maanantai 23. huhtikuuta 2018

Su-ma

Jokaviikkoinen rituaali, sunnuntai-maanantaiöinen kuolema ja uudestisyntyminen. Tuntuu taas siltä, että aivan kaikki todellisuudessa ahdistaa, oma liha ja sen suhde tähän kaikkeuteen, kakkkien tekemisten riittämättömyys ja kyvyttömyys, se että vaikka miten paljon teen mitä tahansa, ne eivät helpota oloa, väistämätön tulee joka päivä lähemmäksi enkä tee mitään, en voi tehdä mitään koska mitään ei ole tehtävissä, eikä se ole tarpeenkaan koska se ei auta mitään kuitenkaan. En tahtoisi elää ikuisesti tässä maailmankaikkeudessa, koska tiedän miten se päättyy sitten joskus ikuisuuden päästä, ja se jo itsessään on aivan helvetin ahdistavaa puhumattakaan siitä, että minun pitää kulkea kohti omaa loppuani tietoisena siitä, että tulen joskus luovuttamaan lopunkin huutamiseni ja murtumaan.

En usko, että tulen koskaan olemaan onnellinen. Toisinaan kärsin vähemmän. Ne ovat hyviä aikoja. Sitten kaikki taas repeää ja tuntuu että tämä kestää ikuisuuden, loputon ja jatkuva liike, kaksi kappaletta etääntyy toisistaan kun henkinen maailmankaikkeus laajenee itseensä koko ajan. En tahdo kenenkään luulevan, että olen vahva. Että olisin yhtään vahvempi kuin mitä oikeasti olen. En myöskään tahdo kenenkään luulevan, että olisin epävarma ja paikkaisin sitä mesoamalla. Tiedän aivan täsmälleen miten rikki olen ja tahdon ihmisten näkevän sen, koska tiedän sen olevan ainut asia mitä voin tarjota. Heijastuspinnan siitä, etteivät omat heikkoudet ole ainutlaatuisia, pelkästään sinun heikkouksiasi, vaan me kärsimme kaikki.

Toivon, että mistään mitä olen vuotanut ulos on ajoittaista lohtua tai iloa edes jollekin. Tuntuu, että tarvitsen itse koko ajan enemmän polttoainetta tälle kaikelle, ettei se ala tuhota minua itseäni. Elämäni ikuinen tragedia on se, että koska pystyn puhumaan näistä asioista ja käsittelemään niitä, en koskaan saa apua itse. Se on aina ollut isoimpana esteenä psykiatriselle hoidolle. En tarvitse sitä, kun tiedän nämä jutut tai tulen toimeen asian kanssa. Jos ne illat jolloin ei ole ahdistanut missään vaiheessa voi laskea yhden käden sormilla, niin kai siinä jokin mättää.

No, asenteestahan se on kai kiinni sitten. Aloitin uuden elämäni leikkaamalla viikset.

4 kommenttia:

  1. Olet kyvykäs ja hieno! Päivittäinen ahdistuneisuus ei todellakaan ole normaalia, mutta et minunkaan mielestäni ole psykiatrinen potilas. Ehkä joku kevyempi terapiamuoto voisi toimia ja sinne voisi olla helpompi myös päästä? Kannattaa ainakin yrittää! Tämä todellakin auttaa lukijaa nimenomaan reflektoimaan omaa ajatteluaan ja tajuamaan että ei ole ajatustensa kanssa yksin, mutta sinulle se voi tuntua tyhjyyteen huutamisena. Ehkä oikea ihmiskontakti ja terapiamenetelmä voisi auttaa purkamaan ahdistusta. En tosin tiedä miten rankkoja nuo ahdistuskohtaukset ovat, koska tämä on vain tekstiä jota lukee, ja en muutenkaan olisi oikea ihminen sitä arvioimaan. Mutta jos hoitoon otetaan nihkeästi, niin kannattaa yrittää muita reittejä. Itsekin olen tässä viimeaikoina miettinyt, että saatan olla masentunut, koska olen jatkuvasti uupunut ja väsynyt. Mutta koska sulla on jo pitkään jatkunut tuo, niin toivon että saisit siihen jotain konkreettista jeesiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kävinkin koulupsykologilla syksystä asti, mutta kun yksi aika unohtui eikä uutta ole kuulunut niin meinaa toisinaan vähän pudota kärryiltä. Tiedän myös, että nämä olisi asioita jotka pitäisi hoitaa omalla ajalla ja rahalla, mutta sellaiseen ei taas tunnu olevan varaa.. Paras lääke olisi helvetisti enemmän keikkoja, kuin mitä tuossa listassa nyt on, sekä pari yötä metässä, mutta vituttaa, että tässä maassa tarvii kesälläkin toppahaalarin yöksi jos haluaa pihalle.. Kahvin juonti pitää myös lopettaa, koska todettiin että se auttaa paljon.

      Poista
    2. Joo varmasti. Koitahan jaksella ja saada uusi vastaanottoaika varattua! Kesää kohti kuitenkin niin kohta ulkonakin jo tarkenee.

      Poista
    3. Tänään mielenterveys taas koheni huomattavasti, kirjoitan siitä kai kohta..

      Poista