torstai 8. maaliskuuta 2018

Beckett pinnalla taas.

Olin taas liian huono yhteen näyttelyyn. Sattuiko se erityisen paljon siksi, että kyseessä oli niin kutsuttu reputettujen taiteilijoiden näyttely, johon en ollut riittävän hyvä? Ei. Hylkäys on aina hylkäys ja koko elämäni on ollut yhtä hylkäystä ja niiden odottelua. Ehkä Beckettin duunit siksi resonoivat minussa niin vahvasti. Beckettin perikunta puolestaan hylkäsi Turun Ylioppilasteatterin Godot'n esitykset viikkoa ennen ensi-iltaa, koska katsoi rooleissa olevien naisnäyttelijöiden olevan hänen työnsä liiallista soveltamista. En tiedä ohjauksesta, onko siinä sovellettu vaiko eikö, mutta ymmärrän periaatteessa tällaisen Beckettin kohdalla, koska tuskin kukaan oli yhtä tarkka siitä, miten hänen töitään esitettiin tai oltiin esittämättä. Nopeimmathan kerkesivät saada siitä jo misogyynisen hyökkäyksen harrastelijateatteria kohtaan, mutta ainakaan Beckettiä siitä ei voi syyttää, koska ihan yhtälailla hän kirjoitti hyviä ja uskottavia hahmoja naisillekin. Mietin, että jos Beckett eläisi tässä ajassa ja olisi nähnyt tämän viimeaikojenkin myllerryksen, lupa esityksiin voisikin irrota, koska Beckettin tuotannossa äänen saivat pääasiassa äänettömät, ne joita kukaan ei kuuntele tai jotka ovat liian heikkoja ilmaistaakseen itseään. En kuitenkaan ala selitellä mitään sellaisen ihmisen ajatusmaailmasta, joka oli tällä pallolla vain puolisen vuotta samaan aikaan kuin minä.

Ennen kaikkea kyse sukupuolia ajatellen on nähdäkseni siitä, että Beckett oli tarkka niistä äänistä, jotka hänen teoksissaan puhuvat. Koska monestikaan teoksessa ei ole juuri mitään muuta informaation lähdettä, kuin "ääni itse", kertomassa asioita itselleen ja kuulijalle, on tuo ääni äärettömän olennainen sen vaikutelman kannalta, joka katsojalle muodostuu koko tuosta tietoisuudesta. Siltikään itselleni ei tullut mieleenkään, että sukupuoli voisi suoranaisesti olla ongelma tuossa, jos naiset nyt vain esittäisivät miesten hahmoja ja menisivät muuten käsikirjoituksen mukaan. Onhan niin tehty monessa yhteydessä ennenkin, ja etenkin toiseen suuntaan, Monty Pythonissa ja muussa brittikomiikassa etenkin. Toisaalta ehkä koominen konnotaatio onkin juuri se, jota tuossa äärimmäisen harmaaseen pysähtyneisyyteen pyrkivässä teoksessa yritetään välttää.

Saa nähdä millaisia käänteitä tämä touhu oikein ottaa, mutta odotan taas puolin ja toisin vouhotusta ja melua. Sitähän tämä aika lähtökohtaisesti tuntuu olevan, kommunikaation puutetta, ehdottomuuksia ja meuhkaamista. Mutta minkäs teet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti