lauantai 10. maaliskuuta 2018

Siriukselta Sopenkorpeen

Kävin tänään Torvessa. Minulle tuli jotenkin taas täytenä yllätyksenä, että viikonloppuisin ovet aukeavat vasta kymmeneltä, ja roikuin oven kahvassa varttia vaille. Pihalla seisoi muutamia muitakin ihmisiä, ja kun isoin osa valui Tirraan odottamaan, tuntui jokainen päättävän, että on ihan ok puhua meikäläiselle jotain väkinäistä siinä. Se oli hieman rasittavaa, kunnes siihen eteeni pölähti jostakin vanhempi, pitkätukkainen mies. Olen oppinut tunnistamaan nämä tyypit silmistä jo kaukaa. Myötätuntoiset ja elävät silmät, jotka jaksavat nauraa maailmalle ja elää sen mukana kaikista hupsutuksista huolimatta. Omaa heimoani. Hän kysyi, mitä nuorelle miehelle kuuluu ja mihin olen matkalla. Vastasin, että hyvää kuuluu ja olen matkalla alas. Hän hymyili ja sanoi antavansa minulle yhden neuvon. "Kaikki mitä näät on totta". Hymyilytti. Meillä oli salaisuus kaikilta muilta ihmisiltä ja tiesimme sen. Molemmat ymmärsivät täydellisesti kummankin ymmärtävän. Mies hävisi Tirraan. Kävin ottamassa leiman Torvesta ovien auettua, ja menin itsekin yläkertaan, jossa luokkakaverini odottivat. Sama mies tuli uudestaan portaissa vastaan, kätteli minua ja katsoi silmiin. "Rakasta itteäs." Sopersin jotain siitä, että yritän koko ajan, johon hän heilautti torjuvasti kättään ja sanoi, että "älä yritä yhtään mitään kun rakasta itteäs!" Nauratti, koska tuntui siltä, että voisin yhtä hyvin puhua itselleni. Ehkä puhuinkin. Hän näytti aika paljon minulta, mutta minkäänlainen aikaparadoksi ei estänyt kanssakäymistämme. En minä ole yrittänyt mitään muutakaan elämässäni, minä olen tehnyt asioita. Miksi en siis rakastaisi itseäni samalla voimalla, kuin teen kaiken muunkin? Ehkä jokin muljahti paikalleen, ehkä ei. Aika näyttää.

Löysin kouluihmiset Tirrasta ja menimme Torveen istuksimaan ja odottelemaan. Melko pitkän ajan jälkeen This Is Sirius löysi tiensä lavalle ja alkoi soittaa. Suljin silmät ja näin näkyjä, välittömästi. Koska minulla ei ollut vihkoa mukana ("Enhän minä sitä nyt tänään tarvitse", kiitos vaan, Menneisyyden Jere), juoksin vessaan hakemaan käsipyyhkeen johon luonnostelin näkyni ja harhani jotenkin päin muistettavaan muotoon. This Is Sirius on kyllä järjettömän hieno bändi. Taas yksi lahtelainen vaiettu salaisuus lisää. Bändinä niin transendentti, ettei se häviä jollekin maailmanmedioiden hehkuttamalle Oranssi Pazuzulle kyllä yhtään, vaikka kampe onkin lähempänä Radiopuhelimia tai jotain krautin ja stonerin sekamelskaa. Mutta kuten ehkä olette oppineet, minä yhdistelen bändejä enemmän sen mukaan, mikä niiden konseptuaalinen tarkoitus on, kuin sen mukaan miltä ne suoranaisesti kuulostavat. Ja This Is Sirius on todellakin musiikkia, johon voi hävitä. Siinä on myös bändi jota tahtoisin nauhoittaa ja miksata, kaivaa sen kitaran meluisan ja repivän luonteen pintaan. Itselle yksi hienoimmista puolista siinä on toki Visan sanoitukset ja se tapa, jolla ne siihen musiikkiin istutetaan. Jos minulla on tässä kylässä joku sellainen tyyppi jota katson ehkä vähän ylöspäin, se on Visa. Siinäkin on mies, jonka koen olevan vahvasti samaa heimoa. Seuraavaa bändiä en jaksanut katsella kauhean kauaa, vaikka se varmasti ihan hyvä olikin. Lähtiessä joku nainen sanoi näkevänsä silmistäni, että olen rakastunut, vastasin, että niin olenkin, olen ollut jo kauan ja olen yhä. En kuulema saa menettää "säihkysilmiä". Vastasin, että eivät ne mihinkään häviä, ennen kuin mätänevät, kun ovat sen verran hyvin kiinni päässäni. Ajattelin, etteivät ne häviä silloinkaan, koska aina tulee joku muu, joka kuuluu tähän heimoon, joku jolla on samanlaiset silmät.





Tässä on tuo visioni, joka tulee olemaan osa Käen tulevan levyn kansitaidetta. Sain siitä ensimmäisen miksauksen muutama päivä sitten, ja huomenna saan toisen, jonka uskon olevan lopullisesta päästä, koska luotto miksausta tekevään Martta Laineeseen on kova. Hän nauhoittikin sen niin huolellisesti ja hyvin, että koko homma soi hienommin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Olen tässä nyt pyöritellyt ajatuksiani ja miettinyt kansitaidetta, joka alkaa vähitellen selkiytyä päässäni näiden parin kuvan myötä. Pitää tässä vielä vähän kuunnella ja piirrellä ja katsoa, mitä aivot laskettelevat ulos kun istuu hiljaa kynä kädessä. Nyt alkaa näköjään jo pikkuhiljaa kirkastuakin. Kello on varttia yli kuusi. Pitäisi nukkua, mutta tässä kämpässä on niin saatanan kylmä, ettei kauheasti nukuta. Defan autolämmitin huutaa olkkarissa melkein yötäpäivää, eikä sekään meinaa auttaa. Jos jollakulla on lahjoittaa lämpöpatteri, otan sen ilolla vastaan. Tulee nimittäin tarpeeseen. Nyt koitan asettua koiran viereen kylmään. Tilatkaa Sähköä, niin minulla on varaa käydä ostamassa lämpöpatteri.

2 kommenttia:

  1. Hyviä neuvoja. Piirustuksista näkyy myös heti millainen tunnetila on ollut piirtäessä, se on aina hienoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikalailla samaa mieltä, vaikka on tämän lihan rakastaminen kyllä saatana sellanen työmaa, että huhhuh...

      Poista