, että näissä hommissa tärkeintä on löytää sellainen äänimies, jonka kanssa on hyvä tehdä duunia ja kaikki toimii. Vaikka näitä on sattunut elämässäni vastaan toki monia, niin kyllä Pekka on Torvessa sellainen kaveri, jonka kanssa on helvetin iso ilo tehdä duunia. Vaikka veisin sille maalipönttöjä tai rännejä tai mitä tahansa, niin aina on asenne kohdallaan ja homma futaa. Olisi mukava roudata sitä mukana ympäri jotain Euroopan räkälöitäkin, ihan vain siksi että on mukava tehdä näitä hommia sen kanssa.

Huomenna soitetaan sitten Helsingissä, ylläolevassa tapahtumassa. Ollaan vissiin ensimmäisenä, ovet aukeaa kuudelta ja soitetaan kahtakymmentä yli kuusi. Harmikseni myös Nistikko soittaa On The Rocksissa samoihin aikoihin, mikä on todella tyhmää, kun kerrankin oltaisiin samassa kylässä keikalla. Eetua käyn moikkaamassa, se on aivan varma. Ei olla nähty vuosiin ja jos ollaan kerran samassa kaupungissa niin varmasti nähdään. Saatana. `Huomisesta tulee hyvä päivä. Nyt sitten syön Kitkatin ja katson Arrested Developmentia uudestaan kunnes nukahdan. Se pitää demonit poissa. Jonkun muun möly. Sellainen joka saa hyvälle tuulelle silloin, kun tämä oma raivoava pää ei tunnu antavan rauhaa. Kirjan kirjoittaminen ei helpottanut sitä yhtään. Se tuntuu samalta kuin viisaudenhampaiden poistaminen. On elämä jonka elin ennen sitä, ja elämä jonka elän sen jälkeen, yksi merkki lisää aikajanalla, jonka pituudesta minulla ei ole tietoa, mutta sillä ei myöskään ole väliä, koska aikajana itsessään on ainoa referenssi mistään aikajanoista, joka minulla on.

Jep, poikki tähän. Koira kainaloon ja katsomaan tätä. Ja syömään suklaapatukka joka siirtää nälän aamuun. Hyvää yötä. Tulkaa huomenna tervehtimään mikäli hidastelumusiikki kiinnostaa.

Taser ja Rytmihäiriö Torvessa tänään.

Torvessa taas. Tässä on tullut soiteltua melkein joka viikko täällä, mutta ei se mitään kun on kivaa. Taserin treenit meni niin hyvin että odotukset keikkaa kohtaan nousivat korkeiksi. Ei voi kun pettyä. Kirjojakin on mukana, niitä voi ostella täältä näin. Rytmihäiriö tekee juuri soundcheckiä, hauska nähdä näitäkin parin vuoden jälkeen.

Kävin taas viemässä kirjoja postiin, sikäli järjetön laitos että pakettiautomaatti on halvin tapa lähettää oikeastaan ihan mitä tahansa. Ainut kirjeeksi kelpaavakin olisi ollut 9 euroa, joten pakettiautomaatti pelasti siinäkin suhteessa. Hain samalla reissulla pedaaliin patterin ja ruokaa. Se on hyvä syödä näissä hommissa, ettei ole ruikuttava kiukkupylly. Kohtaa pitää alkaa ähistä soundcheckiä. Tulkaas kattelemaan miten käy.

Katoaminen & Ajatuskone

Noniin, nyt näitä saa. KATOAMINEN. A5, 216 sivua, eksistentialistinen avohaava joka ei kelvannut kenellekään julkaistavaksi. 20 euroa ja postit 5 e. Ensimmäiseen kymmeneen kappaleeseen on liimattu myös Käki - Katoa-CDr numeroituna painoksena. Tämä ei varmasti ole kaikille, kuten takakannen hylkäyksetkin kertovat, mutta ne jotka tajuavat sen, varmaankin tajuavat sen. Siihen minun on luotettava tai mitään muutakaan ei ole. Jos saa pitää näistä kolmesta suuresta duunista, niin on mahdollisuus ymmärtää tätäkin. Huomenna vien yhden kappaleen kumpaakin Lahden kirjastoon. Jossain vaiheessa pitäisi viedä niitä Helsinkiinkin.

AJATUSKONE. A5, 83 sivua runoja ja kuvia. 10 e kappale, postit 5 euroa. Yhdessä Katoamisen kanssa menee samalla postilla. Vainoharhoista selviytymistä, ja suoraa päätä takaisin putoamista. Jos tilaa molemmat ja haluaa Sähkönkin siihen päälle, niin koko "trilogia" posteineen 40 e Tilaukset joko zenfilth@gmail.com tai yv, maksu tilille FI88 5336 0120 0261 78 tai paypal riderofthelastday@hotmail.com . Jos maksat suoraan, laita nimi osoite, selkeyden vuoksi mitä tilaat ja jos useamman kuin yhden kirjan, myös puh nro pakettiautomaattia varten. Oikeastaan joka tapauksessa voi laittaa numeron pakettiautomaattia varten, koska se on helvetin paljon kätevämpää, kuin postin kanssa asiointi. 

Kaikesta huolimatta olen näistä innoissani. Aivan sama mitä maailma niistä ajattelee, ne ovat olemassa maailmankaikkeudessa ja kohta niin levällään ympäri Suomea ettei niitä voi joku natsiporukkakaan polttaa vaikka tahtoisikin päästä tällaisesta rappiotaiteesta eroon. Näitä voi toki ostaa myös kaikilta keikoilta mitä on, viikonloppuna Torvessa Taserin kanssa ja lauantaina Helsingissä, kuulema Mellunmäessä jossain treeniksellä mölytään myös. Kannan näitä mukanani muutamia, ellei joku hihkaise etukäteen haluavansa.

Laineen Kasperi - Vihapuheita ja rakkauslauluja

Tässä ajassa on melko muodikasta tehdä taideteoksia tämän ajan sirpaleisesta ja kaoottisesta postmodernista luonteesta. Vaikka monet kykenevätkin tiivistämään tämän skitsofreenisen vallitsevan tilan ja ajan melko hienosti, vielä useammille se on tekosyy tehdä päämäärätöntä oksentelua, jonka punainen lanka ei ole selvä edes tekijälle itselleen ja jättää se pyörimään eetteriin klassisen "mä en halua selittää mistä tässä on kyse"-fraasin saattelemana. En tarkoita, että syitä ja valintoja täytyisi selitellä typerämmille auki tai availla kaikkia viittauksia, mutta jos tekee jotakin sellaista, joka kommentoi omaa aikaansa, olisi kai jotenkin suotavaa, että viesti menee perille. Viestejä voi toki välittää monella tavalla, ja vaikkapa totaalinen hämmennys tai ylitse vuotava aistikuormitus ovat aivan valideja tapoja viedä viestejä perille. Mutta tämä tästä.


Kun kuuntelin ensimmäistä kertaa Laineen Kasperin Vihapuheita ja rakkauslauluja-levyä tunsin ensin lievää vaivaantumista juuri ylläolevaa ajatellen. Levy tuntuu kurottavan suuresti joka suuntaan yhtä aikaa, ollen yhtä paljon radioteatteria kuin musiikkia, siinä on hahmoja ja draaman kaari, joka tuntuu jotenkin sitovan koko hommaa yhteen, mutta se tuntuu toisinaan hieman liian löyhältä, jopa siinä määrin, että se tuntuu katkaisevan itse albumin luontaisen flown. Ja vainko sen vuoksi, että voidaan ilmaista tiedostavansa tämän kollaasiaikakauden rakenteet ja toimintatavat? Kasperin painolastina on toki myös ne menneisyyden "kahleet", eli omissa kirjoissani parhaimpiin suomalaisiin rap-levyihin kuuluvat Saatana Saapuu Sörnäisiin (2008) ja Olet Tässä/Du Är Här/You Are Here (2010). Sen jälkeinen materiaali on itselleni vieraampaa, mutta ajattelin tämän levyn vaikuttavan kiinnostavalta. Sen ensipyöräytyksen aiheuttaman vaivaantumisen jälkeen tuli kuitenkin olo, että se on kuunneltava vielä uudemman kerran. Ja onhan tämä suurimmilta osin hieno levy. Ainoa miinus tulee koko hahmosta MC Vihamies, koska vaikka tuollaista varmasti saattaa löytyä internetin keskustelupalstoilta, tuntuu tuollainen vitutuksen generoiminen tuohon hahmoon ja etenkin se muiden tuohon jeesusteleva asenne jotenkin juuri sellaiselta yksinkertaistamiselta jota Kasperi muuten koittaa jotenkin välttää. Jos se ei saisi niin isoa osaa levystä, se ei ehkä vaikuttaisi niin vieraannuttavalta elementiltä, mutta näin hän on levyn komposition rakentanut. Siksi koitan jotenkin aktiivisesti sulkea nuo osuudet ulos, vaikkakaan en biisien skippailua harrasta. Tässä kohtaa taidetaan kuitenkin tulla näkemyseroihin minun ja artistin välillä ja yritän oppia ymmärtämään tätä ratkaisua lisäkuunteluiden myötä. Toki kyse voi olla myös omasta ulkoistetusta kanavoinnistakin, mutta yhdessä Swägän kanssa ne tuntuvat lähinnä vallitsevien räppitrooppien hahmotelmilta, joita vasten omaa ääntä peilataan.

Se mikä levyn pelastaa noiden mainitsemieni hajanaisten kyhäelmien seasta on se ominaisuus, joka edesauttaa samastumista taiteessa mitä suuremmissa määrin: henkilökohtaisuus. Se mikä heikommista teoksista monesti puuttuu on juurikin se tekijälleen henkilökohtainen aspekti. Kun yritetään tehdä jotain koko maailman niputtavaa ja yritetään tehdä jotain yleispätevää, päädytään monesti tekemään jonkinlainen kompromissi, joka ei lopultakaan ole inhimmillinen, vaikka olisikin jotenkin muotokieleltään täydellinen. Kun kirjoittaa omasta itsestään, kirjoittaa ihmisestä, eikä mikään ole meille niin samastuttavaa, kuin ihminen. Vaikka tämä levy ei ole aivan yhtä hyvin rajattu kuin aiemmin mainitsemani, on se helppo nähdä jonkinlaisena laajennuksena niiden jatkumoon. Toki itseltäni väliin jääneet Pako-Laine (2012) ja Palavan Kaupungin kanssa tehty levy saattavat tasoittaa väliin jäävää kuilua jonkin verran, ehkä onkin paikallaan kuunnella nuokin levyt jossain välissä.

Day in, day out.

Yö meni taas melko pitkälti valvoessa, katsoin Areenasta koko Corporate-sarjan, jonka eksistentialistinen mitättömyys, sekä ambivalentisti vallankumoukselle ja systeemille nauraminen lämmittivät mieltä. Vahva suositus. Katsoin myös Noin Viikon Studiot, mutta se oli hieman pettymys verrattuna Jukka Lindströmin vetämään Noin Viikon Uutisiin. Vaikka takana on pitkälti sama tiimi, ongelmat paljastuvat lähinnä lähtökohdassa; siinä missä Lindström on skarppi ja rytmitajuinen koomikko, hän on myös skarppi ja rytmitajuinen toimittaja. Oikeastaan Noin Viikon Uutisia suurempi suositus on nimenomaan Noin Viikon Radiot, joissa Lindström pääsee oikeuksiinsa pitemmässä formaatissa. Hänen kohdallaan vieraiden haastattelut tuntuivat merkittäviltä ja hedelmällisiltä osilta, mutta tässä uudessa iteraatiossa jää vahvasti sellainen olo, että kun vieras saadaan studioon, yritetään vain jotenkin käyttää se kuollut pari minuuttinen jotenkin päin, että päästään taas heittelemään vitsejä. Tuollaisen ohjelman tekeminen on hiuksenhienoa tasapainottelua, eikä varmasti helppo tehtävä, mutta nyt balanssi on keikahtanut vähän liikaa siihen, että mahdollisimman moni koomikko pääsee tykittämään omia vitsejään ruudulle. En usko että ketään kiinnostaa mielipiteeni, mutta jonkinlaisena katsojapalautteena ja vihjeenä voisi olla hyvä rajata touhua hieman.

Siinä tuli tehtyä oikeastaan levyjen ja kasettien kansia koko yö, ja nyt onkin valmiina pari Dada Fleshiä ja Silence, Then Pausea. Nukuin ehkä yhdeksästä yhteen ja kävin kaupungilla ostamassa mustetta ja teippiä, tulin kotiin, menin Taser-treeneihin, jotka menivät melkolailla putkeen, menin treenikselle nauhoittamaan vähän noisea tulevaa yhteistyöprojektia varten ja kokeilemassa kelanauhuria, mutta sen kanssa saa säätää ehkä vielä ennen kuin sillä saa kampetta suoraan nauhalle. Mieluummin toki koittaisin, onko vika keloissa, ennen kuin alan purkaa koko laitetta osiin.  Tulin kotiin ja nauhoittelin parit kasetit, söin kymmenen uunissa lämmitettyä leipää juuston ja peston kanssa, ja siinäpä tämä päivä alkoi melko pitkälti ollakin. Kuuma on ollut koko ajan, hiki on valunut ja alkaa näemmä vaania vähän kerrallaan vainoharha hyttysistä joita ei kai vielä ole ollenkaan.

Kirjojen piti tulla tänään, muttei ole kuulunut, eli kaipa sitä voi luottaa siihen, että saan hikoilla niitä muutaman sadan metrin matkan huomenna sitten. Tai ylihuomenna. Tai sitä seuraavana päivänä. Onhan tämä vähän beckettiä tämäkin. Kolme, neljä viikkoa alkaa olla mennyt. Mutta kaipa niillä on parempiakin duuneja, kuin meikän paskat kirjat, että eipä tässä jäniksen selässä olla. Tekisi mieli tehdä vähän kaikenlaista taas, mutta yritän rauhoittaa itseni ainakin hetkellisesti. Saa nähdä miten se onnistuu. Keskiviikkona painamaan paitoja, torstaina radio, perjantaina ja lauantaina keikat... Katsotaan! Sunnuntaina voi sitten taas rauhoittua. 

aamuyö.

Tuntuu taas ettei maailmankaikkeus ole riittävän nopea meikäläisen aivoille tähän aikaan aamuyöstä, ei väsytä, mutta ei oikein meinaa olla riittävästi tekemistä vaikka teen tässä samalla levynkansia ja vähän kaikkea muutakin, Dada Fleshiä tulee pari kappaletta kasettina sellaisella erikoiskannella että oksat helvettiin. Tekisi mieli kirjoittaakin, ja vähän kirjoitinkin, ja kirjoitan tässäkin, mutta focus on vähän turhan hukassa ja hujan hajan minkään oikean eteenpäin viemiseen. Tämmöistä tämä nyt vain on ja näin sitä mennään taas kohti tajunnan jorpakkoa. Voisi katsella vaikka dokumenttejä ja tehdä vähän valmiiksi Katoa-levyn kansia, ainakin kymmeneen ensimmäiseen Katoamiseen laitan sellaiset mukaan ja varmaan useampaankin jos jaksan, vaikka se onkin taloudellisesti materiaalien hukkaamista. Sain kuitenkin painofirmalta tietoa, että huomenna pitäisi kirjat tulla, enköhän minä tee aiheesta numeroa huomenna sitten. Vituttaa. Piti vain sanoa se ääneen kai. Jotenkin kohdistamatonta raivoa kaikkia instituutioita kohtaan, jotka ovat tähän mennessä aktiivisesti hylänneet mitä tahansa tekemisistäni. Lapsellista? Varmasti. Inhimmillistä? Mitä suuremmissa määrin. Ei se ole edes sellaista missä olisi seassa katkeruutta, enemmän siinä on kiitollisuutta siitä, että ne ovat tehneet minusta tämän mikä olen, vahvistaneet näkemystäni ja teroittaneet visiota kaikki nämä vuodet. Ankeaa siitä tulee siinä vaiheessa, kun näiden instituutioiden hylkäys välittyy myös mahdollisille lukijoille; koska asioita ei noteerata millään tavalla, ne eivät saavuta ketään muita kuin ne omistautuneet yksilöt, jotka tätä blogia lukevat. Enkä usko, että tänne kukaan enää tässä vaiheessakaan eksyy mitenkään sattumalta. Mutta toki minä mieluummin omassa porukassani viihdyn, koska sen ulkopuolella tuntuu olevan lähinnä uuvatteja, joille ei olisi mitään asiaa muutenkaan. Tämä tuntuu nyt olevan toistuva teema tässä. Kierrän kehää ja toistan itseäni. Raivostuttavaa. Tarvitsen kognitiiviloman, jonka aikana teen vain yhtä asiaa kerrallaan. Kaksi- kolme viikkoa täyttä rauhaa yhdelle asialle, mieluiten musiikille tai kuvataiteelle. Mutta näin sitä vaan mennään taas kohti tajunnan jorpakkoa. Tämmöistä tämä on, joten olkoon. Aina siitä jotain tulee. Jos ei tule, niin menee. Haluaisin soittaa Käkeä ihmisille, jotka eivät ole kuulleet sitä, mutta se on lähes mahdotonta, kun kaikenlaiset tapahtumabookkaajat, keikkajärjestäjät ja Suomen pienet piirit seisovat sen edessä. Kukaan ei uskalla ottaa riskejä, vaikka ne riskit olisivat hyviä, kun vain joku keksii sen graalin maljan jolla saa houkuteltua riskikeikoille ihmisiä sen sijaan, että he istuisivat kotona. Alkoholittomat keikkapaikat voisivat olla yksi ratkaisu, koska monen tekosyy on se, ettei jaksa olla baarissa selvinpäin. Kun oletuksena on, että paikalle tullaan keikan eikä viinan takia, voi kunnioitus musiikkiakin kohtaan mahdollisesti kasvaa. Mutta yritäppä sitten taas ehdottaa tällaista Suomessa, ja kaikki nauravat sinut ulos tapaamisista. Jos nyt muka sait jonkinlaisen tapaamisenkaan. Nykyisellään on ihme jos saa vastausta sähköpostiinkaan, mikä on raivostuttavaa. Itse vastaan jokaiseen sähköpostiin joka minulle lähetetään, vaikka kuvittelisin olevani suhteellisen kiireinenkin. Se on suhteellista, toki. En minä kovinkaan kiireinen ole. Täytän vaan oman aikani kaikella omalla ja yhteisellä. Ja silti omaa aikaa tuntuu jäävän liikaa, vaikka kaikki hokevat, että on monta rautaa tulessa. Jonain päivänä vielä unohdan, mikä oli kuuma ja poltan näppini. Sitä odotellessa.

Parit levyt

Tässä vielä parit visualisoinnit noille Käki-levyille, varmaan ainakin Dada Fleshin ja Kirikerikin laitan youtubeen kun joudan.  Nämä siis ihan siksi, että todennäköisimmin ihmiset tuntuvat kuuntelevan levyjä kokonaan silloin, kun ne soivat youtuben kautta. Ja tiedän tämän itsestänikin, vaikka toki Bandcampin kautta tulee kuunneltua ja ostettua eniten levyjä. Etenkin Bandcampin puhelinsovellus on kaikkiin muihin verrattuna aivan täydellinen ja tekee muut tarpeettomiksi. Eilen ostin lopultakin Twin Speakin levyn, sekä tämän  Caleb R. K. Williamsin Terres Sacréesin, joka on helvetin hyvä levy myös.



Kävin myös treenikämpällä, jonkinlaisen äkisti iskeneen vision ja pakon vallassa tekemässä tämän levyn. En tiedä lähtikö se siitä, että maalasin tuon kannen kuvan ja aloin kuulla sen jotenkin selkeänä päässäni, vai oliko se vain jonkinlainen muu pakotus ja vimma, mutta tiesin, että nyt menen treenikämpälle ja vedän tämän yhdellä otolla purkkiin. Ja niin teinkin. Kitaraa, romuja ja saksofonia, avantgardenomaiset maisemat ja tyhjyys. Naurattaa, kun monet ovat nyt kehuneet saksofonin soittoa, että enhän minä ole tainnut soittaa sitä edes 11 tuntia elämästäni. Vaikka meinasin, että jätän huomenna kitaran kotiin, niin ehkä kuitenkin otan sen mukaan, koska onhan enemmän rompetta lavalla aina enemmän rompetta lavalla. Voi vaan olla, ettei tulla sieltä pois ikinä, mutta ei se ainakaan minua haittaa. Tekisi vain mieli mennä jo soittamaan. Tai siis taas soittamaan, koska pari tuntia sitten tulin vasta pois. Huomenna otetaan taas visuaalejakin mukaan, kun näitä nyt on tullut tässä näperreltyä ja niitä varten on ihan oma läppärinsäkin.



Noin muuten tämä päivä on mennyt kirjoitellessa, taidan joko jatkaa sitä tai ihmetellä lisää Better Call Saulia. Rakensin myös rännistä soittimen, jonka otan huomenna mukaan. Jos olette maisemissa, niin kannattaa tulla, koska näissä illoissa tehdään parasta aikaa jotain sellaista, jota ei kyllä aivan varmasti ole tapahtunut maailmankaikkeuden historiassa.

Katoamisia

Kuuntelin tämän pitkästä aikaa eilen käydessäni koiran kanssa pusikossa, katselin tähtiä ja olin aika pitkään hiljaa. Isoimmassa osassa tämän levyn biisejä on se sama epämääräisen epätodellinen tunne, joka minulla oli Kreikassa meren rannalla, katsoessani tähtien seinää ja kuunnellessani Swansin People Like Us -biisiä, sama epämääräisen melankolinen olemisen verho joka tuntuu samaan aikaan kauniilta ja niin raskaalta, että se on jo itsessään jonkinlainen spirituaalinen katarsis, joka tuhoaa täysin, jotta voi antaa tilaa tarkastella palasia vähän uudesta vinkkelistä. Uskon, etten olisi tehnyt tätä levyä ilman tuota yötä, en olisi tehnyt tätä levyä ilman Cut To Fit-rundia enkä olisi ehkä synnyttänyt Käkeä ilman tätä kaikkea.  Olisi aika monet, vuoden aikana olleet jutut jääneet tekemättä.

Lataan myös Huku-levyä tällä hetkellä, niiden lisäksi laitan ainakin Three Piecesin ja Failures & Abstractionsin saman version kuin levyllekin, eli toisista sessioista nauhoitettu Ilmestys tulee mukaan siihenkin. Kunhan saan kameran kotiin, että voin kuvata noihin vähän mustejuttuja lisäksi, koska ne tarvitsevat enemmän tekstuuripohjaisia juttuja. Ainut vaan, että pitää keksiä millä helvetillä koostan nyt näitä animaatioita, kun ei After Effects enää ole yhteistyössä. Pitää katsella ja keksiä. Se ei ole nyt tämän sekunnin ongelma kuitenkaan. Akuutimpana ongelmana on lievä nälkä, jota aion paikata kohta tekemällä vähän quesadilloja tai paistamalla leipää ja kananmunia. Kun ei ole paahdinta, täytyy ikävä kyllä paistaa kauraleivätkin voissa. Terveellistä!

Nyt aloin katsella myös öitteni puhteiksi Better Call Saulia. Kirjojakin pitäisi ehkä lukea, mutta juuri nyt on taas menossa vähän kirjoitusvaihe, joten muutamankin lauseen lukeminen aiheuttaa lähinnä sen, että tekee mieli kirjoittaa itse omia hommia eteenpäin. Toki jos kirjoittaisi enemmän, niin ehkä se tulisi valmiiksi nopeammin, mutta oikeastaan opin Katoamisen aikana sen, että kirjan kirjoittamisen kuuluu olla pitkäjänteisempi juttu, koska ajan kanssa kerkeät kehittää koko ajan uusia asioita ja yksityiskohtia, jotka muuten jäisivät pois. vaikeinta on toki koittaa pitää ne pienet ja näennäisen irrelevantit yksityiskohdat mielessä koneelle asti. Yksi asia mikä on vituttanut on se miten etenkin kirja-hommissa viljellään "kill your darlings"-klisettä. Toki se joissain tapauksissa pitää osata luopua tietyistä jutuista, mutta pääsääntöisesti se menee niin, että jos tapat ne itsellesi tärkeät asiat tekstistä, käteen jää vain vesitettyä paskaa, kompromissi tai jotain muuta sellaista, mistä et ole itsekään innoissasi. Siksi minä sanonkin, että "keep your darlings, kill all the rest." Älä jätä mitään ylimääräistä tai tarpeetonta. Ajattele kompositiota. Näennäinen turhuus voi olla tärkeää, jos se palvelee koko teoksen kompositiota. Kaikki pitää olla myös selitettävissä. Asioiden tarpeellisuus määrittyy vain ja ainoastaan kokonaiskuvan, draaman kaaren, komposition, teoksen itsensä kautta. Millään muulla ei ole väliä.

Sinänsä nämä asiat liittyvät toisiinsakin, että ajattelin pistää Katoa-levyn soundtrackiksi Katoamiselle. Kunhan vain keksin mistä saan lisää levyjä. Ehkä tässä tosin välttävät jotkut maxell-levytkin. Kunhan saisi kaiken tehtyä kunnolla, tai kunhan ne kirjat nyt ensin tulisivat painosta. Sitten voisi printtailla muovitaskuja ja kansia, poltella levyjä ja liimailla niitä takakanteen.. Tulostimet ja epäluotettavuus on tosin aihe, josta voisin pitää pikkuhiljaa vaikka luentosarjan..

5.04

Niinkuin luultavasti tiedätte, katson taiteeni olevan jonkinlaista informaatioajan käsitetaidetta. Joku voisi väittää, että se on liian järkevää dadaistiseksi, toisten mielestä se on liian järjetöntä ja typerää käsitteellistettäväksi, kolmannet käskevät mennä töihin ja suurimmalle osalle en merkitse yhtään mitään, koska he eivät tiedä minun olevan olemassakaan. Dadaismi itsessään on vähän niinkuin punk, nopea aalto ja oman aikansa tuote joka eli ja kuoli nopeasti, mutta jonka välineet jäivät elämään myös muiden käytettäväksi. Käsitteellistä tämä on sikäli, että sama informaatio voi jakaantua usealle eri alustalle, olkoonkin sitten kuvia, ääntä tai tekstiä, saman työn tutkiminen voi jatkua välineestä riippumatta viikkoja, kuukausia tai vuosia. Minulle käsitetaiteessa on vahvasti kyse juuri informaatiosta ja sen vapaasta assosiaatiosta, oli se sitten sisäistä, kehon antamaa informaatiota, tai ulkoapäin aistien kautta vastaanotettua informaatiota. Pidän mieleni jatkuvasti avoinna sille, että koska tahansa uusi ajatus tai sattuma voi viedä kaiken uuteen suuntaan. En suunnittele mitään. En anna tekemisilleni minkäänlaista ohjeistoa tai suuntaa. Que sera, sera. Ei ole olemassa virheitä, on kognition toiminta ja sattuma, joka ohjaa työtä, jossa minä itse olen sivullinen ja syytön, voin tutkia tajuntani tekeleitä kun työ on tehty, mutten puutu siihen tekemisen aikana.

Tässä ajassa kaikki meidän elämässämme on kiinni informaatiosta. Sen määrästä, joko sen puutteesta tai liiallisuudesta. Liika informaatio tekee ahdistuneeksi ja neuroottiseksi, informaation puute vainoharhaiseksi ja psykoottiseksi. Tämä on se hiuksenhieno raja, jolla moderni ihminen yrittää tasapainotella ja löytää oman paikkansa, jottei putoaisi jompaan kumpaan näistä kuiluista, jotka odottavat aina valmiina, ahnaina, valmiina nielaisemaan ihmisen koska tahansa. Me olemme toisaalta kaikki voimattomia psyykeemme oikuille, vaikka väitämme itsellemme mielellämme muuta. Todellisuudessa alitajuntamme riepottelee meitä aivan miten sattuu tahtomaan. Ja siitä syystä olen omistanut tämän kaiken ajan alitajuntani toiminnan tutkimiselle, kartoittamiselle ja hahmottamiselle, koska vain se on tie itsetuntemukseen ja ymmärrykseen siitä miten oma tajunta toimii. Se on toki vienyt minut läpi rankkojenkin dissosiatiivisten kausien ja kohtausten, sotkenut muistini ja uneni täydellisesti yhdeksi mössöksi, josta en kykene ottamaan mitään selkoa, tuhonnut ja rakentanut minut uudelleen moneen kertaan. Olenko päässyt lähemmäksi päämäärää? Enpä juuri. Mutta se ei ole olennaistakaan.

Ainoa olennainen asia on nimittäin se, ettei tekeminen itsessään lopu koskaan. Ehkä aloitin tämän kaiken luullen saavuttavani jonkinlaisen kontrollin mielestäni ja sitä kautta todellisuudesta, mutta nyt ymmärrän, ettei kontrollia ole olemassa. Todellisuus on minun tekemisistäni ja tahdostani riippumaton asia, joka tuhoaa minut kyllä, kun sen aika on. Minulla ei ole mitään väliä, minun elämälläni ei ole mitään merkitystä. Joten voin aivan hyvin käyttää sen vain ja ainoastaan tähän, antaa sille koko tietoisuuteni ja voimani käyttöön ja antaa sen ilmaista itseään maailmankaikkeuteen, koska vaikka maapallo kiehuu ja kupliikin aikanaan pois, eikä ihmisrotu ehkä enää koskaan kulje muilla planeetoilla tai asuta muita aurinkokuntia kuin tämän, mikään ei voi pyyhkiä pois sitä entroopiaa ja informaation määrää, jonka minä olen tähän maailmankaikkeuteen tuottanut. Se kaikki on olemassa ikuisesti, vaikka minä en olekaan, tämä muistipaikka on käytetty, tämä määrä energiaa käytetty siihen, että nämä asiat ovat olemassa. Kai se on jonkinlaista mitättömyytensä kostamista järjestelmälle itselleen. Minun on oltava täällä, mutta ainakin teen sen omilla ehdoillani, kuten haluan. Siitä tässä kaikessa on kai kyse.

Kaikenlaista sekavaa taas.

Tänään alkoi julistekurssi, jonka sisältö on näemmä melko sama, kuin meidän graafisen suunnittelun perusteissa, mutta pisteet ovat eri joten ketä kiinnostaa. Tunteja oli vähän enemmän, kuin aluksi ajattelin, mutta se meinaa vain sitä, että kerkeän kokeilla enemmän kaiken näköistä. Lienee turvallista sanoa, että kesäkuussa järkkään keskellä viikkoa Torvessa ja Kesannolla Lahti psykefestarit, jotka pitävät sisällään mm. koko yön kestävän keikan, joten kannattaa tulla vaikka vähän kauempaakin. Ainakin tuo tapahtuma on myös ilmainen, parilta muulta illalta pitänee saada kuluja pois, mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt kerkeän kokeilla erilaisia lähestymistapoja julisteen tekemiseen ja miettiä sitä rauhassa. Toivottavasti saan myös hyväksiluettua taittokurssia noilla kirjoillani, luulisi kolmen olevan työmäärältään riittävä muutamaan hikiseen opintopisteeseen.  Tässä harjoittelun ja koulun välissä on myös aikaa kaikenlaisille tilausduuneille, että jos tarvitsette tauluja, levynkansia, musavideoita, keikkavisuaaleja, musiikkia projekteihin jamihin tahansa, niin nyt kerkeän tehdä kaikenlaisia juttuja tässä myös. Osana harjoittelua, mutta toki jos on varaa jotain maksaa ja pitää meikä leivässä, niin ei sekään haittaa.

Jo koululle mennessä oli järjetön migreeni, joka vain paheni iltapäivää kohti. Kuuden jälkeen oli pakko luovuttaa ja vaivuin jonnekin unen ja houreen välimaille, näin "unta", että makoilin puolisoni kanssa sängyllä ja yritin saada unta, hänellä oli muka tytär ja mietin miten en ollut koskaan ennen nähnyt häntä, kun oli pari vuotias ja olemme kuitenkin ollut yhdessä kai kohta viisi vuotta. Pystyin seuraamaan ajan kulumista, kun taustalla soi Nick Caven Red Right Hand, joka ei oikeasti ole kauhean pitkä biisi, mutta tuntui siltä että riffit jatkuvat ikuisesti ja biisi tuntui jauhavan ja mietin miten kauan se oikein kestää.

Breaking Bad-maratonini lähestyy myös loppuaan. Kun nämä kaikki katsoo näin nopeasti putkeen (ehkä 5-6 vuorokautta) kiinnittää asioihin huomiota eri tavalla. Se on mielenkiintoista, koska muistin sarjan paljon hidastempoisempana kuin se oikeasti olikaan, nimenomaan alkupäästä lähtien. Silti iso osa asioista tapahtui paljon myöhemmin kuin aluksi muistin. Viides kausi etenkin jättää paljon muistamia asioita viimeiselle puoliskolleen, mutta ehkä kun jokaisen jakson välissä joutui odottamaan viikon, henkilöidenkin tuntemat ajat tuntuivat paljon pitemmiltä. Mietin, että tämän perään voisin katsella Better Call Saulitkin, joita katsoin joskus tuoreeltaan vain yhden tai kaksi jaksoa.

Nyt voisin pitää tauon ja käppäillä koiran kanssa tuohon läheiseen pusikkoon, eihän se mikään metsä ole ja helvetisti saa käyttää mielikuvitusta jos niin luulee, mutta silmät kiinni ja musiikit korvilla voi melkein kuvitella olevansa metsässäkin. Mieli kyllä tekisi jo oikeasti kauas kaikesta, metsän keskelle. Siellä minun sieluni makaa levollisempana, kuin näissä betonilaatikoissa.

Cut To Fit - No Thoughts Left

Tuossa käytiin tänään pitkästä aikaa tekemässä mitään Cut To Fitiin liittyvää, ja oli jo hauskempaa kuin vuosiin. Tehtiin vaan biisejä ja tykitettiin niitä nauhalle sitä mukaa, menee miten menee, ketä vittu kiinnostaa. Kunhan on hauskaa. Kymmenen minuuttia siinä tuli tehtyä kampetta ja siinä on tulevan splitin tarpeet, joku argentiinalainen kyseli ja sanottiin joo. Seuraavana aletaan sittens uunnitella albumiakin, ja keikkojahan se olisi mukava soittaa aina vaan enemmän ja enemmän. Viime vuonna taidettiin soittaa enemmän keikkoja ulkomailla, kuin Suomessa. Tänä vuonna ei ole soiteltu vielä ollenkaan. Mutta jos tämä tästä taas heräilisi. Jos on hyviä keikkoja tiedossa, niin tullaan koska vaan, vaikka kimpassa Taserin kanssa.

Huomenna pitäisi alkaa julistekurssi koulussa, saa nähdä mitä siellä olisi tarjolla. Onhan noita keikkajulisteita tullut päälle kymmenen vuotta piirrusteltua ja sotkettua, kai sillä luulisi pääsevän jotenkin kurssista läpi, mutta eiköhän tuolla ole taas jotain tehtäviä ihmeteltäväksi. Nyt taidan mennä pikkuhiljaa nukkumaan päin, koska viimeyönä nukuin vain aamu yhdeksästä yhteentoista. Eli en kummoisesti. Tavallisesti nämä sumat ovat vaikeita, mutta ehkä saan nyt melkolailla suoraan unen päästä kiinni. Aina voi yrittää.

Tekstiä puheesta.

Näillä näkymin 17.5 lukittaudutaan taas Huttusen Samin kanssa Limuradion studioon ja tehdään jonkin sortin radio-ohjelma, spoken word-musiikista. Tai puheesta. Raja ei ole liian tiukka, seassa on runoja ja kaikenlaista mikä vähänkin liippaa tätä aihetta, vaikka löyhästikin. Tom Waitsia, Burroughsia, Bukowskia, Hero Dishonestia, Bryan Lewis Saundersia, kaikkea tuollaista isolla siivilällä. Jos saan omaa projektiani siihen mennessä esitettävään kuntoon, niin ehkä siitäkin voi jonkun yhden palasen soittaa. Veikkaan, että menee kyllä hieman pitempään. A-puoli on jo tosin melkein nauhoitettu, junaratojen varsilla, metsissä ja ties missä muualla. Mitä enemmän kaikenlaisia taustaääniä, sen parempi. En tiedä onko ihan kaikki siitä käyttistä, mutta määrällisesti on hyvä tietää, että kun materiaalia on tuollainen 22.5 minuuttia puolta kohti, niin siinä on varaa vähän välisoitoille ja kolinoillekin.  Lisäksi aion toteuttaa tuossa kelanauhurin kanssa jonkinlaisia cut up-kokeita ja katsoa, tuleeko niistä mitään, tai siis pointtihan onkin juuri se, että ne ovat valmiita sellaisinaan. Toivon vain, että kelalla on vielä alkuperäistä matskua jäljellä, etten tukottanut kaikkia niitä juttuja kokeiltuani nauhoittaa kitaralooppeja, joka myöhemmin paljastui mahdottomaksi. Ajattelin sotkea tähän myös katkelmia vanhemmista teksteistä ja nauhoituksista, kun jonkunlaisia raportteja menneestä tietoisuudesta kuitenkin on. Jonkinlainen äänikollaasi toiselle puolelle loppuun, ehkäpä.

Sen kyllä sanon, että sanelukoneen kuunteleminen on aivan eri tavalla hypnoottista kuin mikään muu. Se oikeasti kuulostaa siltä, mitä Burroughskin jossain sanoi, että ajatukset ovat tallentuneet nauhalle ja soivat sieltä takaisin, täydellinen itsetutkiskelun väline, ajatuskone. Tämä on vaikuttanut myös Kesannolle tänä kesänä suunnittelemaan installaatiooni niin, että se tulee musiikin sijaan painottumaan juuri tällaiseen, kaseteille nauhoitettuihin tietoisuuksiin, jotka toistuvat omaan tahtiinsa. Jos löytää jonkinlaisen sweet spotin, voi kuulla miten ne kaikki pulisevat päällekäin. Jos kerkeän, tähän tulee vielä toinen osa, mutta se on muutenkin vähän sellainen bonus feature, jos jää liikaa aikaa. Katsotaan mitä tulee, vai tuleeko mitään.


Nämä projektit ovat kuitenkin mielenkiintoisia. Olen monesti miettinyt tässä sitä, miten lapsena vihasin kaikenlaista runojen lukemista aivan äärettömän paljon. Tai siis ala-asteella nyt paremmasta tietämättömänä vihasin kaikkia maailman runojakin, koska koulussa luettiin vaan jotain loppusoinnuista väännettyä paskaa. Myöhemmin aloin löytää hyviä juttuja, mutta sitten ärsytti se, että aina kun joku luki runoja, hän oli tavallisimmin joku teatteriopiskelija, jolla oli tarve elävöittää tekstiä välttämättä esittämällä sitä väkisin. Ja tiedätte kyllä, miten paljon vieroksun nimenomaan "esittämistä". Kaikki muuttui oikeastaan siinä vaiheessa, kun löysin Bukowskin ja Burroughsin luennat. Toki teksteilläkin on tuossa järjetön väli, mutta kaikkinensa nuo muuttivat käsitykseni siitä, että teksti ei välttämättä kuole siinä vaiheessa, kun se tulee puhujan suusta ulos. Toki jos puhuja on kukaan muu kuin kirjoittaja, sen merkitys kuolee välittömästi. Tästä syystä en tahdo, että Katoamistakaan kukaan missään siteeraa minulle ääneen. Tai oikeastaan kauheasti muutakaan tekstiäni. Se tuntuu siltä kuin minut pakotettaisiin katsomaan, miten joku pilkkoo lapsiani silmieni edessä.

Hyvä päivä

Tänään tapahtui jotain hämmästyttävää. Puhuin ensinnäkin tapojeni vastaisesti puhelimessa tästä päivästä 3 tuntia, mikä on kahdeksasosa koko vuorokaudesta. Mutta sille oli hyvä syy. Keskustelin entisen erityisopettajani kanssa kunnolla ensimmäistä kertaa melkein kahteenkymmeneen vuoteen. Tuonkin ihmisen vaikutus elämääni nimenomaan varhaislapsuudessani on ollut melkolailla järisyttävä, koska hän oli ensimmäisiä ja ainoita aikuisia, jotka ottivat minut vakavasti ja keskustelivat kanssani vakavasti ja lässyttämättä. Kirjoitin hänelle kirjeen ja tänään sain puhelun, jota en odottanut, vaikka laitoinkin numeroni mukaan. Ajattelin vieraan numeron olevan puhelinmyyjä, mutta kun ei ollutkaan, istahdin samoin tein keittiön lattialle ja istuin siinä melkolailla kaksi ja puoli tuntia. Oli hienoa keskustella ihmisen kanssa, jonka kanssa on jälleen, vuosien jälkeen, aivan samalla aaltopituudella, kuin päiväkodissakin, vaikka aikaa on kulunut ja minä olen kasvanut "oikeaksi" ihmiseksi tässä välissä. Se oli hämmentävän hienoa.

Tällaiset yhteydet ovat mielestäni äärettömän tärkeitä kenen tahansa ihmisen elämässä, ja olen onnellinen siitä, että niitäkin on siunaantunut elämäni varrelle jonkin verran. Ne tekevät tästä yksinolosta aina terveempää. Me olemme monella tavalla samanlaisia, mikä tuli selväksi useaan otteeseen puhelunkin aikana. Etenkin juuri siinä, että yksin olo ja oma rauha ovat tärkeitä asioita. Minulle se on monessa mielessä elinehto, vaikka onkin mukava nähdä toista ja olla yhdessäkin. Tasapainon säilyttäminen ja tämä nuoralla kävely asian suhteen tuntuukin olevan hankalinta. Nyt kun olen koiran kanssa itsekseen, tulee oltua kotona melko paljon. Koiran ollessa maalla kotona oleminenkin vähenee, kun ei tarvitse miettiä mitään ja voi vaan soittaa yötä päivää tai pyöriä jossain junaradan varrella. Kun on tällaisia yhteyksiä, tietää että on jonkinlainen pelastusrengas tässä tyhjyyden meressä, jossa lilluessaan saattaa toisinaan ajautua liian kauas abstraktioiden pariin, pois ihmisistä jotka voisivat vetää takaisin rantaan.

Tämän jälkeen äitini soitti ja puhuin vielä 40 minuuttia puhelimessa. Äidinkin kanssa on mukava puhua. Tuntuu, että kun eräs varjo on hävinnyt välistä, saa puhua oikeasti äidilleen ilman jotain jatkuvaa niskaan hengittävää läsnäoloa. Puhelimeni ei vain ole tottunut tuollaiseen käyttöasteeseen, tavallisesti se vain lojuu jossain kunnes tarvitsee ottaa kuva tai lähteä ulos kuuntelemaan musiikkia. Mutta ihan hyvä vaan, että välillä tulee käytettyäkin. Tämä oli päivä, josta tuli ihan hyvä mieli ja josta jäi paljon ajattelemisen aihetta. Viikonlopulle ei taida paljoa ohjelmaa ollakaan, varmaan katselen tämän Breaking Bad-maratonini loppuun ja käyn huomenna katselemassa Kesannon talkoita.

Nistit

Viime yönä näin unta, jossa poliisit koittivat houkutella minua töihin "humaanin huumetyön yksikköön", jossa olis ollut 50 euroa tuntipalkka ja jossa työskenteli pelkästään drag queenejä. Kuulosti hyvältä diililtä, vaikkei poliisi koskaan olekaan ollut lähtökohtaisesti meikän kaveri.  Ei minun syystäni, mutta jotenkin vaan tuntuu, että minut on aina pysäytettävä, kun vastaan tulen. Syy siihen, että näin tällaisen unen lienee tässä tekstissä, jonka kirjoitin viimeyönä Facebookiin vastineena tälle Lassi Puodinketon hyvälle tekstille. Laitan tuon tekstin nyt tähän, koska ei se somessa ketään kiinnosta kuitenkaan:

Jälleen hyvä kirjoitus hästäkpuodinketolta! Kaikesta huolimatta en pidä tätä touhua ihan niin synkkänä. Olin taannoin yllättynyt siitä miten myönteisiä ja jotenkin selkeitä näkemyksiä myös iäkkäämmilla kaupunkilaisilla oli tämän kaupungin huumeiden käyttäjiä kohtaan, he eivät pitäneet ajatusta vaikkapa tietynlaiseen laskuun varatusta puistoalueesta mitenkään mahdottomana, ja se oli minusta hyvä uutinen. Vaikka se ei välttämättä ole kaunista katsottavaa kaikille, niin mielestäni olisi hyvä ja ihan ihmisarvon mukaista jos olisi yksi paikka josta näitä ihmisiä ei ajettaisi pois ja jossa voisi mahdollisesti olla sosiaalityöntekijää ja muuta vastaavaa päivystystä, ei tuputtamassa väkisin mitään, mutta tarjoamassa mahdollista apua niille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat.

Lisäksi, kun tässä nyt taas on katsellut dokumentteja ja lueskellut Burroughsia enemmänkin, ei voi kuin olla onnellinen siitä, että Lahdessa opiaattikäyttö on kuitenkin verrattain pientä. Subutexiä toki taidetaan käyttää kaikkialla missä sitä saa, mutta jos tähän nyt oikeasti jörskäyttäisi päälle jonkun tolkuttoman neulakuolema-epidemian, niin sehän se vasta perseestä olisikin. Sen perusteella, mitä itse todistan, rasittavin ongelma taitaa olla viinan ja lääkkeiden (laillisten lääkkeiden, joskin luultavasti laittomasti hankittujen) sekakäyttö. Toki tietynlainen pirikireyskin näkyy katukuvassa.
Katsoisin myös, täysin subjektiivisen ja empiirisen kuvan pohjalta, että asiat paranevat vain siinä vaiheessa, kun näiden ihmisten systemaattinen ulos sulkeminen lopetetaan. Huumeiden ongelmakäyttö (koska myös aivan täysin hanskassa olevaa, kaikille näkymätöntä viihdekäyttöä on PALJON) liittyy pääasiassa siihen sosiaaliseen eristyksen tunteeseen, jonka yhteiskunta aiheuttaa sulkiessaan nämä ihmiset ulos. Jokainen meistä haluaa olla hyödyllinen muille, tuntea olevansa osa jotain isompaa kokonaisuutta, auttaa muita. Ihmisten voimavarat ja temperamentit ovat erilaisia. Kun jokainen yritys karahtaa kusiseen hiekkaan tai torpataan menneisyyden takia, motivaatio yrittää laskee kummasti. Kun on vähemmän syitä olla selvinpäin, miksi kukaan olisi? Tässä kohtaa nousen saippualaatikolleni tai moraalisen pilviponin ("High horse") selkään ja totean, että tässä suhteessa en tee minkäänlaista eroa teidän alkoholia paljon kuluttavien, ja kaikkien halveksimien nistien välille. Tarkoitus ei ole sanoa, että halveksisin teitä. Tarkoitus on sanoa, etten lähtökohtaisesti halveksi ketään.

Kyse on lopultakin aina yksilöstä ja hänen subjektiivisesta todellisuudestaan, jossa muiden yksilöiden tarjoama viitekehys on ensiarvoisen tärkeä asia, sellainen, jonka merkitystä usein vähätellään kun syytellään ihmisiä näiden huumeongelmasta. Meillä on yläasteillakin aivan hyväksi havaittu metodi erityisluokasta, jolla esimerkiksi itse opiskelin matematiikkaa, kun en kyennyt keskittymään siihen muiden kanssa. Miksi tämä ajatus ei tunnu ulottuvan aikuisiin asti? Kuntouttavaa työtoimintaa voi toki verrata siihen, MIKÄLI sen työntekijät ovat sosiaalityöhön orientoituneita ja valmiita auttamaan ihmisiä pääsemään eteenpäin elämässään. Valitettavasti olen nähnyt, että tavallisimmin se tarkoittaa vain orjaduunia niiden kustannuksella, joiden pitäisi vielä saada apua ihan perustavanlaatuisen rutiinin tai muun "normaalin elämän" mallin rakentamiseen. Karkasi kai vähän lapasesta, mutta näin sitä vaan mentiin.

Lisäksi tämä Hesarin juttu tuntui tukevan aika hyvin suunnilleen kaikkea, mistä kirjoitin. 

Loose lusittu

Soittoreissut on aina parhaita reissuja, vaikkei kaikki menisikään niinkuin odottaisi. Normaalisti en elämässäni tietystikään tee koskaan virheen virhettä, niin siksi onkin hyvä mennä tekemään koko vuoden virheet sitten kerralla n. 50 ihmisen eteen lavalle spottivalon alle. No ei siinä nyt mitään isompia ollut, eivätkä ne kaikki olleet omalla vastuulla, mutta kun esim. basso on laskettu niin matalalle, ettei enää yllä kaulan yläosaan eikä tiedäkään automaattisesti mikä biisi tulee seuraavaksi (koska kaksi biisiä vaihtoi paikkaa edelliskeikasta), niin kyllä se vähän naurattaa, että ihan samat virheet, kuin aikanaan joskus tokalla oikealla keikalla. Jokaisella bändillä on näemmä pakko tehdä aina samat virheet. Ensimmäiset keikat ovat aina ensimmäisiä keikkoja. Nyt tekisikin mieli soittaa mahdollisimman paljon Taseria, Cut To Fitia (tai molempien yhteiskeikkoja, nyt kun Cut To Fit hidastelee myös enemmän), Käkeä, tai itsekseen tai erilaisia kollaboraatioita, kaikki käy.

Fister ja CHRCH osoittautuivat myös paitsi hyviksi bändeiksi, myös hienoiksi ihmisiksi. On aina hienoa törmätä pallon toisella puolella, täysin eri kulttuurissa ja maailmassa asuviin ihmisiin jotka ovat samalla aaltopituudella. Etenkään amerikkalaisbändien kohdalla se ei aina ole itsestäänselvyys, koska monet tuntuvat kynistyvän siitä touhusta, kun kaikesta pitää maksaa eikä kukaan oikein tule vastaan missään asiassa. Sikälikin on mukava koittaa hoitaa kaikki aina mahdollisimman smoothisti kaikille osapuolille, käyttää samoja backlineja ja tehdä asioista mahdollisimman helppoa ja kivaa. Silloin kaikilla on kivaa ja fantsua ja ihanaa, kuten tänään. Hyvä ilta ja jäi hyvä fiilis.

Huomenissa pitänee käpsiä taas postiin, tällä kertaa sanelukonetta hakemaan. Suunnitelmat etenevät. Nyt voin kuitenkin istuskella tässä katselemassa Breaking Badia ja syödä kohta jäätelöä. Breaking Bad on kyllä suurimpia ja vaikuttavimpia sarjoja ja kokemuksia, joita on elämän aikana tullut vastaan. Kaikki tässä vaan toimii. Etenkin se, miten asiat oikeasti tapahtuvat omalla painollaan ja isommassa kompositiossa, ei niinkään välttämättä edes tuotantokausikohtaisessa tahdissa. Vaikuttavuus syntyy nimenomaan komposition kautta, ei yksittäisten pätkien perusteella, vaikka niitäkin tosin riittää.

Ja niin joo! ensi viikon torstaina pidetään Käki-ilta Torvessa taas, romuja, kitara, rummut ainakin. Saa nähdä tuleeko basso myös. Katsotaan. Mutta kannattaa tulla katsomaan, miten asiat kehittyvät ja rakentuvat lavalla taas vähän kerrallaan eteenpäin. Eli 10.5.

Kirjoittelin pitemmästä aikaa Lahen Ajat-julkaisullekin juttua Sopenkorvesta, ja laitettiin sitä kautta pihalle myös tämä meidän dokumentti aiheesta:

Venähti

Piti kaikenlaista. Piti mennä nukkumaan, mutta innostuinkin kirjoittamaan kirjaa pari sivua eteenpäin. Nyt katselen tässä Areenasta Wilko Johnson-dokumenttia, joka on ihan helvetin hieno. Tässä hän puhuu kuolemasta ja sen ruotuun laittamasta elämästään niin kauniisti, ettei tässä voi kun katsella syvän kunnioituksen vallassa tätä. Hienoa tekstiä ja vaikkei hänen musiikkinsa ole koskaan itseäni juuri koskettanutkaan, on äärettömän sympaattisen ja älykkään oloinen henkilö, joka osaa nähdä olemassaolon sellaisena, kuin se on, sellaisena kuin se kuuluukin nähdä. Hyvä dokumentti. Areenassa oli myös Louis Therouxn dokumentti Yhdysvaltojen heroiiniongelmasta ja siinä yksi sellainen pariskunta, joka inspiroi vahvasti kirjoittamaan jonkinlaisen version itsestään myös kirjaan. Oli hämmentävää, miten huumeongelmaista naista haastatellessa vierellä lempeänä esittäytynyt raitis poikaystävä, joka ystävällisesti auttoi tyttöystäväänsä löytämään parempaa kamaa paljastuukin väkivaltaiseksi diileriksi, joka piti naista käytännössä lemmikkinään ansassa huumeiden kautta. Se oli jotenkin hämmästyttävä muutos. Olenhan minäkin toki nähnyt kaikenlaisia vipeltäjiä, passiivis-aggressiivisia olentoja ja kiristeltyjä hymyjä tässä elämäni aikana, mutta silti tuo pääsi yllättämään jollain erikoislaatuisella tavalla.

Tuli tässä myös katsottua Ozark, joka oli hyvää lääkettä jonkinlaisiin Breaking Bad-vieroitusoireisiin, ja josta onneksi tulee kohta toinenkin kausi. En malta odottaa, koska tuokin oli oikeastaan hemmetin hieno, vaikka ymmärrän jos joku näkee sen musiikkia myöten vain Breaking Bad-pastissina. Itsestä se oli kyllä hieno. Tekisi mieli katsella kaikki mahdolliset hyvät sarjat, The Wirekin on vielä katsomatta, mutta sen säästän ehkä vielä myöhemmäksi. Lukeakin pitäisi. Burroughsin Hurjat Pojat on ollut kesken jonkun aikaa, kun olen sählännyt tässä omiani, samoin Liukkosen O on muuton jälkeen ollut pienellä tauolla, mutta jos nyt tuon kirjaston kirjan palauttaisi ensin ja sitten jatkaisi sillä.

Viimeisimmän tiedon mukaan Katoamisen ja Ajatuskoneen pitäisi tulla loppuviikosta. Hinta on Katoamiselle 20 euroa, Ajatuskoneelle 10, ja jos siihen tahtoo vielä Sähkön päälle, sen saa vitosella. Jos tilaa koko paketin, voin työntää niitä pakettiautomaattiin, eikä postit maksa enempää kuin yhdelle kirjallekaan. Oikeastaan pitäisi ehkä laittaa kaikki sitä kautta, koska se on kuitenkin halvempi, kuin työntää vaikka kahta kirjaa postiin, mutta ymmärrän ettei suurin osa ihmisistä tahdo antaa puhelinnumeroaan siihen tarkoitukseen. Mutta se on tapauskohtaista hommaa sitten se.