torstai 26. huhtikuuta 2018

Yksilön hajaantuminen ja sirpaleiden yhdistyminen

Kiitos levyistä! Tulivat perille ja luukuttelen näitä juuri läpi kunnon aarrearkku. Muina aiheina tässä on taas tullut kuunneltua Perttu Häkkisen radio-ohjelmia ja syväluodattua tietoisuutta uusia taiteellisia projekteja varten, lähinnä mieltäni sykähdytti tämä Kaksoisolentoja ja sivupersoonia, joka tarjosi koko kestoltaan mielenkiintoista ja ajatuksia herättelevää kamaa.  Otti aikansa tottua Hannu Poutiaisen nuottiin, mutta kun siihen pääsisi sisään, aukesi lakonisen filosofian ja loogisen ontologian maailma kerrankin radiokeskustelussa niille tasoille, joilla sen toivoisi leijailevan paljon useamminkin. Myös Poutiaisen Sijaltainen meni saman tien lukulistalle.

Kaksi merkittävää pointtia tuossa keskustelussa oli kaksoisolentoja ja näiden ontologiaa ajatellen. Ensimmäinen oli se, että yksilöllisyys ja yksilö ajatellaan laskennallisena ykkösenä, jolloin reaalitodellisuudessa näitä ykkösiä voi olla vain yksi, tai toinen täsmälleen sama ykkönen aiheuttaa jonkinasteisen häiriön vallitsevassa todellisuudessa. Se tarkoittaa sitä, että minun olemassaoloni on suorastaan poistanut kaikki muut minut tästä todellisuudesta, koska minun aktualisoitumiseni on poistanut muiden minujen potentiaalin. Tai ei suoranaisesti, sillä kaikki nämä potentiaalit aktualisoituvat minussa, mitä enemmän niitä ajattelen, sitä todellisempia ne ovat, vaikka eivät täytäkään minua vastaavaa fyysistä tilaa tässä todellisuudessa.

Tästä seuraa myös toinen pointti, jonka mukaan ajattelija on irrelevantti. Suora lainaus uudelleen muotoillusta kartesiolaisesta lauseesta meni hienosti "ajattelen, siis en ole olemassa, mutta koska kuitenkin olen olemassa, en tiedä mikä tämä ajatus on". Ajattelija on siis irrelevantti ja vaihdettavissa oleva tekijä, mutta koska ajatus on olemassa, jonkun täytyy se ajatella. Se olen nyt minä, mutta se voisi aivan yhtä hyvin olla jokin toinen minä tai muu kaikkeuden tyhjyydessä esiintyvä anomalia, joka on havainnut ajattelevansa tällaisia pöljiä juttuja. Koska se kuitenkin olen minä, eikä kukaan muu, seuraa tästä itsellenikin hyvin tuttu asia, ja olin iloinen, että joku tutkija on tämän myös huomannut. Nimittäin elämästä ahdistuminen juuri siksi, että kaikkien mahdollisuuksien sijaan juuri minä täytän tämän tilan. Sillä voi olla kasvattava kokemus, jonka kyllä tunnistan omastakin elämästäni, koska se auttaa siihen, ettei ota mitään itsestäänselvyytenä tai laske niin sanotusti kusta hattuun. Minä olen palikka, joka on aina vaihdettavissa mihin tahansa muuhun palikkaan, olen vain ja ainoastaan välittäjä, joka auttaa asioita tapahtumaan ja välittää näkyjä muille. Ehkä tässä myös tiivistyy se, että välitän jonkinlaisen herkkyyden kautta myös noiden muiden potentiaalisten minujen tietoisuutta.

Juuri ennen kuin aloin kuunnella tuota ohjelmaa (ja miksi sen oikeastaan valitsinkin) mietin sitä, miten tunnun elävän elämääni ikäänkuin jatkuvassa lievässä dissosiaatiossa. Se ei ole niin voimakasta, että voitaisiin puhua mistään eriytyneistä persoonallisuuksista, mutta olen puhunut ennenkin siitä miten helposti tämä on huomattavissa etenkin musiikissa. Annan psyykeni eri puolien tulla ääneen ja puhua työni kautta, ja ne erot ovat monesti kirkkaita ja selkeitä. Mikä saa minut esimerkiksi tekemään akustisia lauluja? En tiedä. Mikä minut saa kirskuttelemaan noisea? Tiedän aivan yhtä vähän. Kirjoittaessa tuollainen dissosiaatio korostuu aina eniten, koska siitä tulee helposti sellaista, että tutkin tietoisuuden vapaata toimintaa ikäänkuin sivusta, vaikuttamatta siihen itse juurikaan. Se on unenomainen, transsinkaltainen tila. Oikeastaan kaikki tekemisen tilat ovat, en minä osaa sanoa, että minä tekisin juuri mitään, en osaa sanoa mikä minä lopultakaan edes on, se on vain amorfista nestettä joka täyttää juuri sen tilan, joka minulle milloinkin annetaan, ja silti kaiken keskellä on jonkinlainen ydin joka tarkkailee kaikkea tätä ja antaa sen tapahtua. Silti koen, että vaikka kaikki tämä työni on pitkälti sisäavaruuksien tuijottelua ja sisäisten tilojen tulkintaa, välitän sitä muille. En ole taipuvainen esoteriaan, enkä usko toisiin maailmoihin, mutta ehkä alitajunnassa asustavat inhimmilliset asiat ovat niin yhteisiä meille kaikille, että minun alitajuntani on sinun alitajuntasi. Meidän pelkomme ja vaistomme kuiskivat samoja asioita. Ja kun minä ymmärrän omiani, sinä ymmärrät omiasi. Me olemme yhteydessä sanojen ja kuvien ja äänen välityksellä. Elän kahdessa maailmassa. Toisessa kierrän shamaanina romujen maailman keskellä suorittamassa näitä rituaalejani, joilla välitän näkyjä. Toisessa olen tämmöinen spurgun näköinen huru-ukko kolistelemassa jotain perkeleen pölykapseleita ja lorvimassa kaikki päivät tyhjänpanttina. Kumpikaan näistä ei ole vähemmän oikea kuva. Ne ovat yksi ja sama asia, eivät sinänsä doppelganger, vaan osa samaa laskennallista yksilöä. Molemmilla on tärkeä tehtävä tässä välitystyössä. Vaikka toisinaan tuntuu siltä, että on tämäkin saatana työmaa, niin ei minulla ole koskaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa, ja me kaikki tiedämme sen. Jopa äitini tuntuu vähitellen ymmärtävän sen. Ja se on jo paljon se.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti