maanantai 12. maaliskuuta 2018

Hahmot

Tämä oli aivan hyvä teksti, mutta viimeiset kaksi lausetta joutaisi ottaa siitä kokonaan pois. Ne on laitettu sinne vain jänistäessä, artistin "dissausträkkiä" pelätessä ja tekstin sanomaa liennyttäessä. Jos on statementtejä, niin ladotaan ne tiskiin, eikä jarrutella. Kuka tahansa saa koska tahansa tehdä mitä tahansa. Kukaan ei ole menneisyytensä vanki, mutta itselle taide on nimenomaan rehellisyyden kenttä, ja kaikki esittäminen ja nämä "hahmot" monesti vituttaa. Etenkin jos ne koittavat keskittyä lähinnä provosointiin, koska se on niin läpinäkyvää ja lapsellista touhua, etten ymmärrä miten kukaan jaksaa kuunnella kokonaan sellaisen ympärille kasattua juttua yli viittä minuuttia. Tyylilajivitsit voivat parhaimmillaan olla toimivia, mutta ne toimivat yhden episodin, eivät uran verran. Esimerkiksi Steen1 varmasti koki jääneensä Steen1:n vangiksi, mutta Liekehtivä Sikiö oli toimiva juttu juuri siksi, että se oli ventilaatioprosessi muiden asioiden välissä. Ei sekään ihan koko albumin mittaa ehkä kanna, mutta sen ei ole niin väliksi, koska se ei jatku sitä albumia pitemmälle. Nykyään tuntuu, että joka ikinen räppäri lähtee siitä, että biisien tekemisen sijaan aletaan ensimmäisenä suunnitella sitä hahmoa, mitä aletaan esittää, jotta voidaan "erottua" muiden hahmojen massasta. Olen kirjoittanut lukuisia kertoja siitä, miten esittäminen ja välittäminen ovat kaksi eri asiaa ja aivan helvetin kaukana toisistaan. Siinä suhteessa en jaksa toistaa itseäni. Minua kuitenkin kiinnostaa esittämisen ja hahmojen psykologia, joten keskityn nyt tähän.

Hahmotkaan eivät ole tietysti poikkeuksetta paska asia. Todellinen taiteilija kykenee luomaan hahmoja, tutkimaan niiden tietoisuuksia ja maailmaa sen hahmon silmien läpi, jälleen kerran, välittämään kokemusta tietoisuudesta, vaikkei se välttämättä olisikaan oma. Esimerkiksi David Bowie napsahtaa tähän kategoriaan täydellisesti. Sen sijaan tämä monien, ikäväkseni totean että etenkin rap-muusikoiden suosima hahmomalli on liian usein vain ja ainoastaan laiha tekosyy vierittää vastuu kaikista omista tekemisistään ja sanomisistaan hahmon niskoille. Kutsun tätä nyt vaikka Platon-malliksi, koska tunnetusti Platon teksteissään tunki kaikenlaista paskaa Sokrateen suuhun, ettei tarvinnut itse kantaa siitä vastuuta. Rap musiikille ominaisesti platonisessa hahmomallissa kaikki "ämmät imee munaa" ja "jäbät laitetaan kylmäksi", ja oikeastaan 99 % formulasta on siinä, vaikka painotukset vaihtelevat.  Vaikka muusikko itse olisikin riittävän älykäs yksilö tajuamaan eron minän ja hahmon välillä, hän joutuu väistämättä jossain vaiheessa sen ristiriidan eteen, jossa huomataan yleisön olevan monesti liikkeellä vähän vajaammalla keksipaketilla. Kun yleisö hehkuttaa hahmoa, ylläpidettyä naamiota, alkaa naama sen takana väistämättä tuntea olonsa ristiriitaiseksi. Tämä ristiriita taas aiheuttaa melko tavanomaisesti eristyksen tunteen oman pään sisällä ja irrallisuuden omaan työhönsä ja uraansa, mikä väistämättä johtaa sitten aina tuollaiseen hahmon hautaamiseen. Hahmo on aina väistämättä rajattu ja yliväritetty osa luojansa persoonallisuutta. Pienellä paletilla räikeäksi maalattu sirpale, sellainen joka varmasti erottuu, muttei lopultakaan tarjoa määräänsä enempää sisältöä.

Jotkut rakentavat uransa näistä sirpaleista,  tunnen montakin sellaista tyyppiä, ja koitan aina vaivihkaa tolkuttaa heille, että kaikki nuo rajoitukset ovat vain heidän omassa päässään. Niitä ei ole olemassa yhtään missään muualla. Me olemme kaikki ihmisiä, helvetin ristiriitaisia ja monisyisiä olentoja jo lähtökohtaisesti, eikä meitä todellisuudessa rajoita mikään. Vaikka olen itsekin tehnyt musiikkia varmaan ainakin kymmenellä eri nimellä, bändillä ja kokoonpanolla, en koskaan ole koittanut uskotella kenellekään, että siinä olisi takana jokin toinen entiteetti, kuin minä. Sama naama sieltä peilistä löytyy aina, ja oikeastaan juuri näiden hahmojen takia olen yrittänyt tehdä omat juttuni vieläkin läpinäkyvämmäksi sen suhteen, että oma merkitykseni ja osaamiseni on oikeastaan hyvinkin rajallinen ja kyse on lähinnä siitä kontekstista, johon se asetetaan. Lähtökohtaisesti hinkkaan ehkä kahta-kolmea bluesnuottia ja riitasointua edestakaisin, mutta ympärillä oleva kokoonpano on se, mikä määrittää sen miten niitä kolmea nuottia soitetaan.

Toki jokainen tekee asioita omalla tavallaan, ja joillekin hahmot ovat ujoudesta tai muista johtuen välttämätön vapautumisen väline jo sosiaalisessa mielessä, mutta niissä on myös vaaransa juuri niihin jämähtämisen helppouden puolesta. Oman haavoittuvuutensa paljastaminen on oikeastaan ainakin jossain määrin välttämätön askel artistin kehityksen kannalta ennemmin tai myöhemmin. Mitä aiemmin uskaltaa paljastaa oman kaulansa, sitä äkimmin oppii puhumaan omalla äänellään ja luottamaan siihen. Se pitää kuitenkin tehdä nimenomaan omalla äänellään, ei hahmon kautta, koska muuten huomaa pian rakentavansa vain uutta iisakinkirkkoa vanhan päälle. Se mitä yritän kai pohjimmiltaan sanoa on se, että me olemme jo lähtökohtaisesti luonnoltamme henkisesti nestemäisiä, valmiina täyttämään sen astian johon meidät kulloinkin kaadetaan, joten en näe kenellekään syytä rakastua omaan astiaansa niin paljon, että unohtaisi muuttaa muotoaan oman elämänsä mukana. Oli kyseessä sitten julkisesti ihmisten seuraama taiteilija, tai ihan vain tunteva ja ajatteleva ihminen ylipäätään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti