keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Ajattelevat koneet ja keinoäly

Olen tässä koiralenkeillä ja muutenkin kuunnellut nyt Perttu Häkkisen mainioita podcasteja taas. Vaikka paino onkin toisinaan vähän turhan paljon (omaan makuun siis) muinaissuomalaisissa jutuissa, niin esimerkiksi tämän keinoälyn kaltaiset jutut ovat todella mielenkiintoisia. Koska kognitiotiede on aina ollut niin lähellä omaakin päätäni (hehheh), oli tätä helppo heijastella myös omaa tajuntaa, ajattelua ja taidetta vasten. Aluksi ajattelin, ettei tuo uskontotieteilijän osio tunnu äkkiä kovinkaan kiinnostavalta, koska jos ihmistä ja tietoisuutta määrittää jo lähtökohtaisesti kristillisen katsomuksen perspektiivistä, voi olla mahdotonta mahduttaa täysin sen ulkopuolelta syntyvä tekoälyn ajatus sen sisään, mutta olihan sielläkin ihan hauskoja pohdintoja aiheesta. 

Tietoisuuden ja persoonallisuuden ja ihmisyyden (uskontojen viitekehyksessä siis "sielun" tai "hengen") kehitys ja synty on tietysti suurelta osin yhä  mysteeri, mutta jotenkin koneidenkin kehitystä katsomalla usein mainitsemani Douglas Hofstadterin teoriat vaikuttavat minusta yksinkertaisimmilta ja loogisimmilta, ja ainakin luonnossa asiat tuppaavat noudattamaan yksinkertaisinta ja taloudellisinta muotoa ja reittiä. Tätä myöten voi ajatella (hieman yksinkertaistaen), että neuroni on palikka, jonka tehtävä on ratkaista ongelma. Ongelmanratkaisukyvyn kapasiteettia voi kasvattaa lisäämällä ongelmaa ratkaisevia palikoita. Kun näitä palikoita läjätään päällekkäin riittävästi, kapasiteetti kasvaa riittäväksi, ongelma ratkeaa, jolloin voidaan alkaa suorittaa muitakin päällekkäisiä tehtäviä. Kun kapasiteetti kasvaa vielä edelleen, tehtävät rutinoituvat ja aivot kehittyvät, kapasiteetti kasvaa ja tehtävät helpottuvat. Jossain vaiheessa, kun kapasiteettia on riittävästi ja tekemistä liian vähän, jää aikaa käyttää sitä samaa supertietokonetta johonkin niinkin turhaan kuin mietiskelyyn, ja blim, muutamaa vuosituhatta myöhemmin naputtelen tässä supertietokoneella tekstiä, jota sinä siellä tulkitset.

Hofstadter myllytti kirjassaan I Am A Strange Loop ihmisten intoa kutsua koneita ajatteleviksi tai tunteviksi liian heppoisin perustein, mielestäni aiheesta. Hänen teorioissaan selkeä ero on siinä, että ihmiskognitiolla kyetään tekemään asioiden välillä olevia yhteneviä malleja, analogioita, abstraktioiden eli mielikuvituksen pohjalta. Samankaltaisuutta nähdään asioissa, jotka eivät välttämättä ole kovinkaan samanlaisia missään muualla, kuin ihmisen tietoisuudessa, koska yksilöllisten muistojen pohjalta on rakennettu malleja, joissa voi havaita vastaavuutta ja muodostaa tarvittavan hypyn mallista toiseen, helpottaakseen omaa ymmärrystä ja tehostaakseen uuden oppimista vielä ennestään. Sama toistuu keskusteluissa ja kielellisessä datan prosessoinnissa.  Siinä vaiheessa, kun kyetään tekemään koneita, jotka kykenevät jakamaan ja kommentoimaan omia muistojaan, rakentamaan tällaisia malleja ja oppimaan niiden soveltamista vastaavalla tavalla, voidaan puhua ajattelevista koneista. Siihen asti ne ovat lähinnä reaktiivisia koneita, jotka reagoivat ennaltamäärätyn koodin mukaan annettuun ärsykkeeseen.  Jos koodissa ei ole vastausta ongelmaan, kone ei sovella ja tulkitse muita mallejaan, vaikka toki algoritmit kehittyvät koko ajan paremmiksi ja hienovaraisemmiksi, ja luultavasti juuri tällaisen iteraation kautta tuokin kehitys tulee lopulta jossain vaiheessa menemään siihen pisteeseen, että on ehkä mahdoton sanoa, onko loputtomista koodeista sekunnin tuhannesosissa valikoituva paras mahdollinen vaihtoehto huonoista jo tietoista toimintaa, vaiko vain reaktio. Siinä kohtaa tämä ero ehkä hämärtyy ja kysymys menettää merkityksensä. Toisaalta, ehkä se on jo merkityksetön? Missä määrin voin vakuuttaa itseni siitä, ettei minun tunne-elämäni ole vain ennalta-ohjelmoitu tapa reagoida tiettyihin ärsykkeisiin, epäoikeudenmukaisuus vituttaa ja musiikinsoittaminen tuottaa nautintoa, jne. Osaltaan näitä asioita pyörittelin paljon Ajatuskonetta kirjoittaessani. Ensin pyöritään epäuskossa muita kohtaan, testataan ympärillä olevia koneita, kunnes veitsi kääntyy itseen ja epäillään omaa todellisuutta ja itsen rakennetta perustavanlaatuisesti. Lopultakin kaiken tekemiseni keskiössä on havaittavissa ainakin nämä muutamat teemat; ulkopuolisuus ja irrallisuus, sekä tietoisuus ja informaatio. Näiden väliset suhteet ja painotukset ehkä vaihtelevat, mutta ainakin kirjallisessa työssä tietoisuus ja informaatio, sekä informaation käsittely ovat jollain tavalla keskiössä.

Tällaisia mietin myös soittaessani kaikkia noita hylättyjä metalliromujani. Ajattelen niitä primitiivisinä koneina, hyvin yksinkertaisina laitteina, jotka ovat yksin tyhmiä, mutta minun välitykselläni voivat kommunikoida keskenään ja välittää ajatuksiaan ja tunteitaan, vaikka eivät yksin kykenisi ilmaisemaan, kuin yhtä särähtävää jousen ääntä. Se on hienoa, tyhmien koneiden älykkyyden kompositio, vuorovaikutus ja kommunikaatio joka tapahtuu siinä ihmisten edessä, minun välitykselläni. Siksi olisi kova hinku päästä soittamaan niitä lisää elävänä. Koska tämä on uutta ja ihmeellistä, kiintoisaa löytyretkeilyä. Nyt voisin löytöretkeillä jotain syötävää, ettei taas tarvitse ihmetellä, kun on vähän huono olo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti