lauantai 17. maaliskuuta 2018

Hyvä ilta takana.

Tämä oli hyvä ilta. Houkuttelin veljeni kuskiksi ajelemaan keikkareissua, ja oli ihan mukava olla pitkästä aikaan kahdestaan. Ajomatkalla selvisi, että olinkin ensimmäisen keikan ainut esiintyjä tälle päivälle, joten eihän siellä ketään ollut. Kun en tiennyt tästäkään aiemmin, en oikein osannut houkutella ketään paikallekaan, mutta tultiin perille, roudattiin rauhassa ja todettiin, että ei tässä nyt aleta kahvilahenkilökunnan nenän alla mitään noisea soittaa, eli Electric Hobo suli joksikin Käki-hommaksi, laitoin Eetulle basson kouraan ja hyvähän siitä tuli, vaikka aluksi piti vähän kikkailla ja säätää romujen kanssa, tuntui kitara hajoavan käsiin ja mietin, että sillä pitäisi kuitenkin Uskon keikkaki soittaa. En tiedä missä vika oli, mutta potkimalla ja hakkaamalla se lähti. Kyllä se sitten lunasti itsensä. Keikan jälkeen joku tyyppi oli ilmestynyt paikalle ja totesi, että tämä oli hieno ylläri, kun oli ollut matkalla hakemaan lapsille jäätelöä ja olikin löytynyt tällainen homma. Se jo riitti siihen, että tuo keikka oli soittamisen arvoinen. Tarjota sellainen kokemus jollekin vieraalle. Saatiin vielä ruokaa, mikä teki kaikesta vaivan arvoista, ja lähdettiin ajamaan Oranssille.

Oranssilla saikin mennä melkein saman tien kasaamaan kamoja lavalle, kupin kahvia kerkesi hörpätä ensin. Laitoin kitaraa ihan vähän kovemmalle ja huomasinkin, että nuppi on täysillä. Vielä olisi voinut olla vähän kovemmallakin, mutta ehkä se oli tuo loopperi joka siinä välissä vähän vaimensi, ei tosin paljon. Aina kun kääntyi kaappiin päin, niin ihan kauniistihan se ulisi. Jäi hyvä mieli. Uskossa kitaran soittaminen on kyllä niin helvetin awesome puuhaa, että suosittelisin sitä kaikille, mikäli se olisi mahdollista. Keikan jälkeen pakkailtiin kamat ja lähdettiin ajelemaan samoin tein himaan. Meitä ennen soitti joku grindcorebändi jossa oli kova meno, pitääpä kaivella se esiin jossain välissä.  Ensi viikolla sitten soitellaan mm. Taserin ensimmäinen keikka Torvessa torstaina, sekä pitkästä aikaa Käki keikka niin, että rummuissa on rakas ystäväni ja maailman paras rumpaleita vihhaava rumpali, Jussi Pohjanen. Siitä tulee ilo.

Nyt on jotenkin sellainen olo, että jos ei joku kohta tartu kirjaan, niin runokirjan tappioiden ajamalla raivolle painatan Katoamista omakustanteena. Eihän sitä kukaan satunnainen lukija löydä, mutta ei kai sillä sitten ole väliä, kai. Te neljä ihmistä luette sen ja joko tajuatte tai ette, sitten neljänkymmenen vuoden päästä joku tyyppi löytää yhden kopion jostain vanhempien vintiltä ja miettii, että kuka saatana on kirjoittanut näin vinksahtanutta paskaa ja kirjoittaa minusta jutun johonkin paikallislehteen. Tuohon mennessä olen kuitenkin jo niin epäonnistumisieni tuhoama, ettei minulla ole enää oikein mitään sanottavaa kenellekään ja väistelen kysymyksiä puoliksi epäjohdonmukaisilla vastauksilla ja turhan tylyllä asenteella. Happy life!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti