torstai 15. maaliskuuta 2018

Annihilation

Katsoin Netflixistä tänään Annihilationin. Suositus kaikille, koska se oli ensinnäkin kaunein CGI-mössö-elokuva jonka olen nähnyt ehkä vuosiin. Luontaisesti detestoin nykyistä tapaa, jolla tietokone-efektejä ylikäytetään, mistä syystä iso osa elokuvista jääkin katsomatta, kunnes tulee jotain sellaista, joka herättää kiinnostuksen jotain muuta kautta. Tässä oli elokuva, josta pari kaveria vauhkosi, ja vaikka Ex Machina on näkemättä (on ollut kaksikin mahdollisuutta katsoa se koululla, mutta olen väistänyt molemmat), täytyy tuokin ilmeisesti katsastaa jossain välissä. Annihilationiin. Ison osan aikaa elokuva näytti Terhin maalaukselta "Collaboration with Nature" ja muutenkin siinä oli aika tutunoloiset värimaailmat ja teemat visuaalisesti.




Vaikka voisin analysoida tätä koulutuslinjani puolesta hyvinkin pikkutarkasti ja huolellisesti, en näe siinä mitään järkeä, koska se oli itselleni hieno kokemus juuri siksi, että se ohitti tämän analyyttisen mielen melko pitkälti. Kuvat olivat helvetin hienoja, äänimaailma toimi aivan yhtä hyvin ja teemat ja etenkin loppu oli aivan täydellinen, mikä on scifi-leffojen isoin kompastuskivi tavallisesti. Miten voittaa entiteetti, joka oletettavasti yleensä on ollut kaikkien ihmiskäsityksen rajojen ulkopuolella ja siksi ylivoimainen? Pyssytellä se hengiltä jollain rynkyllä? Voi lopun tosin pilata toisellakin tapaa.  Interstellar oli ihan kiva leffa, mutta loput kymmenen minuuttia tuhosivat koko paskan. Tässä taas loppu oli juuri se naula arkkuun, joka tarvittiin.

Hienointa tässä oli kuitenkin taas se korkeamman älykkyyden kuvaus, joka ei ole tullut itselle vastaan kuin oikeastaan tässä, Powderissa ja ihan korkeintaan parissa muussa elokuvassa; korkeampi älykkyys suhtautuu alemmalla tasolla oleviin elämänmuotoihin lopultakin välinpitämättömyydellä. Mitä suurempi ero, sitä vähemmän se kiinnostaa. Jos sille tahtoo todisteita, tarvitsee vain katsoa miten me kohtelemme itse kaikkea sitä, mitä pidämme itseämme vähemmän tietoisina, ei miten me tahtoisimme ajatella kohtelevamme vähemmän älyllistä elämää, vaan miten me todellisuudessa kohtelemme sitä. Tai eihän se tässä aivan niin suoraviivaista ollut, eikä edes päällimmäisin teema, mutta kun koko homman filosofia lähdetään rakentamaan tuolta pohjalta, eikä ihmisten näkökulmasta hyvä-paha-akselilla, tulee kokonaisuudesta huomattavasti kiinnostavampi. Hieno elokuva, ajatukseni ovat tässä vähän hajallaan ja levällään, kun sohlailen kaikkea muuta, mutta katsokaa mikäli voitte! Nautin kovasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti