perjantai 27. huhtikuuta 2018

Aivot näkevät harhoja

Tämä juttu pätkähti vastaan sosiaalisessa mediassa ja päätin palata kirjoittamaan vielä yhden tekstin tässä näin. Se tuntui jatkavan aika suoraan kaikkea sitä mitä puhuin päivälläkin, mutta on mielenkiintoista, että juuri tässä sain tavallaan lisää vipuvartta ajatustyölleni. Kollektiivinen mieli, alitajunta, miten sen nyt vain tahtoo ilmaista, ennemmin ehkä "yhteinen mieli". Meidän mielessämme on yhteisiä rakenteita ja toimintatapoja, koska meidän aivomme ovat samanlaiset, ja näyt joita näemme ollessamme erossa aistiärsykkeiden maailmasta, ovat täten samanlaiset. Olen miettinyt näitä näkyjäni paljon. Vietän nykyisin 90 % ajasta puhumatta kenellekään. Näen tyttöystävääni parin viikon välein, veljeäni silloin tällöin. Kaupan kassaa parin päivän välein. Muuten istun koiran kanssa kahdestaan lyhyitä satunnaisia kohtaamisia lukuunottamatta. Ja silloin alkaa tapahtua poikkeuksetta mielenkiintoisia asioita. Ensinnäkin, kuten huomaatte, kirjoittamiseni ja analyyttinen prosessointini lisääntyy. Nyt olen, jostain syystä, saanut parin päivän aikana kohdistettua huomiotani taas enemmän ja enemmän tähän blogiin, johon tahtoisin suunnata sen muutenkin vahvemmin. Tehokkain tapa olisi lopettaa facebook, jonne vuoden päivän mittaan pieniä tippoja ajatuksista, välttämättömimmät verenpisarat pois tieltä. Mikäli bändihommat eivät sitä vaatisi, en tarvitsisi sitä oikeastaan mihinkään. En kyllä voi sanoa, että siitä olisi sen suurempaa hyötyä ollut, mutta se välttämätön kommunikaatio keikkajärkkäyksissä ja muissa hommissa nyt vaan tapahtuu tuota kautta. Se ei kuitenkaan ole nyt relevanttia. Jokainen käy tämän keskustelun noin viisi kertaa päivässä ja aina on tekosyy. Pointti on se, että kun käännän katseeni sisäänpäin, kirjoittaminen ja aistiminen lisääntyy. Istun huoneessa, jossa on kyllä nytkin paljon romua, mutta verrattain vähän ärsykkeitä. Ja kun minä näen, minä näen erämaita, loputtomia soita, kallioita, lihallisia olentoja jotka kasvattavat uusia raajoja, mitä vain voi sanoilla luoda, teräväkärkisiä etanoita ja karvaisia hyttysiä, kaikkia mahdollisia asioita joita mieli voi generoida tyhjästä noin vain. Hienointa niissä on se, että koska ne kurottavat suoraan jonnekin ideamaailmaan, teen ne näkyviksi myös teille. Minä luon asioita suggestiolla ja immersiolla. Immersio on tehokasta, koska puhun minä muodossa. Silloin osa sinun päästäsi on minä. Minä valtaan mielestäsi pienen alueen, jolle sinä teet tilaa, ja hetken aikaa me elämme sanojen kautta symbioosissa, tai ehkä minä olen ennemmin loinen mielessäsi.

Aivot ovat ihan helvetin voimakas värkki. Ne vaativat paljon kapasiteettia. Tänään minulla meni hetki muistaa pankkitunnukseni ja mietin, alkaako luova mieli toimia jo persoonani kustannuksella, säästää kapasiteettia jossain muualla kyetäkseen keskittymään tehokkaasti tähän hetkeen. Tajusin, että niin on ehkä aina muutenkin. Se on osa tätä prosessia. Tätä "työtä". En kykene muistamaan muistojani, ellen aktiivisesti hae niitä, tai ellei jokin ärsyke laukaise sitä analogioiden ketjua, jota myöten aivoni seuraavat muistojälkeä. Mietin, onko se huono juttu, mutta tulin siihen tulokseen, että ei. Kykenen kyllä kaivelemaan muistiani tarvittaessa, mutta olen oppinut, etten luota muistiini liikaa, koska minulla on niin saatanan vilkas mielikuvitus, että se kirjoittaa muistojani koko ajan uudestaan omaan narratiiviinsa sopivasti, monesti vääristäen käsityksiäni lähimmäisistäni tai rakentaen muistoja, joissa minua vihattaisiin suhteettoman paljon. Tästä syystä ajattelen olevani jatkuvassa sodassa itseni kanssa. Kaikki muistaminen on valheellista, joten yritän keskittyä elämään tässä ja nyt, säilyttämään mielessäni objektiivisen tiedon ja pitämään subjektiivisen tiedon vain viitekehyksenä, josta ammentaa tarpeen tullen.

Sen lisäksi kuitenkin olen koko ajan myös tämä "kollektiivinen" mieli. Aivojen syöte, joka syöttää ajatuksia ja näkyjä ja ääniä, jotka tuntuvat tulevan minulle "jostain muualta". Olen elänyt pitkälti näissä muuntuneissa tajunnantiloissa tai transseissa koko ikäni. Lapsena minulla oli "poissaolokohtauksia", joiden takia minut passitettiin neurologille. Olen aina viihtynyt luonnossa istuskelemassa, kuuntelemisen prosessi on minulle pitkälti meditatiivinen kokemus. Siitä syystä soittamaan oppiminen oli tajunnanräjäyttävää, koska kykenin muuttamaan itseni ikuisen kuuntelun loopiksi, jossa vaivun kuuntelemaan ääntä, joka on lähtöisin juuri siitä tilasta, jonka ääni minussa itsessäni aiheuttaa. Loopit ovat toinen asia jotka ovat kiinnostaneet minua aina valtavasti, mutta senhän te nyt varmaan tiesittekin. Uskon, että mieleni on myös looppi, useammallakin kuin yhdellä tavalla. Mutta ei musiikki ole todellakaan ainut asia, joka minut vie näihin tiloihin. Sen tekee myös juokseminen, tiskaaminen, piirtäminen, melkein kaikki mahdollinen mitä teen pitempään, kuin 30 sekuntia. Ne tuottavat kaikkea tätä. Näiden asioiden välittäminen yhteisölleni on tärkeä tehtävä. Sukellan näemmä koko ajan syvemmälle siihen ja löydän siitä uusia puolia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti