Ahdistus palailee pätkittäin.

On taas sellainen olo. Tunne siitä, että pitää kirjoittaa kun pitäisi nukkua. Mahanpohjassa on taas sama tuttu tunne, ahdistus. On mielenkiintoista miten se tuntuu minulla nimenomaan siellä, aina. Tuntuu hölmöltä maata tässä paikallaan. Noudattaa tätä todellisuuden rytmiä, jossa nukkuminen on yksi olennainen osa. Jokainen osa vie lähemmäs sitä samaa kuolemaa, valtavaa tyhjää ikuisuutta.

Parhaimmillaankin elämä tuntuu minulle siltä, kuin katsoisin huonoa katutaikuria tekemässä temppuja harhauttaakseen minut pois tästä todellisuudesta. Kädet viuhtovat ja tekevät hienoja liikkeitä, mutta näen koko ajan mitä tempussa oikeasti tapahtuu, mikä sen lopputulos oikein on. Toisinaan saatan jopa innostua siitä mitä näen, tuntea välähdyksen verran aitoa iloa, joka kuitenkin häviää takaisin siihen tietoon, että tämä temppu on nähty miljoonia kertoja ja lopputulos on aina sama.

Se ahdistaa. Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset repressoivat tätä kaikkea tai käyttävät huumeita tehdäkseen siitä edes vähän siedettävämpää. Teini-ikäisessä nihilismissäni kuvittelin sen olevan mielen heikkoutta, mutta sen jälkeen olen monesti kohdannut ja rikkonut omat rajani sellaisiksi pirstaleiksi, etten oikeasti voisi sanoa itseänikään sen vahvemmaksi. En silti ole alkanut käyttää huumeita sen hoitamiseksi.. lähinnä siksi että tiedän sen tekevän asiasta vaan hankalamman. Tiedän kuitenkin, että kauneimmat ja hienoimmatkin asiat ovat vain mielestä lähtöisin, ja vaikka ne voivatkin olla inspiroivia tai antaa toivoa, tieto siitä ettei sitäkään toivoa ole todella missään oman pään ulkopuolella tekisi kuiluista vain syvempiä. Ei kai tässä muukaan auta kuin olla mukana ja koittaa viihdyttää itseään jotenkin sen aikaa, kun taikuri kikkailee omat temppunsa loogiseen päätökseensä..