tiistai 3. huhtikuuta 2018

Kansia ja kasvutarinoita



Taitoin Katoamisenkin kannen ja siitä tuli ihan hyvä. Tai siis yllättävän hyvä. Huomasin myös, että olin duunannut vouhottaessani lopun niin, että se piti vielä korjata, vähän vaikea selittää, mutta meinasi käydä kämmi. Nyt on kaikki ojennuksessa ja tämäkin kirja on aikalailla julkaisua vaille läjässä. Jos ei ketään kiinnosta, otan saman 50 kappaleen painoksen tätäkin, ja lisää sitten joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, kun ne on myyty. Mutta ensin vedän tuon toisen runokirjan läpi, koska se menee samoilla höyryillä kuin ensimmäinenkin. Olen koittanut irrotella siitä jotain runoja maistiaisiksi, mutta ne ovat kuitenkin vähän yhtenäisesti toisiinsa limittyviä ja rakentuvia juttuja, jolloin yksittäinen pätkä ei välttämättä anna minkäänlaista kuvaa. Siitä syystä vihaan sitäkin, kun bändit pistävät biisejä pihalle levyltä ennen julkaisua, "sinkkuina" tai muuten vaan. Iron Monkeynkin levy meinasi jäädä kuuntelematta, kun kolme ennakkobiisiä eivät toimineet erikseen, mutta kun luukutti koko levyn läpi niin nekin toimivat helvetin hyvin. Mutta tämäkin on tulossa. Takakanteen laitan kaikki sähköpostiin tulleet geneeriset hylkäykset isoilta puljuilta, sekä Kirjokannen vastauksen, joka tuntui niiden kaikkien jälkeen typerryttävän hyvältä. Se oli jotenkin myös kuvaava sikäli, että tämän kirjan lukee ja ymmärtää ehkä yksi viidestä lukijasta. Olkoon niin.

Sitten ihan muihin hommiin. Olen katsonut tässä Yle Areenasta Au Pairit sarjaa, parissa päivässä Miamin, Australian, Kanadan, kohta Lontoon ja sitten Los Angelesinkin. Nämä on ihan absurdin hyviä ohjelmia, ja toisekseen olen katsonut oikeastaan melkein kaikki muut Ylen tuotannot, jotka ovat vähänkään tätä vastaavia (Big in Finlandit, yms). Teinien ja post-teinien överidramaattinen elämä, absurdejakin perheitä ja hyvin ihmeellisiä ihmisiä. Hienointa on kuitenkin ihan aidosti katsoa miten nuo ihmiset kasvavat (no, jotkut kasvavat, toiset eivät) tuon kautensa aikana ja aikuistuvat. En tiedä mitä aikuistuminen tarkoittaa, tai missä kohtaa se tarkalleen ottaen tapahtuu, mutta kaipa se tuossa kahdenkympin nurkilla sitten ihmisillä tapahtuu. Yllättävän monet tosin tuntuvat asuvan vanhempiensa luona. Kun on muuttanut viisitoistakesäisenä pois, se tuntuu oudolta. Mutta kaikki ovat erilaisia ja elämät heittelevät miten sattuu.Tottakai tuon ikäiset ovat vielä helvetin itsekeskeisiä, mutta sitäkin hienommalta tuntuu nähdä niitä välähdyksiä, kun he ymmärtävät tehdä jotain aidosti muille ihmisille ja tajuavat miten hyvä fiilis siitä tulee. Sitä kautta se aikuistuminenkin taitaa tapahtua.

Odottelen tässä myös, että tuet rapsahtavat tilille, että voin työntää ne saman tien vuokriin ja laskuihin. Saa nähdä monta senttiä jää ruokaan, mutta olisihan se kiva jotain jo syödäkin. On sitä toki totuttu olemaan ilman ruokaakin, mutta ajattelin lähinnä siltä kantilta, että saisi kaappiin muutakin, kuin leipäjonon einestä. Kasviksia lähinnä. Jotain mistä tehdä oikeaa ruokaa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti