Kiitos ja anteeksi

Tämä on ollut kummallinen päivä, jonka voi tiivistää vain tähän Spaced-kohtaukseen:



Aamulla puin päälle, kusetin koiran, laitoin Death Gripsin soimaan ja kävelin kolme kilometriä koululle haluten tapella suunnilleen jokaisen kanssa, joka antoi siihen pienintäkään aihetta, onnistumatta silti tappelemaan onnekseni yhtään kenenkään kanssa. Sitten pääsin koululle ja katseltiin opinnäytetöitä, ja kyselin innoissani asioita jostain modaalisesta kenttäsuunnittelusta ja somevideoiden tekemisen datan hallinnasta ja ties mistä ja mietin, että taidan olla lopulta totaalisen kajahtanut näiden heilahtelujeni kanssa. Lopulta kuppi kuitenkin kääntyi paremmalle puolelle ja rauhoituin, vaikka akku loppui kävellessä ja musiikin kuuntelun sijaan jouduin kuuntelemaan kaikkea sitä paskaa, jolla ihmiset tukottavat maailman. Autot, liikennevalot, rakennustyömaat, kaikki tuollainen on pääsyy sille, että kuuntelen musiikkia. Mutta on toinenkin, sellainen jota ette voi olla huomaamatta enää tämän jälkeen, jos ette ole sitä aiemmin huomanneet: kuuloaistin kuormittaminen nimittäin vähentää hajuaistimuksia. Koittakaa vaikka täydessä bussissa ottaa kuulokkeet pois ja huomaatte heti minun olevan oikeassa. Uskon, että näkö ja kuulo ovat vahvasti sidoksissa keskenään, koska ne auttavat meitä hahmottamaan tilaa. Muut aistit ovat sitten enemmän hienosäätöä, mutta nämä kaksi aistia voivat vahvistaa tai heikentää toisiaan, minkä lisäksi niiden käyttö vaatii aivokapasiteettia niin, että se vähentää muita ylimääräisiä aistiärsykkeitä. Siksi se musiikki varmaan auttaakin rentoutumaan.




Olen kiitollinen niille, jotka ilmaisivat olemassaolonsa tuonkin öisen johdosta. Se riittää jo pitkälle, että tietää ettei ole yksin, koska monesti sitä tulee vähän vainoharhaiseksi kun on tekemisissä lähinnä oman päänsä kanssa ja puhuu ääneen vain koiralle silloin tällöin. Se auttoi jo paljon. Yksi iso syy noille puuskille on sellainen lapsellinen riittämättömyyden tunne. Ajatus siitä, että on aivan sama miten merkityksellisiä tai hienoja taiteellisia sukelluksia teen, ne eivät kiinnosta ketään eivätkä tavoita ketään, koska ainoa joka niitä koittaa maailmalle jakaa on minä itse, mikä saa minut jo muutenkin vihaamaan itseäni tarpeettomasti. Aivan sama koittaa tunkea niitä minnekään, kun kaikenmaailman hevonvitun rumbia kiinnostaa vaan vanhan lämmittely ja ringissä toisiaan runkkaavat naamat. Mutta eihän tällaista saisi sanoa, kun kuulostaa Suomessa katkeralta kusipäältä. Kateus on ainut motiivi kenellekään toimia. Ja olenhan minä kateellinenkin tyypeille, joiden harteille asetellaan puolet vähemmällä duunilla ja miettimisellä ja jopa suoraansanottuna henkisellä laiskuudellakin vaikka minkälaisia neron leimoja, mutta tiedän että ne ovat enemmän taakka, enkä edes haluaisi niitä. Kaikenlaiset leimat vetävät mukanaan kaikenmaailman paskakärpäsiä, jotka lopulta koluavat tekijän kuivaksi kaikesta siitä mitä hän tahtoi ilmaista alunperinkään. Minulle riittää, että siellä on ihmisiä, jotka tajuaa, mutta toivoisin saavuttavani sen verran isomman porukan, että uskaltaisin ottaa levyistä 100 kappaleen painoksia niin, että ne menisivät jo ennen kuin minä itse olen siirtynyt eteenpäin. Lähinnä siksi, että sitten voisin tehdä jo lähtökohtaisesti parempia ja kokonaisempia albumeita, kun olisi varaa tehdä ne kaikki fyysisenä. Koska julkaisin niitä tai en, kansitaiteet ovat olemassa jokaiselle levylle jossain muodossa. Tuon viimeöisen aallon jälkeen tuntui kuitenkin helpottavalta saada reaktioita oikeista ihmisistä. Paitsi, jos olette kognitiivisia koneita, kuten epäilen, mutta siitä puolesta voi lukea lisää Ajatuskoneesta sitten. Nyt on kuitenkin parempi mieli.

Toinen syy tälle uudelle, hetken kestävälle positive mental attitudelleni oli kuitenkin se, että kirjan vedos oli tullut. Vaikka liimauksia ei oltu tehty ja kannestakin piti fiksata yksi asia, siinä on jotain voimallista, kun pidät itse kirjoittamaasi kirjaa kädessä. Puristin sitä koko matkan takaisin kotiin, lähinnä toki siksi etteivät sivut lentäisi pitkin katuja, mutta kuitenkin. Uskoisin, että niistä mesoan enemmän siis loppuviikosta tai seuraavan viikon alussa.

Oli myös ihan kiinnostavaa nähdä muiden opinnäytetöitä, se inspiroi miettimään omaakin, vaikken oikeestaan vielä tiedä minkä teen ja miten sen rajaan. Se on ehkä hankalinta tässä touhussa.  Saa nähdä mitä sitä keksii.