Sunnuntai lusittu

Vilkaisin Netflixistä Happyn, ja vilkaisin sen saman tien alusta loppuun. Parasta mitä on tullut katseltua hetkeen, pitkälti siksi, että se oli yksinkertaisesti hauska. Niin hauska, ettei minua häirinnyt edes CGI-efektit, koska ne oli toteutettu riittävän sarjakuvamaisesti ja tyylitajuisesti sen sijaan, että oltaisiin yritetty tehdä mahdollisimman todellista jostain, mikä ei ole. Pääosan esittäjä oli täydellinen, aika paljon tuli Bukowski mieleen ja kun tuli eilenkin kuunneltua parit lukemiset Youtubesta, niin mielikuva voimistui entisestään. Väkivalta ja huumori olivat samansävyistä, lakonisen toteavaa nihilismiä, ehkä tässä oikeastaan kaikkinensa parasta oli se, miten tyylitajuinen koko juttu oli. Vahva suositus. Nyt olen koittanut katsella Netflixistä sitten jotain, mikään ei tuntunut nappaavan kiinni ennen kuin nyt muistin, että Ozark on katsomatta. Toinen jakso menossa ja hienohan tämäkin on. Breaking Badin vanavedessä selkeästi tehty, mutta jotain tämän suuntaista olen kaivannutkin. Saa nähdä koska maltan käydä nukkumaan.

Kävin tänään myös nauhoittamassa levyn, saa nähdä millainen siitä lopulta tuli, kun huomenna miksaan sen. Pääpaino on romuissa ja loopeissa, pari pitkää, jumittavaa ja meditatiivista avantgardejuttua. Jäi perjantain keikalta sellainen fiilis, että pitäisi tehdä enemmänkin tuollaista kolistelua. Siinä on vain jotain joka toimii, näen hämyjä ja varjoja, sykertyviä kuvioita ja outoja olentoja. Siinä on oma outo maailmansa... Lisäksi ajattelin joku yö käydä nauhoittelemassa Nothing Happens Three Times-nimisen levyn, äänimaisemia sähkölaitoksen edestä, junaradalta ja hylätyltä raiteelta, kymmenisen minuuttia joka paikasta.

Äsken koiran kanssa kävellessä toivoin taas, että kamera olisi nyt minulla eikä Kankaanpäässä, sumuiset kadut ja hämyiset valot olivat älyttömän hienoja. Rakennuksen katon takaa hohtava kuu tässäkin oli toki aika paljon hienompi, ja jollain muulla kuin kännykällä sen olisi voinut saada talteenkin vähän paremmin. Mutta sillä mennään mitä on käsillä. Hain maalitkin treenikseltä kotiin, jos tulisi maalailtua tässä vaikka pahville enemmän, kuin treenikämpällä isoille levyille, joita taitaa olla jäljellä enää kolme muutenkaan. Pohjia pitäisi hankkia lisää. Kyllähän nämä hommat tästä taas pikkuhiljaa heräilee, kun antaa ajatusten virrata.

Slow day

Eilinen oli hieno ilta, kaikenlaiset kokeellisen mölyn illat ovat aina mielenkiintoisempia soittaa, kuin joku perushässäkkä. Vaihdoin Sähkön Grateful Dädin levyihin ja siinä on kyllä hienoa musiikkia. Keikka tekisi mieli laittaa internetiin, mutta jälkimmäisellä puoliskolla kuuluu niin paljon ja selkeästi humalaisten horinat, etten viitsi, kun osa ihmisistä voi olla tunnistettavissakin. Pitää mennä joskus soittamaan taas tyhjemmälle Vastavirralle, heh. Kahvia tuli juotua taas illan aikana varmaan pannullinen, mikä näkyi taas kotiin tullessa. Tulee aika heikkolevelinen nistiolo, kun osaa sanoa ei kaikille maailman koville huumeille, mutta ei osaa olla juomatta kahvia vaikka tietää ettei siitä seuraa mitään hyvää. Uskon kuitenkin sen auttamaan minua pääsemään tiettyyn psykedeeliseen mielentilaan ilman, että se vaikuttaa motoriikkaan tai mihinkään muuhun soittamista haittaavaan.

Mutta sen jälkeen, kun keho hävittää kofeiinia hiljakseen, alkaa olla enemmän ja enemmän hankaluuksia käsitellä sitä. Mieli pulputtaa kaikenlaista yhdentekevää, makasin vielä yhdeksän aikaan sängyssä, mieli pulputti ulos kaikenlaisia sanoja ja ajatuksia ja niiden yhdistelmiä, ja jostain syystä ne tuntuivat ihan helvetin tärkeiltä.  Kirjoitin niitä facefeediin, mikä saattoi vaikuttaa kenelle tahansa hieman omituiselta. Dokumentointi näytti suunnilleen tältä.

Omnipotentiometri. Megalomaanifoni. Kartesiolainen stereo-vahvistin.
Ajattelen, siis kuuluu ihan riittävän hyvin.
Insomniasiinipuutos.
Loco-motiivi
Karieska
Metodiagramma
Ontoloinen
Kursiiviallinen
Neuroosanpunainen
Martomaatti
Nukku-Matti narkkaa ja käy huorissa... (välihuomautus)
Tapaturmahorisontti
Mielikuvainoharha
Masturbaattorikokous   
Penetraditio  
Manifestivaali
Nälkälättäjä



Tuo on mielenkiintoinen listä, koska siinä voidaan nähdä tämän tietynlaisen pakkomielteisen suoltamisen suuta. Neuroottis-filosofinen asioiden yhdistäminen, joka etenee kaikkivoipaisesta megalomaniasta tajuntaan siitä, että minun ontologisessa olemuksessani on jonkinlainen loinen, joka aiheuttaa tämän ajatusvääristymän; siitä eteenpäin sanat saavat negatiivisempiä sävyjä. Tietoisuuden toiminta kahvin tai muun päihteen alaisena. Sain lopulta nukutta ehkä puoli kymmenestä kolmeen, jolloin äiti soitti ja vei minut syömään ja pakotti ostamaan vaatteitakin. Hävetti, kun ne olivat niin kalliita. Raha vituttaa muutenkin aika paljon välistä. Tai usein. Tai koko ajan. 

Tämä päivä on nyt mennyt melko rauhakseltaan ja varovasti, teetä juoden, levyjä kuunnellen. Päivä tuntui menevän yllättävänkin äkkiä siihen nähden, että yleensä tällaiset päivät vain valuvat ohi, mutta tämä meni aika suhinalla. Jos jotain sain aikaan, niin kirjoitin entiselle erityisopettajalleni kirjeen. Hän oli yksi ensimmäisiä aikuisia, joka suhtautui minuun ja ajatuksiini vakavasti. Nainen jolla oli ainakin silloin pitkä musta tukka ja rauhoittava ääni. Päiväkodissa kävin keskustelemassa hänen kanssaan eläimistä ja kuolemasta, kun myöhemmin muutimme hänen naapuriinsa kävin hänen luonaan säännöllisesti syömässä pannukakkua ja keskustelemassa kuoleman aiheuttamasta ahdistuksestani. Vaikkei se ehkä auttanut siihen ahdistukseen, uskon sen auttaneen minua kasvamaan jo aikaisin omaksi itsekseni, ajattelemaan asiat itse, kun joku kerta kuuntelikin niitä ajatuksia. Tahdoin kiittää, joten kirjoitin jotain, vaikka se tuntuikin vähän tyhmältä enkä jotenkin tiedä onko tuollaisesta mitään iloa tai hyötyä, tai muistaako hän edes minua. Mutta kun sain kuitenkin kalasteltua osoitteen, ajattelin kiittää. Koska aina on kiitettävä niitä, joita on syytä kiittää.  

Tänään Vastavirta

Vaikka ulkona näyttää sateiselta ja ankealta, tai ainakin harmaalta, päätin että kesä alkoi ja vedin nämä kolmen vuodenajan housuni jalkaan. Nämäkin alkaa olla kyllä siinä kunnossa, että pitäisi kohta polttaa kai. Samalla voisin polttaa kaiken omaisuuteni ja hiukseni ja kaiken muunkin ja muuttaa jonnekin metsään. Sellainen impulssi on ollut melko vahva taas tässä viimepäivinä, mutta kaipa se menee ohitse kun vähän aikaa taas pällistelee menemään. Olisin halunnut kirjat myyntiin tämän illan keikalle, mutta eivät kerkiä, joten pitää ottaa Sähköä ja joitain levyjä sitten vaan sen verran kuin jaksaa kantaa. Jos saisi parikin Sähköä myytyä, niin on jo bensat takaisin kotiin. Vielä yksi niin saa kotimatkalla safkatkin siinä kivasti.

Niitäkin on jäljellä enää 13 kappaletta, että mikäli kiinnostaa niin kannattaa pikkuhiljaa tilailla. Loput koitan myydä kimppadiileinä Ajatuskoneen ja Katoamisen kanssa, kun ne nyt kuitenkin muodostavat taas yhdenlaisen triptyykin psyykeeni rakenteista, ainakin tietyllä tapaa. Mielenkiintoista huomata, että tässäkin se tavallaan meni kuten noiden kuvien kanssa, kaksi runokirjaa, yksi romaani, kaksi vähän pienempää piirrustusta, ja yksi melkein kolmemetrinen. Tässä on ehkä jonkinlainen psyykeen patterni tai algoritmi kehittymässä, jokin sellainen jälki jota voin ehkä seurata tulevaisuudessa vähän pitemmällekin, vaikka yritänkin parhaani mukaan olla puuttumatta itse prosessiin. Ja toki tiedän sen olevan väistämätöntä, kun tutkija ja tutkittava ovat samassa päässä.

Vähän meinaisi olla nälkä jo nyt, mutta se on vain työnnettävä sivuun ja odoteltava iltaa ja ruokaa, koska ei tässä nyt niin hyvin voida että olisi varaa syödä kahta ateriaa päivässä. Eikä ole tarvekaan. Näillä mennään taas. Eiköhän tästä tule ihan mukava ilta. Ainakin saa soittaa miten päin tykkää. Eli se on kunnossa. Toivotaan, että äänimies on avoimin mielin kolistimia kohtaan. Jos ei ole niin ei voi oikeen minkään kai. Onneksi luulisin että mahdutaan lavalle kahdestaan ihan hyvin, vaikka olisikin romua jonkun verran. On sitä tosin luultu ennenkin. Ovet aukeaa yhdeksältä, ja ilta etenee seuraavasti:
21:45 Grateful Däd
22:30 Kenny Lust
23:15 Kolumbia Grand Slam
00:00 Lörsson
00:45 Käki

Aivot näkevät harhoja

Tämä juttu pätkähti vastaan sosiaalisessa mediassa ja päätin palata kirjoittamaan vielä yhden tekstin tässä näin. Se tuntui jatkavan aika suoraan kaikkea sitä mitä puhuin päivälläkin, mutta on mielenkiintoista, että juuri tässä sain tavallaan lisää vipuvartta ajatustyölleni. Kollektiivinen mieli, alitajunta, miten sen nyt vain tahtoo ilmaista, ennemmin ehkä "yhteinen mieli". Meidän mielessämme on yhteisiä rakenteita ja toimintatapoja, koska meidän aivomme ovat samanlaiset, ja näyt joita näemme ollessamme erossa aistiärsykkeiden maailmasta, ovat täten samanlaiset. Olen miettinyt näitä näkyjäni paljon. Vietän nykyisin 90 % ajasta puhumatta kenellekään. Näen tyttöystävääni parin viikon välein, veljeäni silloin tällöin. Kaupan kassaa parin päivän välein. Muuten istun koiran kanssa kahdestaan lyhyitä satunnaisia kohtaamisia lukuunottamatta. Ja silloin alkaa tapahtua poikkeuksetta mielenkiintoisia asioita. Ensinnäkin, kuten huomaatte, kirjoittamiseni ja analyyttinen prosessointini lisääntyy. Nyt olen, jostain syystä, saanut parin päivän aikana kohdistettua huomiotani taas enemmän ja enemmän tähän blogiin, johon tahtoisin suunnata sen muutenkin vahvemmin. Tehokkain tapa olisi lopettaa facebook, jonne vuoden päivän mittaan pieniä tippoja ajatuksista, välttämättömimmät verenpisarat pois tieltä. Mikäli bändihommat eivät sitä vaatisi, en tarvitsisi sitä oikeastaan mihinkään. En kyllä voi sanoa, että siitä olisi sen suurempaa hyötyä ollut, mutta se välttämätön kommunikaatio keikkajärkkäyksissä ja muissa hommissa nyt vaan tapahtuu tuota kautta. Se ei kuitenkaan ole nyt relevanttia. Jokainen käy tämän keskustelun noin viisi kertaa päivässä ja aina on tekosyy. Pointti on se, että kun käännän katseeni sisäänpäin, kirjoittaminen ja aistiminen lisääntyy. Istun huoneessa, jossa on kyllä nytkin paljon romua, mutta verrattain vähän ärsykkeitä. Ja kun minä näen, minä näen erämaita, loputtomia soita, kallioita, lihallisia olentoja jotka kasvattavat uusia raajoja, mitä vain voi sanoilla luoda, teräväkärkisiä etanoita ja karvaisia hyttysiä, kaikkia mahdollisia asioita joita mieli voi generoida tyhjästä noin vain. Hienointa niissä on se, että koska ne kurottavat suoraan jonnekin ideamaailmaan, teen ne näkyviksi myös teille. Minä luon asioita suggestiolla ja immersiolla. Immersio on tehokasta, koska puhun minä muodossa. Silloin osa sinun päästäsi on minä. Minä valtaan mielestäsi pienen alueen, jolle sinä teet tilaa, ja hetken aikaa me elämme sanojen kautta symbioosissa, tai ehkä minä olen ennemmin loinen mielessäsi.

Aivot ovat ihan helvetin voimakas värkki. Ne vaativat paljon kapasiteettia. Tänään minulla meni hetki muistaa pankkitunnukseni ja mietin, alkaako luova mieli toimia jo persoonani kustannuksella, säästää kapasiteettia jossain muualla kyetäkseen keskittymään tehokkaasti tähän hetkeen. Tajusin, että niin on ehkä aina muutenkin. Se on osa tätä prosessia. Tätä "työtä". En kykene muistamaan muistojani, ellen aktiivisesti hae niitä, tai ellei jokin ärsyke laukaise sitä analogioiden ketjua, jota myöten aivoni seuraavat muistojälkeä. Mietin, onko se huono juttu, mutta tulin siihen tulokseen, että ei. Kykenen kyllä kaivelemaan muistiani tarvittaessa, mutta olen oppinut, etten luota muistiini liikaa, koska minulla on niin saatanan vilkas mielikuvitus, että se kirjoittaa muistojani koko ajan uudestaan omaan narratiiviinsa sopivasti, monesti vääristäen käsityksiäni lähimmäisistäni tai rakentaen muistoja, joissa minua vihattaisiin suhteettoman paljon. Tästä syystä ajattelen olevani jatkuvassa sodassa itseni kanssa. Kaikki muistaminen on valheellista, joten yritän keskittyä elämään tässä ja nyt, säilyttämään mielessäni objektiivisen tiedon ja pitämään subjektiivisen tiedon vain viitekehyksenä, josta ammentaa tarpeen tullen.

Sen lisäksi kuitenkin olen koko ajan myös tämä "kollektiivinen" mieli. Aivojen syöte, joka syöttää ajatuksia ja näkyjä ja ääniä, jotka tuntuvat tulevan minulle "jostain muualta". Olen elänyt pitkälti näissä muuntuneissa tajunnantiloissa tai transseissa koko ikäni. Lapsena minulla oli "poissaolokohtauksia", joiden takia minut passitettiin neurologille. Olen aina viihtynyt luonnossa istuskelemassa, kuuntelemisen prosessi on minulle pitkälti meditatiivinen kokemus. Siitä syystä soittamaan oppiminen oli tajunnanräjäyttävää, koska kykenin muuttamaan itseni ikuisen kuuntelun loopiksi, jossa vaivun kuuntelemaan ääntä, joka on lähtöisin juuri siitä tilasta, jonka ääni minussa itsessäni aiheuttaa. Loopit ovat toinen asia jotka ovat kiinnostaneet minua aina valtavasti, mutta senhän te nyt varmaan tiesittekin. Uskon, että mieleni on myös looppi, useammallakin kuin yhdellä tavalla. Mutta ei musiikki ole todellakaan ainut asia, joka minut vie näihin tiloihin. Sen tekee myös juokseminen, tiskaaminen, piirtäminen, melkein kaikki mahdollinen mitä teen pitempään, kuin 30 sekuntia. Ne tuottavat kaikkea tätä. Näiden asioiden välittäminen yhteisölleni on tärkeä tehtävä. Sukellan näemmä koko ajan syvemmälle siihen ja löydän siitä uusia puolia.

Kalastelua

Tällaiset yöt toistuvat taas, yöt huoneessa, jossa himmeä valo ohjaa tietoisuutta, koira tuhisee tai murisee vieressä, riippuen siitä onko naapurilla valo päällä vai ei. Koitan käyttää sitä pitemmillä lenkeillä, kun täällä on lääniä, mutta silti energiaa meinaisi olla enemmän kuin kerkeää pihalla köpötellä. Lisäksi tämä pieni huonekin varmaan ahdistaa sitä vähän, mutta ei sentään niin paljon, kuin mitä isossa asunnossa oli vahdittavaa. Aika paljon se nukkuu jaloissa ja koittaa lähinnä sementoida minut paikalleni syliin istumalla, jos aistii että olen lähdössä jonnekin. Huomennakin se saa olla taas illa itsekseen, kun käydään Vastavirralla soittamassa, mutta hyvin se on jaksanut tähänkin asti. Reipas koira. Hyvä ötökkä.

Huomenna (perjantaina) onkin edessä mielenkiintoinen keikka. Aluksi meitä piti olla viisi, mutta lopulta koko homma karsiutui vaan minuun ja Eetuun, mutta eipä se nyt sen kummempaa ole. Tiedän, että ainakin siihen voi luottaa että siitä jotain tulee. Jonkunlainen yhteys on olemassa ja selkeänä, kun tässä nyt on kahdestaan sudittu menemään kaikenlaista jo vaikka kuinka kauan. Hyvä kakku tulee. Otan mukaan romuja, kitaran ja saksofonin ainakin. Tai siis koitan ottaa mukaan mahdollisimman vähän. Mutta kuitenkin riittävästi. Keikka on ilmainen ja siellä on kaikkea muutakin helvetin sekavaa. Me soitetaan kello 00.45 ainakin näillä tiedoilla, eli eihän sinne ketään jää. Jos olet Tampereella ja kiinnostaa, niin kannattaa tulla, koska ei varmaan ole taas Käki-keikkoja hetkeen missään, kun ei kukaan enää nykyään osaa vastata sähköpostiin.

Voisi kuunnella tuota vinyylikasaa läpi ja ehkä lukea, kirjoittaa tai piirtää. En muista mihin kirja viimemmäksi on jäänyt, joten sitä pitäisi kai lukea ainakin vähän matkaa läpi ennen kuin jatkaa. Ehkä se on jonkun muun yön homma. Tai myöhemmän tunnin homma. Tekisi mieli tehdä miljoonaa asiaa yhtä aikaa, mutta eipä se ole omissa käsissä kuitenkaan. Jos yrittää tehdä jotain, niin aika äkkiä tajunta vetää liinat kiinni. Silloin kun tehdään, tehdään. Yrittäminen on ihan muita juttuja. Yrittäminen on lähinnä luonnostelua, sen tietää jo itsekin, ettei sitä asiaa tehdä vielä, mutta hahmotella voi. Harvemmin sitä tulee harrastettua, mutta toisinaan tietää jo heti, että paskaa tulee vaan jos nyt yrität. Silloin se pitää vain hyväksyä. Toisinaan on selkeitä kultivoitumisvaiheita. Esimerkiksi nyt tunnen, että kerään jonkinlaista luovaa energiaa koko ajan yksinäisyydestä ja ajasta, kaikesta tästä materiaalista jota tungen sisääni kaksin käsin, sotken keskenään kaikki nämä täysin erilliset ja irralliset asiat ja syntetisoin niistä sitten aikanaan jotain yhteistä, jotain missä on palasia kaikista näistä asioista. Se tulee sitten kun sen aika on. Ja nyt vain istutaan tässä ja kuunnellaan musiikkia hetki.

Yksilön hajaantuminen ja sirpaleiden yhdistyminen

Kiitos levyistä! Tulivat perille ja luukuttelen näitä juuri läpi kunnon aarrearkku. Muina aiheina tässä on taas tullut kuunneltua Perttu Häkkisen radio-ohjelmia ja syväluodattua tietoisuutta uusia taiteellisia projekteja varten, lähinnä mieltäni sykähdytti tämä Kaksoisolentoja ja sivupersoonia, joka tarjosi koko kestoltaan mielenkiintoista ja ajatuksia herättelevää kamaa.  Otti aikansa tottua Hannu Poutiaisen nuottiin, mutta kun siihen pääsisi sisään, aukesi lakonisen filosofian ja loogisen ontologian maailma kerrankin radiokeskustelussa niille tasoille, joilla sen toivoisi leijailevan paljon useamminkin. Myös Poutiaisen Sijaltainen meni saman tien lukulistalle.

Kaksi merkittävää pointtia tuossa keskustelussa oli kaksoisolentoja ja näiden ontologiaa ajatellen. Ensimmäinen oli se, että yksilöllisyys ja yksilö ajatellaan laskennallisena ykkösenä, jolloin reaalitodellisuudessa näitä ykkösiä voi olla vain yksi, tai toinen täsmälleen sama ykkönen aiheuttaa jonkinasteisen häiriön vallitsevassa todellisuudessa. Se tarkoittaa sitä, että minun olemassaoloni on suorastaan poistanut kaikki muut minut tästä todellisuudesta, koska minun aktualisoitumiseni on poistanut muiden minujen potentiaalin. Tai ei suoranaisesti, sillä kaikki nämä potentiaalit aktualisoituvat minussa, mitä enemmän niitä ajattelen, sitä todellisempia ne ovat, vaikka eivät täytäkään minua vastaavaa fyysistä tilaa tässä todellisuudessa.

Tästä seuraa myös toinen pointti, jonka mukaan ajattelija on irrelevantti. Suora lainaus uudelleen muotoillusta kartesiolaisesta lauseesta meni hienosti "ajattelen, siis en ole olemassa, mutta koska kuitenkin olen olemassa, en tiedä mikä tämä ajatus on". Ajattelija on siis irrelevantti ja vaihdettavissa oleva tekijä, mutta koska ajatus on olemassa, jonkun täytyy se ajatella. Se olen nyt minä, mutta se voisi aivan yhtä hyvin olla jokin toinen minä tai muu kaikkeuden tyhjyydessä esiintyvä anomalia, joka on havainnut ajattelevansa tällaisia pöljiä juttuja. Koska se kuitenkin olen minä, eikä kukaan muu, seuraa tästä itsellenikin hyvin tuttu asia, ja olin iloinen, että joku tutkija on tämän myös huomannut. Nimittäin elämästä ahdistuminen juuri siksi, että kaikkien mahdollisuuksien sijaan juuri minä täytän tämän tilan. Sillä voi olla kasvattava kokemus, jonka kyllä tunnistan omastakin elämästäni, koska se auttaa siihen, ettei ota mitään itsestäänselvyytenä tai laske niin sanotusti kusta hattuun. Minä olen palikka, joka on aina vaihdettavissa mihin tahansa muuhun palikkaan, olen vain ja ainoastaan välittäjä, joka auttaa asioita tapahtumaan ja välittää näkyjä muille. Ehkä tässä myös tiivistyy se, että välitän jonkinlaisen herkkyyden kautta myös noiden muiden potentiaalisten minujen tietoisuutta.

Juuri ennen kuin aloin kuunnella tuota ohjelmaa (ja miksi sen oikeastaan valitsinkin) mietin sitä, miten tunnun elävän elämääni ikäänkuin jatkuvassa lievässä dissosiaatiossa. Se ei ole niin voimakasta, että voitaisiin puhua mistään eriytyneistä persoonallisuuksista, mutta olen puhunut ennenkin siitä miten helposti tämä on huomattavissa etenkin musiikissa. Annan psyykeni eri puolien tulla ääneen ja puhua työni kautta, ja ne erot ovat monesti kirkkaita ja selkeitä. Mikä saa minut esimerkiksi tekemään akustisia lauluja? En tiedä. Mikä minut saa kirskuttelemaan noisea? Tiedän aivan yhtä vähän. Kirjoittaessa tuollainen dissosiaatio korostuu aina eniten, koska siitä tulee helposti sellaista, että tutkin tietoisuuden vapaata toimintaa ikäänkuin sivusta, vaikuttamatta siihen itse juurikaan. Se on unenomainen, transsinkaltainen tila. Oikeastaan kaikki tekemisen tilat ovat, en minä osaa sanoa, että minä tekisin juuri mitään, en osaa sanoa mikä minä lopultakaan edes on, se on vain amorfista nestettä joka täyttää juuri sen tilan, joka minulle milloinkin annetaan, ja silti kaiken keskellä on jonkinlainen ydin joka tarkkailee kaikkea tätä ja antaa sen tapahtua. Silti koen, että vaikka kaikki tämä työni on pitkälti sisäavaruuksien tuijottelua ja sisäisten tilojen tulkintaa, välitän sitä muille. En ole taipuvainen esoteriaan, enkä usko toisiin maailmoihin, mutta ehkä alitajunnassa asustavat inhimmilliset asiat ovat niin yhteisiä meille kaikille, että minun alitajuntani on sinun alitajuntasi. Meidän pelkomme ja vaistomme kuiskivat samoja asioita. Ja kun minä ymmärrän omiani, sinä ymmärrät omiasi. Me olemme yhteydessä sanojen ja kuvien ja äänen välityksellä. Elän kahdessa maailmassa. Toisessa kierrän shamaanina romujen maailman keskellä suorittamassa näitä rituaalejani, joilla välitän näkyjä. Toisessa olen tämmöinen spurgun näköinen huru-ukko kolistelemassa jotain perkeleen pölykapseleita ja lorvimassa kaikki päivät tyhjänpanttina. Kumpikaan näistä ei ole vähemmän oikea kuva. Ne ovat yksi ja sama asia, eivät sinänsä doppelganger, vaan osa samaa laskennallista yksilöä. Molemmilla on tärkeä tehtävä tässä välitystyössä. Vaikka toisinaan tuntuu siltä, että on tämäkin saatana työmaa, niin ei minulla ole koskaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa, ja me kaikki tiedämme sen. Jopa äitini tuntuu vähitellen ymmärtävän sen. Ja se on jo paljon se.

Huomenet

Heräsin puoli yhdeksältä auringonvaloon ja koiran ähinään ja olen nyt jo melkein tylsistynyt tähän päivään. Tai no ehkä se on vähän liikaa sanottu, mutta aamukahvit on kohta puoliin juotu ja iso osa tekemisistä on tehty. Tässä nyt lähinnä suunnittelen huomista Käki-keikkaa päässäni, kun sain tietää sen olevan kestoltaan vapaa. Eli aloitetaan kunnon ydinpommilla ja katsotaan millainen laskeuma siitä oikein seuraa. Ehkä tässä voisi kohta kirjoittaakin, mikäli tämä into tässä nyt säilyy ja jatkuu. Jotenkin hitaalta tämä tuntuu, mutta toisaalta se voi johtua siitä että tässä tulee kuunneltua podcasteja suomeksi samalla ja se meinaa aina vähän jarruttaa, vähän kuin tyrkkäisi tiiliä oksasilppuriin samalla kun koittaa hakettaa puuta.

Odottelen, että kaikki eiliset asiat tapahtuisivat; kasetti tulisi postissa, kirjat tulisi painosta. Se olisi hieno juttu. Saisi keikalle kirjat myyntiin ja voisi saada bensat himaankin, kun se noin muuten on ilmaiskeikka eikä lipputulojakaan sikäli ole. Ruoathan Vastavirralla on aina, mikä on hyvä juttu. Ruoka auttaa jo pitkälle. Olisi ihan helvetin mukava soitella Tampereella ja muutenkin ympäri Suomea enemmänkin, mutta tuntuu ettei kukaan uskalla ottaa Käkeä minnekään, vaikka ihmiset haluaisivat sen nähdäkin. Koita tässä nyt sitten saada sitä tungettua minnekään. Ainoa vaihtoehto taitaa olla se, että ensi kesänä soitellaan kaduilla sitten.

Jos ei malta kirjoittaa, voisi lukea tuon Burroughsin Hurjat Pojat loppuun. Olen koittanut lukea sitä lähinnä öisin, jolloin olen meinannut nukahtaa, unenomaiset näyt tosin sekoittuvat hienosti omiin unenomaisiin näkyihini, ehkä tässä voi olla avain jonkinlaiseen suggestiiviseen alitajuntojen syntetisoimiseen, kahden eri mielen yhteen sotkemiseen. Unen rajamailla syöttää tietoisuuteensa jonkun toisen alitajunnan materiaalia ja antaa sen sulautua yhdeksi materiaaliksi. Jatkotutkimusten paikka. Kunhan yö taas laskeutuu.

Mika Heinosen perintö

Tämä on ollut päivä joka ei ole vienyt yhtään mitään asioita eteenpäin, mutta silti kaikki on valunut omalla painollaan ja olen kaikkeen melko tyytyväinen. Hetkellisesti ainakin. DHL:n piti toimittaa sanelukoneen kasetti, tuli tekstiviesti, että se toimitetaan 12-17 välillä. Tästä syystä jäin päivystämään kotiin, enkä mennyt opettajani viimeiselle luennolle, mistä lisää kohta. Odotin, eikä kukaan tullut lähellekään rappukäytävää, yhtäkkiä tuli viesti, että emme tavoittaneet teitä, yritämme huomenna uudestaan. Sanon, että vitutti aika huolella. Ja jos tämä toistuu huomennakin, alkaa tulla ruumiita. Tämä päivä oli kyllä aika helvetin huono alku minun ja DHL-ukon ystävyydelle, koska alunperinkin olin siirtämässä pakettia maanantailta tiistaille, eikä eilen kuulunut mitään. Tänään olin varautunut menemään tuolle luennolle ja viemään harjoittelusopparin paperit kouluun, mutta kun nyt pääsin kouluun vasta puoli kuuden korvilla, ei siellä ollut auki yhtäkään ovea, jonne olisin voinut ne jättää. Lopulta jätin ne avonaisessa kuoressa opettajan työpöydälle. Tietosuoja is strong in this one.

Mutta se luento. Opettajani, kuvataiteilija Mika Heinonen jäi eläkkeelle ja piti viimeisen luentonsa muotsikassa, mitä onnekseni pystyi seuraamaan nettistreaminakin. Se oli hieno luento, ja otin sen nauhalle kokonaan. Sen keskipisteessä oli painotus siitä, että opettajan tehtävä ei ole rakastua omaan ääneensä ja antaa mitään oikeita vastauksia opiskelijoille, vaan pitää huoli siitä, että he löytävät oikeita kysymyksiä joiden kanssa työskennellä. Samoin puheesta paistoi huoli siitä, että taide ja sivistys, joiden pitäisi olla opetuksen filosofinen paino ja ydin, tulevat vain yhdeksi pintapuoliseksi kivaksi osaksi "designia", hahmottamista auttavaksi mutta päälle liimatuksi lisäosaksi. Tiedän sen huolen olevan täysin validi, koska sitä meillekin taideaineista pitkälle toitotetaan; plastinen suunnittelu on ohjelmassa, koska se auttaa hahmottamana kolmiulotteista muotoilua, ei siksi että se auttaa tutustumaan itseensä tekijänä ja löytämään tapoja hahmottaa maailmaa oman tekemisen ja silmän kautta. Heinosen omissa töissä, etenkin veistoksissa minua kiehtoo se rauha, joka syntyy sellaisen ihmisen päässä, jonka luontosuhde ja hiljaisuuden taju on kunnossa. Se on äärimmäisen tärkeä ulottuvuus.

Minulle Heinonen tuntuu yhdeltä niistä harvoista todellisista Opettajista, koska meidän välinen vuorovaikutuksemme muodostui melko pitkälti keskustelujen kautta. Muut menivät syömään, mutta minulla ei ollut siihen rahaa, joten jäin luokkaan istumaan ja keskusteltiin taiteesta, musiikista, filosofiasta, milloin mistäkin. Heinosen ohjauksessa tein myös elämäni ensimmäisen ja mahdollisesti myös viimeisen pronssivalun, mikä oli jo kokemuksena vahvasti seremoniallinen ja harras, vaikuttava. Tuon opettajan vaikutus oman tieni löytämiseen tässä viime vuosina, itsevarmuuden lujittuminen siinä, että joku ottaa työsi vakavasti, on myös varmasti valtava. Ja uskon, että päälle 30 vuoden aikana hän on ollut vastaavanlainen voima lukemattomille tuosta koulusta valmistuneille.

Menisin jopa niin pitkälle, että sanon Heinosen olleen nähdäkseni se merkittävin asia, ainakin tänä minun aikanani, jonka varjolla muotoiluinstituutista on voinut puhua mitenkään merkittävänä laitoksena. Kaikki muu on ajettu bisneksen ja design sössönsöön kuiluun, palvelemaan taloutta ja tuottavuutta, mutta Heinonen on pitänyt yllä sitä sisäistä anarkiaa ja itsetutkiskelun metodien kalustoa, joka on taiteen tekemisen kannalta välttämätön. Toki minunkin luokallani on vähemmän taiteellisesti orientoituneita ihmisiä, joille tuollainen on vain höpötystä ja epämääräistä, koska he ovat jo sisäisesti niin ehdollistuneet siihen maailmaan, jossa heidän pitää tuottaa jotakin ennen deadlinea. Törmäsin samaan, kuin nuvallakin koulussa; ihmiset eivät osaa olla itsekseen oman päänsä kanssa. Kun sitä tutkii riittävästi, se hiljentää kaiken ylimääräisen tehdessä. Jää vain tekeminen. Ja se sama hiljaisuus näkyy nähdäkseni Mikan veistoksissa. Se on hieno perintö, kuten kaikki ne taiteilijat, jotka hänen opetuksestaan ovat maailmalle lähteneet. Siinä vaiheessa, kun hän luki runoaan musta peruukki päässään en voinut kuin vetää kättä lippaan ja naureskella itsekseni, että shine on you crazy diamond! ja toivottavasti nähdään vielä.

Ajattelevat koneet ja keinoäly

Olen tässä koiralenkeillä ja muutenkin kuunnellut nyt Perttu Häkkisen mainioita podcasteja taas. Vaikka paino onkin toisinaan vähän turhan paljon (omaan makuun siis) muinaissuomalaisissa jutuissa, niin esimerkiksi tämän keinoälyn kaltaiset jutut ovat todella mielenkiintoisia. Koska kognitiotiede on aina ollut niin lähellä omaakin päätäni (hehheh), oli tätä helppo heijastella myös omaa tajuntaa, ajattelua ja taidetta vasten. Aluksi ajattelin, ettei tuo uskontotieteilijän osio tunnu äkkiä kovinkaan kiinnostavalta, koska jos ihmistä ja tietoisuutta määrittää jo lähtökohtaisesti kristillisen katsomuksen perspektiivistä, voi olla mahdotonta mahduttaa täysin sen ulkopuolelta syntyvä tekoälyn ajatus sen sisään, mutta olihan sielläkin ihan hauskoja pohdintoja aiheesta. 

Tietoisuuden ja persoonallisuuden ja ihmisyyden (uskontojen viitekehyksessä siis "sielun" tai "hengen") kehitys ja synty on tietysti suurelta osin yhä  mysteeri, mutta jotenkin koneidenkin kehitystä katsomalla usein mainitsemani Douglas Hofstadterin teoriat vaikuttavat minusta yksinkertaisimmilta ja loogisimmilta, ja ainakin luonnossa asiat tuppaavat noudattamaan yksinkertaisinta ja taloudellisinta muotoa ja reittiä. Tätä myöten voi ajatella (hieman yksinkertaistaen), että neuroni on palikka, jonka tehtävä on ratkaista ongelma. Ongelmanratkaisukyvyn kapasiteettia voi kasvattaa lisäämällä ongelmaa ratkaisevia palikoita. Kun näitä palikoita läjätään päällekkäin riittävästi, kapasiteetti kasvaa riittäväksi, ongelma ratkeaa, jolloin voidaan alkaa suorittaa muitakin päällekkäisiä tehtäviä. Kun kapasiteetti kasvaa vielä edelleen, tehtävät rutinoituvat ja aivot kehittyvät, kapasiteetti kasvaa ja tehtävät helpottuvat. Jossain vaiheessa, kun kapasiteettia on riittävästi ja tekemistä liian vähän, jää aikaa käyttää sitä samaa supertietokonetta johonkin niinkin turhaan kuin mietiskelyyn, ja blim, muutamaa vuosituhatta myöhemmin naputtelen tässä supertietokoneella tekstiä, jota sinä siellä tulkitset.

Hofstadter myllytti kirjassaan I Am A Strange Loop ihmisten intoa kutsua koneita ajatteleviksi tai tunteviksi liian heppoisin perustein, mielestäni aiheesta. Hänen teorioissaan selkeä ero on siinä, että ihmiskognitiolla kyetään tekemään asioiden välillä olevia yhteneviä malleja, analogioita, abstraktioiden eli mielikuvituksen pohjalta. Samankaltaisuutta nähdään asioissa, jotka eivät välttämättä ole kovinkaan samanlaisia missään muualla, kuin ihmisen tietoisuudessa, koska yksilöllisten muistojen pohjalta on rakennettu malleja, joissa voi havaita vastaavuutta ja muodostaa tarvittavan hypyn mallista toiseen, helpottaakseen omaa ymmärrystä ja tehostaakseen uuden oppimista vielä ennestään. Sama toistuu keskusteluissa ja kielellisessä datan prosessoinnissa.  Siinä vaiheessa, kun kyetään tekemään koneita, jotka kykenevät jakamaan ja kommentoimaan omia muistojaan, rakentamaan tällaisia malleja ja oppimaan niiden soveltamista vastaavalla tavalla, voidaan puhua ajattelevista koneista. Siihen asti ne ovat lähinnä reaktiivisia koneita, jotka reagoivat ennaltamäärätyn koodin mukaan annettuun ärsykkeeseen.  Jos koodissa ei ole vastausta ongelmaan, kone ei sovella ja tulkitse muita mallejaan, vaikka toki algoritmit kehittyvät koko ajan paremmiksi ja hienovaraisemmiksi, ja luultavasti juuri tällaisen iteraation kautta tuokin kehitys tulee lopulta jossain vaiheessa menemään siihen pisteeseen, että on ehkä mahdoton sanoa, onko loputtomista koodeista sekunnin tuhannesosissa valikoituva paras mahdollinen vaihtoehto huonoista jo tietoista toimintaa, vaiko vain reaktio. Siinä kohtaa tämä ero ehkä hämärtyy ja kysymys menettää merkityksensä. Toisaalta, ehkä se on jo merkityksetön? Missä määrin voin vakuuttaa itseni siitä, ettei minun tunne-elämäni ole vain ennalta-ohjelmoitu tapa reagoida tiettyihin ärsykkeisiin, epäoikeudenmukaisuus vituttaa ja musiikinsoittaminen tuottaa nautintoa, jne. Osaltaan näitä asioita pyörittelin paljon Ajatuskonetta kirjoittaessani. Ensin pyöritään epäuskossa muita kohtaan, testataan ympärillä olevia koneita, kunnes veitsi kääntyy itseen ja epäillään omaa todellisuutta ja itsen rakennetta perustavanlaatuisesti. Lopultakin kaiken tekemiseni keskiössä on havaittavissa ainakin nämä muutamat teemat; ulkopuolisuus ja irrallisuus, sekä tietoisuus ja informaatio. Näiden väliset suhteet ja painotukset ehkä vaihtelevat, mutta ainakin kirjallisessa työssä tietoisuus ja informaatio, sekä informaation käsittely ovat jollain tavalla keskiössä.

Tällaisia mietin myös soittaessani kaikkia noita hylättyjä metalliromujani. Ajattelen niitä primitiivisinä koneina, hyvin yksinkertaisina laitteina, jotka ovat yksin tyhmiä, mutta minun välitykselläni voivat kommunikoida keskenään ja välittää ajatuksiaan ja tunteitaan, vaikka eivät yksin kykenisi ilmaisemaan, kuin yhtä särähtävää jousen ääntä. Se on hienoa, tyhmien koneiden älykkyyden kompositio, vuorovaikutus ja kommunikaatio joka tapahtuu siinä ihmisten edessä, minun välitykselläni. Siksi olisi kova hinku päästä soittamaan niitä lisää elävänä. Koska tämä on uutta ja ihmeellistä, kiintoisaa löytyretkeilyä. Nyt voisin löytöretkeillä jotain syötävää, ettei taas tarvitse ihmetellä, kun on vähän huono olo.

Kiitos ja anteeksi

Tämä on ollut kummallinen päivä, jonka voi tiivistää vain tähän Spaced-kohtaukseen:



Aamulla puin päälle, kusetin koiran, laitoin Death Gripsin soimaan ja kävelin kolme kilometriä koululle haluten tapella suunnilleen jokaisen kanssa, joka antoi siihen pienintäkään aihetta, onnistumatta silti tappelemaan onnekseni yhtään kenenkään kanssa. Sitten pääsin koululle ja katseltiin opinnäytetöitä, ja kyselin innoissani asioita jostain modaalisesta kenttäsuunnittelusta ja somevideoiden tekemisen datan hallinnasta ja ties mistä ja mietin, että taidan olla lopulta totaalisen kajahtanut näiden heilahtelujeni kanssa. Lopulta kuppi kuitenkin kääntyi paremmalle puolelle ja rauhoituin, vaikka akku loppui kävellessä ja musiikin kuuntelun sijaan jouduin kuuntelemaan kaikkea sitä paskaa, jolla ihmiset tukottavat maailman. Autot, liikennevalot, rakennustyömaat, kaikki tuollainen on pääsyy sille, että kuuntelen musiikkia. Mutta on toinenkin, sellainen jota ette voi olla huomaamatta enää tämän jälkeen, jos ette ole sitä aiemmin huomanneet: kuuloaistin kuormittaminen nimittäin vähentää hajuaistimuksia. Koittakaa vaikka täydessä bussissa ottaa kuulokkeet pois ja huomaatte heti minun olevan oikeassa. Uskon, että näkö ja kuulo ovat vahvasti sidoksissa keskenään, koska ne auttavat meitä hahmottamaan tilaa. Muut aistit ovat sitten enemmän hienosäätöä, mutta nämä kaksi aistia voivat vahvistaa tai heikentää toisiaan, minkä lisäksi niiden käyttö vaatii aivokapasiteettia niin, että se vähentää muita ylimääräisiä aistiärsykkeitä. Siksi se musiikki varmaan auttaakin rentoutumaan.




Olen kiitollinen niille, jotka ilmaisivat olemassaolonsa tuonkin öisen johdosta. Se riittää jo pitkälle, että tietää ettei ole yksin, koska monesti sitä tulee vähän vainoharhaiseksi kun on tekemisissä lähinnä oman päänsä kanssa ja puhuu ääneen vain koiralle silloin tällöin. Se auttoi jo paljon. Yksi iso syy noille puuskille on sellainen lapsellinen riittämättömyyden tunne. Ajatus siitä, että on aivan sama miten merkityksellisiä tai hienoja taiteellisia sukelluksia teen, ne eivät kiinnosta ketään eivätkä tavoita ketään, koska ainoa joka niitä koittaa maailmalle jakaa on minä itse, mikä saa minut jo muutenkin vihaamaan itseäni tarpeettomasti. Aivan sama koittaa tunkea niitä minnekään, kun kaikenmaailman hevonvitun rumbia kiinnostaa vaan vanhan lämmittely ja ringissä toisiaan runkkaavat naamat. Mutta eihän tällaista saisi sanoa, kun kuulostaa Suomessa katkeralta kusipäältä. Kateus on ainut motiivi kenellekään toimia. Ja olenhan minä kateellinenkin tyypeille, joiden harteille asetellaan puolet vähemmällä duunilla ja miettimisellä ja jopa suoraansanottuna henkisellä laiskuudellakin vaikka minkälaisia neron leimoja, mutta tiedän että ne ovat enemmän taakka, enkä edes haluaisi niitä. Kaikenlaiset leimat vetävät mukanaan kaikenmaailman paskakärpäsiä, jotka lopulta koluavat tekijän kuivaksi kaikesta siitä mitä hän tahtoi ilmaista alunperinkään. Minulle riittää, että siellä on ihmisiä, jotka tajuaa, mutta toivoisin saavuttavani sen verran isomman porukan, että uskaltaisin ottaa levyistä 100 kappaleen painoksia niin, että ne menisivät jo ennen kuin minä itse olen siirtynyt eteenpäin. Lähinnä siksi, että sitten voisin tehdä jo lähtökohtaisesti parempia ja kokonaisempia albumeita, kun olisi varaa tehdä ne kaikki fyysisenä. Koska julkaisin niitä tai en, kansitaiteet ovat olemassa jokaiselle levylle jossain muodossa. Tuon viimeöisen aallon jälkeen tuntui kuitenkin helpottavalta saada reaktioita oikeista ihmisistä. Paitsi, jos olette kognitiivisia koneita, kuten epäilen, mutta siitä puolesta voi lukea lisää Ajatuskoneesta sitten. Nyt on kuitenkin parempi mieli.

Toinen syy tälle uudelle, hetken kestävälle positive mental attitudelleni oli kuitenkin se, että kirjan vedos oli tullut. Vaikka liimauksia ei oltu tehty ja kannestakin piti fiksata yksi asia, siinä on jotain voimallista, kun pidät itse kirjoittamaasi kirjaa kädessä. Puristin sitä koko matkan takaisin kotiin, lähinnä toki siksi etteivät sivut lentäisi pitkin katuja, mutta kuitenkin. Uskoisin, että niistä mesoan enemmän siis loppuviikosta tai seuraavan viikon alussa.

Oli myös ihan kiinnostavaa nähdä muiden opinnäytetöitä, se inspiroi miettimään omaakin, vaikken oikeestaan vielä tiedä minkä teen ja miten sen rajaan. Se on ehkä hankalinta tässä touhussa.  Saa nähdä mitä sitä keksii.

Su-ma

Jokaviikkoinen rituaali, sunnuntai-maanantaiöinen kuolema ja uudestisyntyminen. Tuntuu taas siltä, että aivan kaikki todellisuudessa ahdistaa, oma liha ja sen suhde tähän kaikkeuteen, kakkkien tekemisten riittämättömyys ja kyvyttömyys, se että vaikka miten paljon teen mitä tahansa, ne eivät helpota oloa, väistämätön tulee joka päivä lähemmäksi enkä tee mitään, en voi tehdä mitään koska mitään ei ole tehtävissä, eikä se ole tarpeenkaan koska se ei auta mitään kuitenkaan. En tahtoisi elää ikuisesti tässä maailmankaikkeudessa, koska tiedän miten se päättyy sitten joskus ikuisuuden päästä, ja se jo itsessään on aivan helvetin ahdistavaa puhumattakaan siitä, että minun pitää kulkea kohti omaa loppuani tietoisena siitä, että tulen joskus luovuttamaan lopunkin huutamiseni ja murtumaan.

En usko, että tulen koskaan olemaan onnellinen. Toisinaan kärsin vähemmän. Ne ovat hyviä aikoja. Sitten kaikki taas repeää ja tuntuu että tämä kestää ikuisuuden, loputon ja jatkuva liike, kaksi kappaletta etääntyy toisistaan kun henkinen maailmankaikkeus laajenee itseensä koko ajan. En tahdo kenenkään luulevan, että olen vahva. Että olisin yhtään vahvempi kuin mitä oikeasti olen. En myöskään tahdo kenenkään luulevan, että olisin epävarma ja paikkaisin sitä mesoamalla. Tiedän aivan täsmälleen miten rikki olen ja tahdon ihmisten näkevän sen, koska tiedän sen olevan ainut asia mitä voin tarjota. Heijastuspinnan siitä, etteivät omat heikkoudet ole ainutlaatuisia, pelkästään sinun heikkouksiasi, vaan me kärsimme kaikki.

Toivon, että mistään mitä olen vuotanut ulos on ajoittaista lohtua tai iloa edes jollekin. Tuntuu, että tarvitsen itse koko ajan enemmän polttoainetta tälle kaikelle, ettei se ala tuhota minua itseäni. Elämäni ikuinen tragedia on se, että koska pystyn puhumaan näistä asioista ja käsittelemään niitä, en koskaan saa apua itse. Se on aina ollut isoimpana esteenä psykiatriselle hoidolle. En tarvitse sitä, kun tiedän nämä jutut tai tulen toimeen asian kanssa. Jos ne illat jolloin ei ole ahdistanut missään vaiheessa voi laskea yhden käden sormilla, niin kai siinä jokin mättää.

No, asenteestahan se on kai kiinni sitten. Aloitin uuden elämäni leikkaamalla viikset.

Sunnuntait

Näitä sunnuntaita. Hitaita, pitkiä päiviä jotka eivät tunnu loppuvan mitenkään, mutta eipä tätä onneksi ole enää kuin 20 minuuttia jäljellä. Koirakin on ollut rauhaton ja kiukutellut koko päivän, vaikka on juoksenneltu monesti pihallakin. Huomenna pitäisi mennä ihmettelemään muiden opinnäytetöitä, mutta pitää katsella miten pääsee alas ja ylös, kun kehossa jyllää taas liian paljon kofeiinia, joka ei tunnu löytävän minkäänlaista loppusijoituspaikkaa, vaan hyrrää mahassa ja aivoissa kuin hiukkaset kiihdyttimessä. Kaipa tässä kuitenkin alkaa pikkuhiljaa laskeutua alas, kun syö jotain ja vähän venyttelee vaikka. Sekin on vaan hankalaa, kun koira sekoaa, ja tähän aikaan haukkuva koira kerrostalossa on varmasti suurin ilo kaikille naapureillekin.

Olen kirjoitellut nyt jonkin verran asioita levyä varten, materiaalia on jo varmasti tarpeeksikin. Ensi viikolla tulee luultavasti sanelukone ja kasetti ja voi sitten rauhassa kokeilla kaikenlaista ja katsoa mitä pystyy tekemään, ajattelin nauhoittaa itse teoksen kolmelta eri nauhurilta livenä, sotkien eri asioita ja kokeillen kaikenlaista sen jälkeen, kun olen nauhoittanut tekstit ensin erikseen. Mutta se on sen ajan murhe. Tänään olen katsellut dokumentteja ja sarjoja ja muuta. Sunnuntai on hyvä päivä siihen, koska empatia- ja samastumisprosentti pyörii jossain tuhannen paikkeilla ja vetää tippaa linssiin aina kun saa pieneimmänkin osoituksen ihmiskunnan hyvyydestä. Se on puhdistavaa. Tänään sellainen tuli muun muassa Mercury 13 dokumentista, jossa ensin käytiin läpi sitä miten NASA ja lähinnä miehet systemaattisesti torppasivat naisastronauttien avaruuteen lennättämistä, mutta sitten kun ensimmäinen avaruuteen lähtenyt nainen laittoi aiempien ohjelmien naiset omalle vieraslistalleen, NASA otti heidät pois siltä listalta ja laittoi VIP-listaan. Joskus ansaittua tunnustusta saa odottaa kauankin, mutta joskus maailmassa tapahtuu oikeus ja kohtuus ja se tunnustus jopa tulee elinaikana.Toki aivan liian harvoin, ja kun tulee, joku uuvatti lyö sillä rahoiksi.

Myös Let Down vaikuttaa hyvältä sarjalta, vaikka voisi kuvitella, etten samastuisikaan helposti juuri syntyneen vauvan kanssa elämäänsä vastaan kamppailevan äidin ongelmiin, mutta totuus on se, että minä samaistun aivan kaikkien ihmisolentojen kamppailuun omaa elämäänsä vastaan. Suosittelen tätäkin. Nyt katselen tätä kunnes koen olevani valmis yrittämään unta.  Hyvät yöt.

Yöration kuuntelua ja hommeleita. Nyt otan jäätelöä.

Juuri nyt kuuntelen Limuradion Pitkien värssyjen yötä ja mietin, söisinkö toisenkin purkin jäätelöä tässä iltapuhteina. Tuossa tuli aikaisemmin väkerreltyä taas uutta soitinta, hauskinta näissä on se, että pitää ihan itse keksiä, miten helvetissä niitä oikein soitetaan. Tämä on vähän sellainen, ettei sitä painon ja hajoamisherkkyyden vuoksi kuljetella ihan niin paljon ympäriinsä, mutta uskoisin, että siitäkin lähtee ihan hauskoja jousikolinoita. Liimasin nimittäin noita muissakin käyttämiäni ruosteisia terästankoja kiinni ruosteiseen ratakiskon liitoskappaleeseen niin, että niiden välissä on jousia, sekä varret, että jouset resonoivat ja toivon mukaan välittävät sen tuohon kiskopalikkaan niin, että kontaktimikki ottaa äänet hyvin vastaan. Kunhan liimat kuivuu ja aurinko nousee, niin sittenhän tuon näkee.


Kävin myös vuolemassa romusellon kaulaa ja nauhoittelemassa vähän jotain epämääräistä, mutta ei siitä mitään käyttökelpoista tainnut tulla. Joten olkoon sitten. Ehkä niitä voi käyttää joskus jossain myöhemmässä jaksossa. Mistä tuli mieleen, että aina pitäisi tajuta ottaa pellin iskuja ja muita sellaisia talteen, että pystyy käyttämään väärinpäin käännettynä ja muuten, mutta eihän niitä koskaan muista kuitenkaan.

Olen taas katsonut melkein kaikki Monty Pythonit uudestaan, kiinnostus meinaa hiipua väkisin viimeisellä kaudella, vaikka sielläkin on hyviä juttuja aika paljonkin, jotenkin vain paistaa läpi, että kaikki tietävät, että lopun aikoja elellään. Hyvää kamaa siitä huolimatta, vaikkei ihan kaikki rautaa olekaan. Monty Pythonit ovat silti parhaiten aikaa kestävä asia, joka televisiosta on koskaan tullut, mikä on hienoa. Mitä satunnaisempaa jokin on, sitä paremmin se kestää katselua, koska muistaminen ei auta sinua sen käsittämisessä yhtään. Aina tulee jotain, mikä tulee ihan yhtä puun takaa, kuin ensimmäiselläkin kerralla, vaikka nuo on katsonut kaikki alusta loppuun ainakin kymmenisen kertaa, ehkä enemmänkin.

Tein myös tuolle spoken word-levylle Basso Noste-sivun, jonne voi jokainen käydä klikkailemassa sydämiä. Toki tiedän, että näissä kilpailuissa voittavat aina aktiivisimmat somettajat ja lähinnä ne muotibloggarit, jotka haluavat itselleen uuden trendikkään mac-koneen, kun pari vuotta vanhalla KIRJOITTAMINEN on niin helvetin vaikeaa. No, eipä siinä, kärsimyksen määrä tietoisuudessa on vakio ja kaikilla on omat ongelmansa, ihan sama kuinka isot mittasuhteet niille itse elämässään antaa, se on aina olemassa ja vaikuttavana. Vaihdoin tuon levyn kansitaiteen taustaväriä pinkiksi, koska se sopii mielestäni paremmin vaaleampiin ihon väreihin. Kunhan saan kirjoitettua ja nauhoitettua enimmän osan siitä, pystyn tekemään biisilistaa ja muutakin kansitaidetta. Tahtoisin tehdä tuohon paljon kaikenlaista pientä sisään työnnettäväksi. En minä ajatellut noilla rahoiksi lyödä, varmaan annan ne pois niille, jotka niitä mielestäni ansaitsevat tai korkeintaan myyn keikoilla bensarahoja vastaan osan sitten.  Pari ihan hyvää juttua siihen on tullut jo kirjoitettua. Näillä näkymin levystä tulee 10" vinyyli, ja latauksen mukana saa sitten bonuskamppeena, levystä irrallisena lisää juttuja. Jos mikään pulju minulle nyt vastailee ylipäätään mistään.  Kaipa sitä on räpylät täynnä oikeita bisneksiä eikä ug-puuhastelu nappaa. C'est la vie.

Hyvä päivä.

Tämä oli hyvä päivä. Kirjoittelin vähän juttuja tuota tulevaa iisakinkirkkoa varten, minkä jälkeen menin koululle. Harjoittelukuviot selkenivät taas hieman ja kaikki tuntuu olevan sen suhteen okei. Koululla oli myös elektroniikkaroskis josta dyykkasin muutaman kameraobjektiivin, mikin ja transkriptiomasiinan, mikä tuntui merkiltä siitä, että on etsittävä sanelukone. Laitoin facebookiin ilmoituksen, ja eräs hieno ihminen lähettää minulle sellaisen. Maailma on kyllä täynnä aivan helvetin hienoja ihmisiä, enkä voi oikeasti tehdä juuri muuta, kuin kiittää teitä kaikkia syvästi, koska en tiedä mitä muutakaan osaisin tehdä.

Kaikki tuntuu menevän jotenkin taas turhan hyvin nappiin, mutta ei nyt vielä krebailla täysillä. Sen sijaan voi istuskella kotona ja rakennella soittimia. Koska pidän metallisista äänistä ja minulla on nyt helvetin hyvä kontaktimikki, jonka Cédrik rakensi läkeröl-rasiaan, olen rakennellut kotona pieniä akustisia metallisia soittimia. Näitä tullaan kuulemaan spokenword levyllä taustana sen verran kuin siihen nyt taustoja laitan. Näkee sitten lähempänä. Tässä pari kuvaa näistä, purkki on saatettu nähdä keikoillakin, jos ollaan nähty keikoillakin. Instagramissakin saatan testailla näitä liveissä toisinaan, vaikkei kukaan niitä livenä taida katsoakaan.

Rustophone

Purkkipommi

Junk Shaman Drum

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos ko. pulju tahtoo tuotteitaan minulle lähettää, niin hemmetti tässä on kerrankin firma jolle voin myydä sieluni. Nimittäin 3 Kaverin Jäätelö on tehnyt sen verran hyvää kamaa, että jos ette ole maistaneet, niin suosittelen vahvasti. Etenkin nämä täysvegaaniset jäätelöt ovat olleet erittäin hyviä! Tyhjennän tässä juuri kookos-ananas-jäätelöä, jota kohtaan tunsin pelonsekaista jännitystä, mutta tämä on oikeastaan kuin olisi soleroa purkissa, mitä nyt vähän parempi. Eli jos tällä mainostuksella irtoaisi vaikka parin kuukauden jäätelöt, niin meikän pakastelokero vetää arviolta tuollaisen 30 litraa, vink vink. Ei niin täynnä KAIKKEA kuin Ben & Jerry'sit, vaan sellainen terve rajaus näissä mauissa.

Datamoshausta

Tässä on demo videoprojektiin, jonka näin lokakuussa unessani. Sen nimi oli Valomato, ja se oli tyhjässä teollisuushallissa putkitelkkarissa pyörivä videoteos, joka reagoi koko ajan itseensä ja hajosi lisää, se syötti jotenkin looppia koko ajan kamerasta tai jostakin muusta, mutta poltti vanhaa materiaalia kiinni uuteen. Se oli lähikuvaa nielusta, uusia suita, silmiä ja ties mitä. Siksi päättelin, että minun pitää aloittaa datamoshingin opiskelu. Se olisi sikäli yksinkertaista, tajusin aika äkkiä mistä hommassa on kyse, mutta ohjelmat ovat suoraan sanottuna aivan perseestä. Käytännössä tässä siis pitäisi saada poistettua videoista i-frameja, jotka toimivat videoissa ankkureina ja palauttavat metsään luisuvan videon takaisin raiteilleen. Tätä voi huomata esimerkiksi Yle Areenassa tai muissa bufferivideoissa, joissa keyframe on keskimäärin kolmen sekunnin välein, eli jossain 90nen tai sadannen kuvan paikkeilla. Yritykseni on löytää ohjelma, joka antaa minun leikata nuo framet pois välistä, jolloin muiden, liikkeitä määrittävien kuvien liike säilyy samana. Tämä on yksi osa tätä. Premierellä voin kyllä leikata kuvan pois, mutta exportatessa adoben ohjelmat ovat tunkemassa niitä taas 300 framen välein. Se antaa jo vähän säätövaraa, mutta on silti aina siellä hankaloittamassa hommaa.

Toinen osa on mp4-videon hexakoodin sotkeminen. SIihen löytyi onneksi hyvä ohjelma, vaikkei se näytäkkään koodia atomeina, vaan yhtenä pötkönä, mutta muokkaaminen on helppoa, vaikka koodia onkin helvetisti ja kaikki on satunnaista kaaosta. Huomasin nopeasti kaksi asiaa. Ensinnäkin tehokkainta muokkausta saa, kun sotkee koodia vain vähän. Toinen oli se, että jos videota sotkee sieltä i-framen kohdalta, se hajoaa. Siksi pitää katsoa suunnilleen silmämääräisesti missä kohtaa tuollainen frame on aikajanalla ja vastaavasti scrollata helvetisti sellaisen kohdan yli koodissa. Nopeinta olisi, jos voisin kopioida koodia toisesta videosta ja liittää sitä toiseen, sotkien toisen liikeframeja toisen kuvaan. Yksi ratkaisu tähänkin olisi video-ohjelma, jolla voisin leikata keyframet pois ja eksporttailla peräkkäin eri videoita huonolaatuisena, jolloin ne sotkeutuisivat keskenään. Mutta tämä on kaikki opiskelua, eikä tämä ole nyt ihan parin päivän juttu.

Muita ilonaiheita tänään oli se, että pääsin Kankaanpään kuvataidelinjan pääsykokeisiin, jotka ovat ensi kuussa. Saatan myös kyetä hoitamaan harjoittelun tässä vieressä. Tein myös romushamanistisen jousirummun ja laitoin yhden näyttelyhakemuksen näille romuilleni. Jos kaikki menee läpi niin maailmahan on aika hyvä paikka, hemmetti. Luultavasti kaikki kusee kuitenkin ja sitten koodailen täällä yötä myöten suttuvideoita.

Valumisia, osa 142131

Tämä päivä on ymmärrettävästi ollut luomisen jälkeistä, tyhjyyden ja ahdistuksen alun täyteistä valumista, olen pyörinyt toimettomana ympäriinsä ja koittanut keksiä, että mitähän helvettiä sitä oikein alkaisi tehdä taas, kun kaikki tekeminen alkaa olla ohi ja elämä pysähtyy. Tein ruokaa puolihuolimattomasti ja vähän vasemmalla kädellä, ollen varma että siitä tulee ihan hirveää, se näyttikin siltä, mutta oli yllättäen todella hyvää. Se onni kasvisruoissa sentään on, ne on epäilyttävän näköisiä, mutta silti helvetin hyviä.

Ruoka ei kuitenkaan auta tähän epämääräiseen tyhjyyteen, turhuuden tunteeseen joka tulee pohjimmiltaan siitä, että on aivan sama kuinka hyviä tai hienoja ja koskettavia levyjä teen, ne eivät tavoita ketään eivätkä löydä niitä ihmisiä, joille ne on tehty. Tuntuu, että se on ainut tapa, jolla osaan kommunikoida maailman kanssa, ainut panos jonka osaan antaa se katarttinen puhdistumisen tunne jonka musiikki voi parhaimmillaan ihmiselle tarjota, ja pitkälti siitä syystä miten musiikkiamaailma, media ja kaikki muu on rakennettu, se musiikki ei leviä mihinkään. En tarkoita, että sen pitäisi valloittaa maailma, vaan että se pääsisi edes jollain tasolla ihmisten kuuluville. Siis niiden oikeiden ihmisten kuuuluville, niiden joille se on tehty. Se vain jää tyhjyyteen ja menee ohi.

Aloin sitten taas näperrellä jotain pientä, kasettilooppeja, viritellä jousia viikonloppuna löytämääni auton pölykapseliin ja pyöritellä peukaloita. Areenassa on hieno lyhytdokkarisarja Kosmos viidessä minuutissa, kannattaa katsoa ne kaikki. Oli jotenkin todella hienoa, että kaikki niistä lopetettiin niihin realistisiin ja todellisiin loppukaneetteihin, jotka ovat ahdistaneet itseänikin aikojeni alusta asti. Avaruus on valtavan hieno ja kaunis, mutta myös äärettömän surullinen ja ahdistava paikka. Todellisuudessa ei ahdista oikeastaan mikään muu kuin aika ja avaruus, ja ikäväksi se on melkolailla kaikki se mitä todellisuus pitää sisällään. Ja tätä tämä sitten on. Voisin ehkä piirrellä sarjakuvia, kun kaikki mitä kirjoitan tulee ulos valmiina kamppeena kuitenkin.

Junkyard Shaman - Silence, Then Pause

Sitä lähti hommat taas vähän lapasesta. Eilen testailin vähän saksofonia ja tänään siitä lipsahtikin ulos kokonainen levy, ja aivan helvetin tärkeä ja oikeasti hyvä levy. Nyt ei tarvitse hetkeen mitään tehdäkään, ettei jää vituttamaan. Aivan kuin osaisi olla tekemättäkään, mutta onpa tuo nyt ainakin tässä vähän aikaa tasoittelemassa intoa ja riittämättömyyden tunnetta. Saksofoni on kyllä helvetin hieno soitin, vaikka sitä osaakin soittaa tälleen kuten minä, mutta koko ajan oppii jotain ja asiat muuttuvat joka kerta helpommaksi. Kuten sanoin silloin viimeksikin, pidän siitä soittimesta siksi, että sen soundi on niin paljon pään sisässä, paljon enemmän kuin tekniikassa suoranaisesti. Vaikka toki silläkin on väliä. Ehkä enemmän, kuin monessa muussa soittimessa. Tai en tiedä, oikeastaan kaikkiin on nyt tullut viimeaikoina sellainen mahdollisimman vähän tekemisen into, riittävästi, että tunne välittyy, muttei yhtään enempää. Se on ehkä tervettäkin.

Latauksen mukana tulee myös pieni PDF kansilehti, jossa on mustavalkoisia valokuvia. Tämä uusi rakas kotiseutuni on niin inspiroivaa kaikenlaisen musiikin ja taiteen kannalta, että vähän ihmettelen miksen ole muuttanut tänne jo vuosia sitten, kun kuitenkin muuten olen koko ajan kävellyt tänne tekemään kaikkea. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, kai. Nyt meinaisi olla vähän nälkä, koko ilta on mennyt niin intensiivisesti tuon kanssa, ettei ole tullut syötyäkään oikeastaan mitään. En tosin jaksa tehdä enää ruokaakaan, eli se on huomisen hommia sitten.

Nauttikaa tuosta levystä yhtä paljon kuin minäkin, heh.

Musiikkihommia.

Oli hienoa käydä kävelemässä koiran kanssa ympäri teollisuuspihoja, kun korvissa soi tämä Dale Cooper Quartetin levy ja ensimmäinen kevätsade ripotteli kasvoille oranssien katulamppujen alla. Tuollaiset pienet hetket elämässä ovat helvetin hieno asia. Musiikki on maailman hienoin huume. Ja lääke. Drug. Parempi sana englannissa, kuin suomessa. Kieli onkin ollut ajatusteni kantavana teemana tänään, koska mietin tuota LP-levyä ajatellen, että vaikka kuinka olisi ollut primus englannissa jostain neljävuotiaasta asti, tuntuu suomen kieli kolisevan kivemmin kaikenlaisten romujuttujen päälle. Se myös ottaa pois sen lapsellisen artikulaatiokuumotuksen, joka näemmä hiipii ihon alle nauhoittaessa, vaikka oikeasti tiedänkin ettei aksenteissa ole mitään vikaa. Sitä paitsi ei se nyt mitään rallienglantia ole, lähinnä tietyt b:t poksahtelevat kovemmin ja muuta, mikä heti tuntuu johtavan oton hylkäämiseen. Ehkä nauhoitan levystä kummankin kielisen version ja pistän paremman pihalle. Tai teen kumpaakin 50 kappaletta. Eli maksan suunnilleen tuplamäärän levyistä, heh. Saa nyt nähdä, parasta olisi kun tätä ei pitäisi maksaa itse ollenkaan, mutten pidätä hengitystäni sen suhteen.

Olen onnellinen siitä, että immuniteettini ja paranemiskykyni on hyvä. Torstaina tulin kipeäksi, pari päivää meni vähän niistellessä ja yskiessä, ja tänään lähinnä yskitään viimeisiä limoja pois. Parissa päivässä läpi sama sykli, joka on vienyt niin monet nyt pariksi viikoksin sängyn pohjalle. Luultavasti kävi vain hyvä säkä, sopivassa suhteessa lepoa ja kevyttä tekemistä, joka ilta teetä ja hunajaa. Katupöly tekee nyt kyllä melkein pahempaa kurkulle, kuin yskät ja nuhat ylipäätään.

Musiikkia on tullut viime aikoina ostettua ja kuunneltua taas todella paljon. Ei voi valittaa, eikä vituta mikään, kun saa pyöritellä levyjä ja inspiroitua ja piirrelläkin ehkä pikkuhiljaa, kunhan käyn taas ostamassa pienempiä kyniä ensin. Tuntuu, että kaikki kynät ovat liian isoja. Olen koittanut katsella kokoelmiin lisää vinyyliä, koska hyllyssä on vielä yksi tyhjä kohta mihin sitä uppoaisi jonkun verran, mutta esimerkiksi tuo Dale Cooper on kahden vinyylin mitassaan hiukan epäkäytännöllinen piirtämiseen puolten vaihtelun kanssa. Toki äänimaailma myös toimii hienommin ja hämmentävämmin omassa hämyisessä ja rahisevassa muodossaan. Juuri tällaiset levyt inspiroivat tuon omankin proggiksen vinyylille laittamista, se on aivan sama asia kuin mustavalkoisissa kuvissa, joita on joko ali- tai ylivalotettu, tai kehitettäessä kikkailtu. Tietynlainen abstraktio irrottaa arkipäiväisen asian tavallisuudestaan ja tekee siitä jotain todella transsendenttia. Se on mielestäni olennaista kaikessa abstraktimmassa taiteessa, etenkin musiikissa. Kun menen lavalle ja näytän, että tässä on erilaisia metallinpätkiä, jousia ja säilykepurkkeja, ei kukaan varmaan oleta, että siitä kykenee saamaan ulos jotain musiikin kaltaista. Tai ainakaan mitään kovin kaksista. Mutta niin sitä vaan mennään, syvemmälle tietoisuuden ja kykyjen ja alkuasetelmien rajoitusten läpi, luoden jotain uutta epämääräisistä ja arkisista lähtökohdista. Se on hienoa.

Junkyard Shaman - I'll Grow My Hair Thick & Long So I Don't Need A Rope When I Decide To Go-proggis.

Tässä on kansikuva projektiin, joka on ollut mielessä kauan, mutta joka ei ole oikein edennyt. Nyt sitten päätin, että jossain vaiheessa tämä joskus tulee tehtyä, ja yritän houkutella jonkun koukkuun julkaisuun sillä, että kansitaide tulee olemaan tätä tasoa koko julkaisussa. Kyseessä on siis spoken word / avantgarde vinyyli, joko 10 tai 12 tuumaa, englanniksi tekstejä sekä tuosta vihkosta, josta nimikin on lainattu, sekä myöhemmistä jutuista. Paino tulee kuitenkin olemaan uusissa teksteissä, tätä varten kirjoitetuissa jutuissa, erilaisissa kokeellisissa pätkissä, sekä ehkä Katoamisen englanniksi käännetyissä katkelmissa. Toisaalta tämän voisi tehdä ehkä kaksikielisenäkin, kun se on muutenkin ollut niin suuressa osassa omaa tekemistä. Toinen puoli suomeksi, toinen englanniksi.

Saa nähdä koska joku uskaltaa tunkea tähän rahojaan. Jos siellä internetin toisessa päässä istuu joku, jolla on jonkinlainen levy-yhtiö, ja tällainen pimahtanut psykedeliä aiheuttaa jonkinlaista jöpähdystä, olen ikuisesti kiitollinen.  Muussa tapauksessa koitan löytää jonkun lathe cut puljun, jolla kykenisin tekemään tästä jonkinlaisen 30-40 kappaleen painoksen. Myyn ne sitten tappiolla tai annan ilmaisiksi pois, sillä ei ole mitään väliä. Vaan sillä on väliä, että se ääni mölisee noita tekstejä sieltä vinyylilevyltä, että ne ajatukset on kaiverrettu sinne ja niitä voi joku tulevaisuuden minä loopata ja käyttää omissa projekteissaan. Alustavasti katselin, että 30 kappaletta saisi jenkeissä kaiverrettua vähän alle neljällä sadalla, mutta postit sieltä tänne onkin sitten jo aivan eri homma. Tai siis tulliinhan se menee ja saisi maksaa taas puolet myyntihinnasta.

Tekstien lisäksi tämä tulee pitämään sisällään siis myös kaikenlaista kolinaa, looppaamista ja muuta hämärää. Olen nyt leikkinyt kasettiloopeilla ja saanut aikaan ihan siistejäkin juttuja. Sattuman määrä noissa on parasta, nauha sattuu wouvaamaan joka kerta juuri oikeasta kohtaa ja toisten biisistä varastettu looppi tai lause muuttuu rytmiltään tai taajuudeltaan aivan toiseksi. Se on hienoa.  Näitä kokeiluja aion laajentaa ja jatkaa tässäkin. Ja nuo kannetkin teen loppuun siinä vaiheessa kun tiedän, mitä tulee millekin puolelle. Kirjat tulevat todennäköisimmin ensi viikolla, lähinnä oman tarkkaavaisuuteni puutteen vuoksi. Mölisen niistä enemmän ja isommalla raivolla sitten. Sain tänään myös kieltämättä hienon installaation lahjaksi. Extreme Noise Terrorin levy, johon oli teipattu kiinni kaikenmaailman pillereitä ja ruisku. Huvitti.

3 tuntia Käkeä.

Käki on parasta mihin voin elämäni käyttää. Kaiken tekemiseni ja oppimieni asioiden kulminaatiopiste. Tärkeämpi kuin minä tai kukaan muukaan siihen osallistuva, koska jokaisen soittajan myötä se kasvaa aina isommaksi kokonaisuudeksi, se on pilvi joka peittää vähitellen kaiken. Tässä on minun epämääräinen ja hämärä synttärilahjani teille, kolme tuntia Käki keikkoja.



Tässä kokoonpano on minä, Eetu bassossa, Cédrik kitarassa, sekä Jussi Pohjanen rummuissa. Jussi on aina vain tajunnut nämä meikän hommat täydellisesti. On soitettu yhdessä harvakseltaan, mutta kaikki niistä on olleet aina ihan järestään hienoja keikkoja. Siinä proto-Käki-osiossa J. Kill & Mr. Mulea Jussi oli luottorumpalina, mutta muuttonsa jälkeen ei oltu soitettu ennen tuota soundcheckiä oikeastaan vuoteen. Siksi oli hienoa nähdä, ettei sitä juurikaan tarvinnut kelailla, sen kuin laittoi aivot pois päältä ja alkoi soittaa.



Tämä on tuota seuraavalta illalta Lappeenrannasta, kokoonpano on muuten sama, mutta ilman rumpalia. Tässä meikän ja Cédrikin luontaiset taipumukset pääsee ulos hienolla tavalla, kun aloiteltu mukava ambient lipsuu vaan koko ajan synkemmille urille. Tällaistakin keikkaa oli kerennyt jo kaivata, koska rumpujen kanssa rytmi on niin valtavan määrittävä asia. Tällaisessa touhussa se on vapaampi. Ihmisten puheensorina tuntuu muodostuvan yhdeksi instrumentiksi lisää.



Tämä taas on eilinen keikka, jossa ei ollut ketään muita kuin minä romuineni ja Lisko (Juho, Liskomies, mikä lie) rummuissa. Parhaimmillaan tämä ei kuulosta siltä, että se on vain kahden ihmisen tekele, ja tämä onkin hienoimpia hommia mitä on tullut tehtyä, jo siksi että siinä ajatus nyrjähti taas raiteiltaan ja annoin romushamanistisen luontoni viedä itseni ja kuulijat jonnekin helvetin kauas. Veikkaan, että parit seuraavat keikat menee ainakin samoilla lämmöillä ja romuilla.

Kauheasti tekisi mieli viedä Käki nyt kaikkialle ja joka puolelle, mutta tiedän, että minä olen itse isoin syy siihen miksi suurin osa ei tahdo ottaa Käkeä mihinkään. Promoarvo pitää olla kunnossa, pitää mahtua tietynlaiseen laatikkoon, ja siinä laatikossa ei ole tilaa palaville spurguille, jotka välittävät huuruisia näkyjään irti purtu kieli kädessään huutaen. Mutta minkäs teet. Ehkä tässä pitää mennä sellaisen väsytystaistelun kautta, kuin aina ennenkin. Olisi vain kaikille helpompaa, jos päästäisitte minut kolistelemaan jo nyt, koska voitan kuitenkin.

kuvailua, pitkästä aikaa

Puhkuin ja puhisin saksofoniin sellaisella raivolla, että tulin kipeäksi. Nauratti itseäkin, mutta tämä päivä on mennyt lähinnä pärskiessä ja selkäkivuissa. Siitä huolimatta huomista keikkaa ei peruta mihinkään, koska olen niin innoissani siitä, että kerrankin pääsee kokeilemaan jotain vähän uuttakin. Jätän kitaran kotiin, haen sen sitten jos ei huumeurku jostain syystä toimi, ja soitan lähinnä romuja ja Ramsesta. Mukana on myös saksofoni ja perkussionisti, saavat leikkiä perkussioilla miten päin tahtovat, mutta rytmipuoli tulee ehkä olemaan enemmän sellaista shamanistista voodookolinaa, hieman noiden romulooppien hengessä. Siitä tulee luultavasti mielenkiintoista. Otan videotykin ja pyörittelen koko illan kaikkia näitä tekemiäni videoita, saa nähdä kauan jaksetaan soittaa, mutta ovet aukeaa normaalisti kasilta ja yhdeksältä aletaan soittaa. Veikkaan, että yhdentoista aikaan viimestään on hommat paketissa ja kohti kotia sitten.

Kävin tänään myös kuvailemassa Sopenkorpea vähän, kirjoitin ensi kuun Lahen Aikoihin ajatuksiani tätä paikkaa kohtaan ja sen kylkeen on hyvä saada vähän sopivaa fiilistelykuvastoakin. Saihan siinä parit levynkannetkin samalla, mikä ei koskaan ole väärin.

By!geekö GY!BEen.

Olen tunteitteni riepoteltavana, kun en osaa päättää lähdenkö huomenna katsomaan Godspeed You! Black Emperoria vai en. Rahaa olisi kerrankin, mutta Circus paikkana, sekä arkiaikataulutus ja kotiin Lahteen selviytyminen arveluttaa, etenkin kun miettii, että koira olisi itsekseen sitten jonnekin aamuyöhön asti jos ei kerkeä juniin (luultavasti ei kerkiä). Silti houkutus lähteä keikalle olisi aivan helvetin suuri. Tässä olen nyt ollut kahden vaiheilla koko ajan ja pää on ollut yksi iso lommo tätä miettiessä. Lähteäkö vaiko eikäkö. Huomenna tosin tulee ehkä postiin saksofonikin, ja olisi haettava läjä kasettejakin sieltä samalla, eli jos jään, voin käyttää iltani kävelemällä postiin ja pakettien kanssa takaisin. Sopenkorvessa asumisen ainut huono puoli on se, että lähiposti muuttui tuoksi Launeen postiksi, joka on meikästä kolmen kilometrin päässä, vaikka keskustan posti on paremmin auki ja matkaakin sinne on vain kaksi kilometriä.

Kirjaprojektit ja muutkin etenevät tällä hetkellä painohommissa hissukseen, varmaan loppuviikosta on enemmän asiaa sen suhteen. Runokirjat ainakin sai meikältä vahvistuksen, Katoamisesta katsotaan vielä paperin paksuutta. Kun sain nämä kuitenkin pois jaloista, aloin suunnitella myös Pahoinvoinnin Spiraalissa albumia.  Ensimmäinen albumi tulee loppumaan Sukka Muukkosen kuolemaan, leikkelin ne jotenkin hämärästi samaan sivukokoon sopivaksi, vaikkakin se  näyttää ehkä vähän tyhmältä, mutta koen, että se on parempi ajatus, kuin tehdä joku erillinen helvetin iso (=kallis) liite sinne sisälle. Kun taitto on tehty, käytän sen vielä kaikissa sarjiskustantomoissa, että ettexte tajuu että tälle on ostajatkin valmiina, jopa siinä määrin, että ne on valmiita rahoittamaan painonkin, mutta tahtoisin mieluummin sen kustantamon kautta pihalle.

Torstain romuambientkeikka hipsii lähemmäs joka päivä ja saa nähdä mitä siitä tulee. Uskoisin, että aivan hyvä tulee, kun vain laskee irti kaikista odotuksistaan ja kolistelee menemään. Voisi ottaa huumeurutkin mukaan, kun volume on luultavasti hillitympi, niin uskoisin, että se ei huuda ja kierrä niin paljon kuin viime yrityksellä. Jos ei toimi, niin ei toimi sitten. Soundcheckissä saa kokeilla kaikkea ja hylätä kaiken sen mikä ei toimi. Sittenhän tuon näkee. Ensin koitan ratkaista tämän huomisen dilemmani.

Ahdistus palailee pätkittäin.

On taas sellainen olo. Tunne siitä, että pitää kirjoittaa kun pitäisi nukkua. Mahanpohjassa on taas sama tuttu tunne, ahdistus. On mielenkiintoista miten se tuntuu minulla nimenomaan siellä, aina. Tuntuu hölmöltä maata tässä paikallaan. Noudattaa tätä todellisuuden rytmiä, jossa nukkuminen on yksi olennainen osa. Jokainen osa vie lähemmäs sitä samaa kuolemaa, valtavaa tyhjää ikuisuutta.

Parhaimmillaankin elämä tuntuu minulle siltä, kuin katsoisin huonoa katutaikuria tekemässä temppuja harhauttaakseen minut pois tästä todellisuudesta. Kädet viuhtovat ja tekevät hienoja liikkeitä, mutta näen koko ajan mitä tempussa oikeasti tapahtuu, mikä sen lopputulos oikein on. Toisinaan saatan jopa innostua siitä mitä näen, tuntea välähdyksen verran aitoa iloa, joka kuitenkin häviää takaisin siihen tietoon, että tämä temppu on nähty miljoonia kertoja ja lopputulos on aina sama.

Se ahdistaa. Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset repressoivat tätä kaikkea tai käyttävät huumeita tehdäkseen siitä edes vähän siedettävämpää. Teini-ikäisessä nihilismissäni kuvittelin sen olevan mielen heikkoutta, mutta sen jälkeen olen monesti kohdannut ja rikkonut omat rajani sellaisiksi pirstaleiksi, etten oikeasti voisi sanoa itseänikään sen vahvemmaksi. En silti ole alkanut käyttää huumeita sen hoitamiseksi.. lähinnä siksi että tiedän sen tekevän asiasta vaan hankalamman. Tiedän kuitenkin, että kauneimmat ja hienoimmatkin asiat ovat vain mielestä lähtöisin, ja vaikka ne voivatkin olla inspiroivia tai antaa toivoa, tieto siitä ettei sitäkään toivoa ole todella missään oman pään ulkopuolella tekisi kuiluista vain syvempiä. Ei kai tässä muukaan auta kuin olla mukana ja koittaa viihdyttää itseään jotenkin sen aikaa, kun taikuri kikkailee omat temppunsa loogiseen päätökseensä..

Long hard day.

Paljon tapahtumia lyhyessä ajassa. Vaihdoin koneen uuteen ja tämän päivää olen tapellut nykyaikaa vastaan, kun lailliset lisenssitkään eivät meinaa toimia ja asentua ilman valtavaa sotaa, ja nyt odotellaan Cubaselta ratkaisua virtuaalikovalevylisensseriongelmaan, jonka he ovat itse itselleen luoneet. Olen myös koittanut etsiä ilmaisvaihtoehtoja joillekin ohjelmille ja törmännyt taas siihen samaan raivostuttavaan asiaan, että ensin ohjelma on TÄYSIN ILMAINEN ja sitten selviääkin, että esmes taittohommissa se tarkoittaa sitä, että taittamassasi proggiksessa ei saa olla kuvia ja se saa olla vain kolme sivua. Irtisanoin subscribauksen ja kirjoitin syyksi, että "your whole approach was far more disappointing than I first thought it would be, and I despise this freemium hell people like you have created on this earth!"

Ostin myös sinisen saksofonin, koska tekemällä oppii ja muutaman kokeiluni kautta tykästyin siihen miten helvetin paljon koko saksofonin äänimaailma on vain pään sisällä. Aiemmin pidin sitä mauttomana careless whisperin jatkeena, mutta Dead Neanderthals ja Sly & The Family Drone (sekä toki tietysti Coltranet ja muut vastaavat) muuttivat käsitykseni aiheesta täysin. Jos saan tuon omani ennen Vastavirran keikkaa, niin otan sen sinne tykittelyyn. Nopealla katselulla siinä vaikutti olevan ihan hyvä soundikin, vaikka toki se on aika monesta asiasta kiinni.  Mutta tarkoitus olisi treenata sitä nyt alkuun aivan helvetisti, että saa perusasioita haltuun ja tajuaa mitä tekee.

Kirjapainoasiakin pyörähti niin, että ensi viikolla vissiin painetaan, jos vaikka saisi torstaihin mennessä runokirjaa ulos, niin hienoa olisi. Torstaille nimittäin tuli yllättävä keikka Torveen, tyhjä ilta johon sain järjestää mitä vaan, joten järjestin Romuambientillan. En tiedä ketä kanssani siellä lopulta on, mutta jos ei ketään, niin soitan yksin, raahaan lavan täyteen romuja ja soittelen ja kolistelen menemään siinä niin kauan kuin se on kivaa. Ja voisin kuvitella, että se on minusta kivaa melko pitkään. No stress, just junk. Kannattaa tulla jo siksi, ettei tuollaisia täysin kokeilulle omistettuja iltoja saa aina järjestymään, eikä varmaan oikein missään muualla kuin Torvessa tai parissa muussa paikassa Suomessa.

Käytiin Eetun kanssa kahdestaan treenaamassa Cut To Fitiäkin. Niin ne rusinat rasahtelee tästä lähtien. Tehdään uusi levy tässä kevään mittaan ja syksyksi koitetaan kikkailla taas Eurooppaan rundia, jos kiertuemanagerishenkilölle kaikki natsaa. Alustavasti vastaus oli joo, eli eiköhän se taas onnistu vasemmalla kädelläkin. Pitää alkaa kuunnella biisejä taas, että voi miettiä mitkä niistä voi soittaa ja huutaa samaan aikaan. Uudella kamppeella ei ehkä kannata paljon sitä samaa odottaa. Tehdään mitä halutaan ja muut saa vaan sulattaa sen, tai itkeä internetissä, niin kuin tähänkin asti.

Paitoja ja muuta sellaista.

Vielä viimeinen oikoluku Katoamiselle, 216 sivua siitä tuli, eikä sattunut silmään enää isompia kirjoitusvirheitä, ja mikäli niitä on, niin menköön ensimmäisen painoksen piikkiin sitten. Hassua, etten kirjoittanut yhtään sanaa tuosta virkkeestä ykkösellä oikein! Tästä taas kirjoitin. Ja tästä. Jne. Odotan innolla, että saisin tuon jo pihalle, Ainakin voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että oli ihmisten adjektiivi sille mikä tahansa (paska, ahdistava, väsyttävä, tylsä, kauhea, mitälie) niin luultavasti se ei tule olemaan "yhdentekevä" ja lisäksi voin sanoa, ettei tällaista kirjaa ole tässä maassa kirjoitettu, tai ainakaan julkaistu. Ehkä hyvässä ja pahassa, ehkä ei. En tiedä. Tällaistahan tämä on, omakustanne touhu. Tiedän, että tässä on tehtävä sama, kuin musiikinkin kanssa. Ihmiset pitävät paskana, huonona tai mitä tahansa kunnes näkevät sen olevan tarkoituksenmukaista touhua. No, aika näyttää sen puolen. Kuten Cut To Fitillekin joskus kirjoitin, "tiedän jo kuinka tää loppuu, kuolen köyhänä ja lapset perii kurjuuden", vaikka luultavasti en tulekaan hommaamaan lapsia. Lisääntyminen on jo hoidettu, joten omille lapsille ei ole tarvetta. Geenit jatkuvat, se on tärkeintä evolutionäärisessä mielessä.

Tahdoin myös Burroughs-paidan, mutta kaikki internetin tarjolla olevat paidat olivat aivan hanurista, joten tein oman. Avasin tämän sivun saadakseni sen tilattua, ja ajattelin, että kaipa se on ihan sama pistää sinne pari Käki-paitaakin. Ovathan nuo kai kalliimman puoleisia, mutta jos joku tahtoo paitoja itselleen tilata, niin tuolta niitä saa. Saatan tilata muutaman keikoille myytäväksi myös, mutta en ole varma. Junkyard Shaman paitojakin saattaa tulla, kun vain keksin mitä siihen kannattaisi laittaa. Jousia ja romua.

Tässä on paljon kaikkea mielenkiintoista työn alla. Välttämätöntä, jos tahtoo pysyä järjissään. Toivon vain, että saan nämä nyt ulos tällä samalla opintolainalla. Kohta tulee uusi tietokonekin. Kirjoittaminen ainakin helpottuu huomattavasti, kun ei tarvitse hakata näppäimiä täysillä koko ajan. Ainakin toivon niin.  Adoben ohjelmat ainakin pyörivät vähän kevyemmin.On taas vain hirvittävä digitaalinen muutto operaatio edessä, kun pitää muistaa kaikki mahdolliset tiedostot siirtää koneelta toiselle. Nyt olisi nälkä. Huomenna käyn syömässä jonkinlaisen juhla-aterian, kun vielä voin.

Päivä paketissa ja pulkassa ja luntahan pulkalle aina riittää

Tänään olen tehnyt viimeiset korjaukset Ajatuskoneeseen, aloitin Katoamisen viimeisen oikoluvun (kolmas tai neljäs kerta toden sanoo) ja kävin kaupungilla muka tärkeillä asioilla, mutta lopulta kävinkin vain ruokakaupassa ja tulin takaisin himaan. Juoksin myös lenkin koiran kanssa, mikä on aina hankalaa, kun se meinaa hyytyä ennen itseäni ja sitten tulee vaan perässä pitemmän matkaa. Lenkkeilylevynä toimi ostamani Dead Neanderthalsin Womb of God. Hieno levy, kuunnelkaa vaikka alta.Tein banaanikakunkin pitkästä aikaa, kun leipäjonosta saadut banaanit alkavat mennä huonoksi. En ole tehnyt kakkua pariin vuoteen, mutta toivottavasti tuosta tulee sen verran syötävä, että voisi tässä vielä iltakahvit keittää.



Kirjoittaminen on parasta. Vaikka sitä ei aina meinaakaan saada tehtyä tai vaikka se tuntuu merkityksettömältä tai oudolta, se on lopultakin se tapa, jolla sukellan syvimmälle itseeni ja tongin asioita itsestäni, käännän ne, leikkaan palasiksi ja järjestelen uudestaan, teen niistä jotain muuta. Tajunnanvirta on tie itseen, tie itsen ohi. Vaikka se kaikki olsiikin merkityksetöntä sössötystä isoimman osan aikaa, se on välttämätöntä. Tiedän, että olette saaneet lukea tätä mantraa usein, mutta sitä täytyy toistaa itselleen, että tajuaa jatkaa silloinkin, kun meinaa lopettaa kaiken.

Tänään tuli myös opintolaina. Laitoin tietokoneen tilaukseen, maksoin velkani ja laskuni pois ja jäi vielä rahaa, jolla kustannan ainakin Ajatuskoneen ja toivottavasti Katoamisenkin vielä tämän kuukauden aikana. Omakustannesekoilut antavat vapauden tehdä mitä vaan, kaikki omalla tavallaan. Saa nähdä mitä siitä tulee. Vaikka menisi vituiksikin, niin omapa on vika eikä tarvitse syytellä ketään muuta.

Kansia ja kasvutarinoita

Taitoin Katoamisenkin kannen ja siitä tuli ihan hyvä. Tai siis yllättävän hyvä. Huomasin myös, että olin duunannut vouhottaessani lopun niin, että se piti vielä korjata, vähän vaikea selittää, mutta meinasi käydä kämmi. Nyt on kaikki ojennuksessa ja tämäkin kirja on aikalailla julkaisua vaille läjässä. Jos ei ketään kiinnosta, otan saman 50 kappaleen painoksen tätäkin, ja lisää sitten joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, kun ne on myyty. Mutta ensin vedän tuon toisen runokirjan läpi, koska se menee samoilla höyryillä kuin ensimmäinenkin. Olen koittanut irrotella siitä jotain runoja maistiaisiksi, mutta ne ovat kuitenkin vähän yhtenäisesti toisiinsa limittyviä ja rakentuvia juttuja, jolloin yksittäinen pätkä ei välttämättä anna minkäänlaista kuvaa. Siitä syystä vihaan sitäkin, kun bändit pistävät biisejä pihalle levyltä ennen julkaisua, "sinkkuina" tai muuten vaan. Iron Monkeynkin levy meinasi jäädä kuuntelematta, kun kolme ennakkobiisiä eivät toimineet erikseen, mutta kun luukutti koko levyn läpi niin nekin toimivat helvetin hyvin. Mutta tämäkin on tulossa. Takakanteen laitan kaikki sähköpostiin tulleet geneeriset hylkäykset isoilta puljuilta, sekä Kirjokannen vastauksen, joka tuntui niiden kaikkien jälkeen typerryttävän hyvältä. Se oli jotenkin myös kuvaava sikäli, että tämän kirjan lukee ja ymmärtää ehkä yksi viidestä lukijasta. Olkoon niin.

Sitten ihan muihin hommiin. Olen katsonut tässä Yle Areenasta Au Pairit sarjaa, parissa päivässä Miamin, Australian, Kanadan, kohta Lontoon ja sitten Los Angelesinkin. Nämä on ihan absurdin hyviä ohjelmia, ja toisekseen olen katsonut oikeastaan melkein kaikki muut Ylen tuotannot, jotka ovat vähänkään tätä vastaavia (Big in Finlandit, yms). Teinien ja post-teinien överidramaattinen elämä, absurdejakin perheitä ja hyvin ihmeellisiä ihmisiä. Hienointa on kuitenkin ihan aidosti katsoa miten nuo ihmiset kasvavat (no, jotkut kasvavat, toiset eivät) tuon kautensa aikana ja aikuistuvat. En tiedä mitä aikuistuminen tarkoittaa, tai missä kohtaa se tarkalleen ottaen tapahtuu, mutta kaipa se tuossa kahdenkympin nurkilla sitten ihmisillä tapahtuu. Yllättävän monet tosin tuntuvat asuvan vanhempiensa luona. Kun on muuttanut viisitoistakesäisenä pois, se tuntuu oudolta. Mutta kaikki ovat erilaisia ja elämät heittelevät miten sattuu.Tottakai tuon ikäiset ovat vielä helvetin itsekeskeisiä, mutta sitäkin hienommalta tuntuu nähdä niitä välähdyksiä, kun he ymmärtävät tehdä jotain aidosti muille ihmisille ja tajuavat miten hyvä fiilis siitä tulee. Sitä kautta se aikuistuminenkin taitaa tapahtua.

Odottelen tässä myös, että tuet rapsahtavat tilille, että voin työntää ne saman tien vuokriin ja laskuihin. Saa nähdä monta senttiä jää ruokaan, mutta olisihan se kiva jotain jo syödäkin. On sitä toki totuttu olemaan ilman ruokaakin, mutta ajattelin lähinnä siltä kantilta, että saisi kaappiin muutakin, kuin leipäjonon einestä. Kasviksia lähinnä. Jotain mistä tehdä oikeaa ruokaa.