Kirjojen välissä.

Palattiin jo takaisin. Koska olen saanut kuulla puhetta ja muiden ihmisten huolta elämästäni, tilanteestani ja pärjäämisestäni, päätin ottaa opintolainaa. Taivuin päätökseen siksi, että tajusin etten enää kerkeä opintojeni aikana tekemään sellaista summaa velkaa, jota en pystyisi maksamaan vuodessa pois. Sen verran tosin päätin, että käytän sen lähinnä näiden omien kustannushommieni rahoittamiseen, jolloin se raha, joka normaalisti on mennyt suusta suoraan laskuihin tai painofirmoihin jää käteen, eivätkä ole syömisestä pois. Päätin myös, että ostan uuden läppärin, joka kestää seuraavat kymmenen vuotta ja jaksaa myllyttää kaikkea tätä mitä teen jatkuvasti. Päätös oli aluksi paha, mutta sitten tajusin, että olenhan minä kussut jo kaikkien muidenkin periaatteitteni päälle, että sikäli aivan sama. Syvemmälle pahoinvoinnin spiraaliin vaan.

Hommia riittää. Toinen runokirja on kohta valmis, taitoin Katoamisen valmiiksi printtiä varten (kannet pitää tosin tehdä vielä) ja aloitin seuraavan romaanin, kun sain siihen niin selkeän hämärän vision, että se kantaa kokonaisen kirjan verran. Saa nähdä mitä siitä tulee, ensimmäiset kuusi liuskaa A4sta kirjoitin jo. Siitä se sitten lähtee vähän kerrallaan valumaan ulos. Nyt visio kokonaisuudesta ja hahmoista on kuitenkin paljon selkeämpi, maailmakin on tutumpi ja tiedän miten siellä liikutaan. Eihän näitä kirjoja kai kukaan lue kuitenkaan, mutta olen päättänyt tehdä oman paikkani tähän maailmaan aivan samalla tavoin kuin musiikkiinkin. Kukaan ei julkaise niitä, koska minun tekemisilleni ei ole mitään suoranaista referenssiä tämän maan kulttuurikentässä. Niitä ei arvostele tai noteeraa kukaan, ellei ole jollakin tavoin vinksallaan. Joten näin edetään. Jos joku tahtoo kustantaa tai tuntee jonkun kustantajan, joka olisi sopivalla tavalla vinksahtanut, saa vinkata minusta hänelle. Tiedän, että toisin päin se ei kuitenkaan johda yhtään mihinkään.

Tänään olisi taas kaupunki täynnä kaikenlaista, mutta päätin tässä nyt pysyä kotona ja kirjoittaa ja katsella Yle Areenasta ja Netflixistä kaikenlaista. Koiran kanssa köllöttely best, mikäs tässä. Velkahelvettiä odotellessa.

Junk Loops 2

Tässä on lisää kokeellisia romulooppeja. Näiden soittelu on omalla tavallaan virkistävää vaihtelua kitaraan ja kaikkeen muuhun, kun niitä nyt on tullut soitettua vaikka kuinka paljon. Seuraavassa ajattelin tosin yhdistää nämä romujutut kitaraankin, nähdäkseni miten hyvin tämä kaikki toimisi livehommissa. Tai livenähän nuokin on kyllä nauhoitettu, että ei kai siinä sikäli mitään isompaa eroa ole.

Tein elämälle myönnytyksen ja otin parin sadan euron opintolainan. Siinä vituttaa kaikki, mutta aion maksaa laskut pois ja käyttää sen vain ja ainoastaan totaaliseen tyhmyyteen, kuten seuraavan runokirjan painamiseen. Se on jo pitkälti yli puolivälin, lopetan, kun se on suunnilleen Sähkön mitoissa tai muuten temaattisesti ehjä. Se jatkuu siitä mihin Sähkö jäi, näennäinen "selviytyminen" jota seuraa vain uusi syöksykierre, vainoharha ja eristyminen. Mekaaninen ja selkeä sähkö muuttuu digitaaliseksi vainoharhaksi, höyrystyy kvanttipilveen jossa ei voi luottaa mihinkään, kaikkein vähiten omaan todellisuuteensa.  Tämä ilmestynee joskus ensi kuussa tai toukokuussa. Sähköä saa tilata, se pitää minut elossa tällä hetkellä. Nytkin tilillä on tosin nolla euroa, että en vielä ole nähnyt mitään hyötyä ja iloa tässä velkahelvetissä.

Nyt lähden pariksi päiväksi maalle. En tiedä tarkoittaako se, että kirjoitan enemmän vai vähemmän. Monesti nämä vain unohtuvat auki kun alan tehdä niitä asioita joista puhun, nytkin kasailla runokirjaa nippuun.

Junk Loops

Yöunet auttavat moneen asiaan. Niin eiliseen oloonkin. Samoin keskustelu. Sitä ei voi painottaa koskaan liikaa, jos on ongelmia, niistä pitää puhua. Se siitä... Päivällä kävin maalailemassa taulua ja illasta lähdin juoksemaan lenkkiä, mutta menin kuitenkin vielä maalaamaan ja vähän kokeilemaan juttuja treenikselle. Siinä sitten huomasinkin äkkiä nauhoittaneeni puolisen tuntia tällaista lo-fi-kolistelua. Parasta tässä on se, ettei tarvinnut koskeakaan kitaraan tai tavallisiin soittimiin. Seuraavalle Käki-keikalle en otakaan kitaraa ollenkaan, tässä oli sen verran hyvä meno, vaikka mikrofoni ei kaikkea ihan täydellisesti tallentanutkaan. Siitä huolimatta siihen tuli oma hieno, hämärä äänimaailmansa. Tällaisia juttuja olen tahtonut tehdä pitkään, mutta ne eivät ole olleet mahdollisia ennen kuin nyt, kun Cédrik kolvaili meikälle uuden kontaktimikin. Se on niin herkkä, että siihen voi laulaakin, eli se ratkaisi kaikki mikrofonitarpeet saman tien.

Jossain vaiheessa varmaan huomenna laitan myös nuo viikonlopun keikat tuonne toiseen bandcampiin, mutta tässä on nyt tämäkin ensin. Yksi asia kerrallaan. Tai neljä tai viisi asiaa kerrallaan, mutta kaikessa rauhassa. Enhän minä kai koskaan ole osannut keskittyä vain yhteen asiaan, ellei se ole jotain sellaista joka todella vangitsee mielen täydellisesti. Onneksi sellaistakin touhua on tarjolla riittävästi. Treeniksellä maalaaminen on siitä hienoa, että voi laittaa ensin jonkin loopin pyörimään taustalle ja maalata sitten tuntitolkulla.

Nyt katson Areenasta Jeff and Some Aliensia, parin jakson perusteella tämä ainakin on ihan tällainen katsottava animaatio muutamalla hyvällä twistillä, mikä nyt on tänä aikana enemmän kuin voi monesti toivoa. Eihän kaikki sarjat mitään Rick & Mortyja ole, mutta toisaalta kun tietää millaisia faneja silläkin sarjalla on, toivoo ettei Rick & Mortykaan olisi Rick & Morty. Nyt koitan keksiä tästä kämpästä jotakin syötävää.

Tuli polttaa kaiken.

Keikat on nyt soiteltu ja tämä päivä on tullut lähinnä kiukuteltua väärälle ihmiselle eksistentiaalisessa kuilussa. On tiettyjä aiheita, joista minut saa syttymään melko helvetin äkkiä, ja käytän kaiken tahdonvoimani itseni hillitsemiseen, mikä tuntuu lähinnä siltä kuin yrittäisi kuljettaa bensaa turvaan palavasta talosta juomalla sen kaiken ja juoksemalla liekkien läpi. Ehkä on vain parempi mennä nukkumaan ja antaa asioiden olla ja mennä, niinkuin olen pyrkinyt tekemään parhaani mukaan, välillä paremmalla, usein huonommalla menestyksellä.

Viikonloppu oli kuitenkin hyvä. Soittaminen on parasta mitä voin olemassaolollani tehdä. Se tulee aina ylittämään kaiken muun. Se saa puolestani syödä minut kokonaan, se on ainoa loppu jonka hyväksyn mielelläni. Ainakin tällaisina päivinä, kun loppu ei tunnu maailman ahdistavimmalta asialta. Tuntuu kuitenkin siltä, että olisi kohta syytä keksiä taas lisää keikkaa jostain, koska vain se, että näen asioita edessä auttaa minua pysymään edes jollakin tavalla siedettävänä ihmisenä tässä hetkessä. Kaipa tämäkin tästä liukenee kun päivät kuluvat, mutta tällä hetkellä oloni on taas aikalailla tämä. Annan sormien kirjoittaa vain kirjoittamisen vuoksi, etn tiedä onko näitä sanoja tehty enää luettavaksikaan ja onko sillä toisaalta mitään väliä, kunhan vain annan ajatusteni vlua ulos ja täyttää tämän tilan jolla en olisi kuitenkaan tehdnyt tällä hetkellä mitään. Vihaan laiskuuttani, sitä että minulla on näitä tyhjiä hetkiä ylipäätään, kyse ei ole mistään lapsellisesta suorittamisen paineesta tai muusta yhtä typerästä, joka tuntuu vaivaavan ihmisiä niin kovin usein tekemisissään. Tässä on kyse vain sisäisestä palosta ja raivoavasta tulesta, jolle pitäisi syöttää asioita nopeammin, kuin olen nyt kerennyt syöttää. Ja se alkaa pikkuhiljaa näkyä. Mutta toki asiat ovat monesti monimutkaisempia. Ne vain eivät monesti näy ulospäin, jolloin muut ihmiset tekevät niistä omat tulkintansa.

Voisin kirjoittaa paljon lisääkin kai. En vain jaksa. En jaksa mitään.

Junk Soul Blues

Tässä on Junk Soul Blues. Se on sekä digitaalinen albumi, että graafinen novelli, jonka hinta on neljä euroa. Ne on tarkoitettu yhtenäiseksi konseptuaaliseksi taideteokseksi, joka käsittelee kuolemaa, olemassaoloa ja tämän tietoisuuteni toimintaa. Jos pelkästään digitaalinen julkaisuformaatti on riittävän vakavasti otettava Emma-palkintojen kahmimiseen, eiköhän se ole jo riittävän vakavasti otettava myös taiteellisesti kunnianhimoisempaan ilmaisuun. Koska kuitenkin koen, että konseptuaalinen ulottuvuus kaikkinensa on olennainen osa musiikkia taidemuotona, tahdoin panostaa tähän julkaisuun ja syventää sen maailmaa tavalla, joka ei vaikkapa kustannussyistä ole ollut aiemmin mahdollinen edes fyysisessä muodossa, koska sille tulisi hintaa vähän turhan paljon. Tuossa tulee mukana PDF, joka sisältää 20 sivuisen graafisen novellin, englanninkielinen, koska sillä minä sen olen alunperin kirjoittanutkin. Albumi seurailee draamallisesti tuon graafisen novellin kaarta. Nauhoitin levyn ensin kitaralla loopperin kanssa, sen jälkeen kaiken päälle yhdellä otolla soittaen. Joitain huojunta varmasti vähän häiritsee, mutta se johtuu vain siitä, että ihmiset on koulutettu kuuntelemaan musiikkia jonain helvetin yleisurheiluna, virheettömänä suorittamisena. Minä tahdon tarjota rehellisen, äärimmäisen avoimen kokemuksen, koska elämä nyt vaan useimmiten on epävarmaa haparointia, vahinkoja ja etsimistä. Musiikin inhimmillistämisen puolesta!
 

Miksi se on maksullinen? Siksi koska on fakta, että ihmiset arvostavat enemmän asioita, joista ovat maksaneet edes euron. Lisäksi olen kaikkien muiden projektieni takia melkolailla perse auki, eikä levykansihommatkaan tunnu toistaiseksi etenevän painoon asti. Olen tehnyt nyt kolmet kannet, Liskomiehen tulevan kasetin kannet, Jonestownin ja Pyhät Pojat-yhtyeen tulevat CD-kannet.  Saa nähdä kuinka pitkään menee, ennen kuin nuo kaikki ovat pihalla. Kaipa ne sitten pötkähtävät yhtä aikaa ulos. Onneksi tässä nyt on virityksiä, kunpa kaikki vain napsahtelisivat paikalleen. Sähköä löytyy vielä hyvin, Sarvilevytkin kirjoitti siitä juuri melko ylistävään sävyyn. Vaikka Sarvilevyistä ja pitäjästään voi toki olla montaa mieltä, on minua aina kiehtonut se avarakatseisuus ja sivistyksen taso, jolla nimenomaan taiteita noissa postauksissa käsitellään, yhteiskunnalliset kannanotot sivuun jättäen. Eikä vain tässä yhteydessä, vaan ylipäätään. 

Torstaina alkaa Lahden Torvessa taas UGHin kaksipäiväinen klubi. Torstaina voi ostaa lipun myös perjantaille, kahden päivän lippu on 9 euroa, muuten molemmat ovat 5 euroa iltaa kohti. Torstaina on Taserin ensimmäinen keikka, joten vahva suositus kaikille sludgeskenepönöttäjille, sinne tuomitsemaan ja arvioimaan vaan.

Yövuoro

Meinasin kirjoittaa Oshon new age-kultista kertovasta dokumenttisarjasta Wild Wild Country, löytyy Netflixistä, katsokaa se sieltä. Sen sijaan kerronkin albumista, jonka kävin tekemässä eilen. Nauhoitin noin tunnin verran musiikkia, joka oli albumikokonaisuutena yhtenäinen. Se sisälsi myös geneerisimmän ja tavallisimman stoner rock-biisin jonka olen tehnyt. Ajattelin, että ensimmäisen puolen loppu olisi tuo biisi, ja toisen puolen alku olisi saman biisin rauhallisempi iteraatio. Kun kuitenkin kuuntelin niitä, päätin leikata nuo molemmat pois. Jäljelle jäi kaksi biisiä, jotka molemmat kestävät yli 20 minuuttia. Ne ovat omat puolensa jo itsessään, kokonaisuus on paljon parempi ja hienompi. Puhun puolista, mutta tämä levy tulee olemaan vain digitaalinen julkaisu. Jos Sanni voi tehdä musiikkia tekemättä enää levyjä, niin miksei sama formaatti voisi olla vakavasti otettavissa myös taiteellisempaan ilmaisuun.

Tämän albumin mukana tulee tosin myös sen ajatusmaailmaa täydentävä digitaalinen kirja, en vielä tiedä monta sivua siihen tulee, mutta piirtelen sen loppuun tässä jonkin ajan sisällä. Jotkut ovat voineet seurat sen valmistumista Instagramin kautta, muttei sielläkään kaikkea ole. Levyn nimi on Junk Soul Blues. Tuntuu, että minulla on tietynlainen sykli, joka synnyttää keväisin aina eräänlaisen välitilinpäätöksen, nahanluonnin, jonkinlaisen "kaikki mitä tiedän tietoisuudestani tähän mennessä"-henkisen työn, jonka arvo on itselleni tärkeämpi, kuin monen muun tekemäni albumin. Iso osa niistä toki onkin meditaatioita, jonkinlaisia ulostyönnettäviä asioita, joita en sen kummemmin "tee".  Tämä tuntui heti taas nappaavan kiinni ja vaativan, että keskityn siihen. Ja niin aionkin.

Instagramiin varmaan pätkähtelee kaikenlaisia kokeiluja tai välipäivityksiä aiheesta. Sitä on helppo pitää ajan tasalla, kun puhelin on taskussa kuitenkin. Instagram onnistuu vielä olemaan kaikkea sitä, mitä ihmiset haluaisivat facebookin olevan, mutta siitä huolimatta Zuckerbergin koura on jo pistänyt algoritmit uusiksi sielläkin ja jonkinlainen hiipuminen on odotettavissa. Sellainen on maailma. Firmat pilaavat hyvät sovelluksensa aivan itse, kenenkään ei tarvitse edes auttaa siinä.

Please Stop Killing Me

Noniin, tässä on vihdoin ja viimein se peli mistä olen puhunut melkein vuoden päivät. Selainversiota en vielä saanut toimimaan, mutta tuossa on ladattavat versiot sekä Macille, että Windowsille, molemmat kuulema toimii, joten hacker-levelini nousi juuri ainakin sadalla skill pointilla. Peliä olivat tekemässä Toni Tilsala, Lauri Kivikataja, Mikko Kantonen, sekä minä. Aluksi meillä oli idea halinallepelistä, jossa erilaiset nistipehmolelut yrittävät ylläpitää pehmoista ja pörröistä maailmaansa tykittämällä huumeita, mutta tästä tuli paljon parempi, oma valmis kokonaisuutensa jo tällaisenaan.

Please Stop Killing Me on eksistentiaalinen tasohyppelypuzzlepeli, jossa tavoite on yksinkertaisesti päästä ruudun toisesta päästä mustaan oveen, joka vie seuraavaan tasoon. Kentät on toki rakennettu täysin meikäläisen absurdin epäloogisen logiikan mukaan. Tarkoituksena on Beckettinkin kuuluisan lainauksen mukaan "epäonnistua vähän paremmin" joka kerta. Lopultakin tämä on enemmän taideprojekti, äänimaailmaa ja kirjoittamaani "tarinaa" myöten analogia olemassaololle ja todelliselle elämälle haasteineen ja merkityksettömyyksineen, kuin peli perinteisessä mielessä. Projektina se oli kuitenkin aivan helvetin hauska, ja hyvin voisin kuvitella olevani mukana myös tällaisissa hommissa tulevaisuudessakin.  Tässä on linkki:

PLEASE STOP KILLING ME

Hyvä ilta takana.

Tämä oli hyvä ilta. Houkuttelin veljeni kuskiksi ajelemaan keikkareissua, ja oli ihan mukava olla pitkästä aikaan kahdestaan. Ajomatkalla selvisi, että olinkin ensimmäisen keikan ainut esiintyjä tälle päivälle, joten eihän siellä ketään ollut. Kun en tiennyt tästäkään aiemmin, en oikein osannut houkutella ketään paikallekaan, mutta tultiin perille, roudattiin rauhassa ja todettiin, että ei tässä nyt aleta kahvilahenkilökunnan nenän alla mitään noisea soittaa, eli Electric Hobo suli joksikin Käki-hommaksi, laitoin Eetulle basson kouraan ja hyvähän siitä tuli, vaikka aluksi piti vähän kikkailla ja säätää romujen kanssa, tuntui kitara hajoavan käsiin ja mietin, että sillä pitäisi kuitenkin Uskon keikkaki soittaa. En tiedä missä vika oli, mutta potkimalla ja hakkaamalla se lähti. Kyllä se sitten lunasti itsensä. Keikan jälkeen joku tyyppi oli ilmestynyt paikalle ja totesi, että tämä oli hieno ylläri, kun oli ollut matkalla hakemaan lapsille jäätelöä ja olikin löytynyt tällainen homma. Se jo riitti siihen, että tuo keikka oli soittamisen arvoinen. Tarjota sellainen kokemus jollekin vieraalle. Saatiin vielä ruokaa, mikä teki kaikesta vaivan arvoista, ja lähdettiin ajamaan Oranssille.

Oranssilla saikin mennä melkein saman tien kasaamaan kamoja lavalle, kupin kahvia kerkesi hörpätä ensin. Laitoin kitaraa ihan vähän kovemmalle ja huomasinkin, että nuppi on täysillä. Vielä olisi voinut olla vähän kovemmallakin, mutta ehkä se oli tuo loopperi joka siinä välissä vähän vaimensi, ei tosin paljon. Aina kun kääntyi kaappiin päin, niin ihan kauniistihan se ulisi. Jäi hyvä mieli. Uskossa kitaran soittaminen on kyllä niin helvetin awesome puuhaa, että suosittelisin sitä kaikille, mikäli se olisi mahdollista. Keikan jälkeen pakkailtiin kamat ja lähdettiin ajelemaan samoin tein himaan. Meitä ennen soitti joku grindcorebändi jossa oli kova meno, pitääpä kaivella se esiin jossain välissä.  Ensi viikolla sitten soitellaan mm. Taserin ensimmäinen keikka Torvessa torstaina, sekä pitkästä aikaa Käki keikka niin, että rummuissa on rakas ystäväni ja maailman paras rumpaleita vihhaava rumpali, Jussi Pohjanen. Siitä tulee ilo.

Nyt on jotenkin sellainen olo, että jos ei joku kohta tartu kirjaan, niin runokirjan tappioiden ajamalla raivolle painatan Katoamista omakustanteena. Eihän sitä kukaan satunnainen lukija löydä, mutta ei kai sillä sitten ole väliä, kai. Te neljä ihmistä luette sen ja joko tajuatte tai ette, sitten neljänkymmenen vuoden päästä joku tyyppi löytää yhden kopion jostain vanhempien vintiltä ja miettii, että kuka saatana on kirjoittanut näin vinksahtanutta paskaa ja kirjoittaa minusta jutun johonkin paikallislehteen. Tuohon mennessä olen kuitenkin jo niin epäonnistumisieni tuhoama, ettei minulla ole enää oikein mitään sanottavaa kenellekään ja väistelen kysymyksiä puoliksi epäjohdonmukaisilla vastauksilla ja turhan tylyllä asenteella. Happy life!

Annihilation

Katsoin Netflixistä tänään Annihilationin. Suositus kaikille, koska se oli ensinnäkin kaunein CGI-mössö-elokuva jonka olen nähnyt ehkä vuosiin. Luontaisesti detestoin nykyistä tapaa, jolla tietokone-efektejä ylikäytetään, mistä syystä iso osa elokuvista jääkin katsomatta, kunnes tulee jotain sellaista, joka herättää kiinnostuksen jotain muuta kautta. Tässä oli elokuva, josta pari kaveria vauhkosi, ja vaikka Ex Machina on näkemättä (on ollut kaksikin mahdollisuutta katsoa se koululla, mutta olen väistänyt molemmat), täytyy tuokin ilmeisesti katsastaa jossain välissä. Annihilationiin. Ison osan aikaa elokuva näytti Terhin maalaukselta "Collaboration with Nature" ja muutenkin siinä oli aika tutunoloiset värimaailmat ja teemat visuaalisesti.

Vaikka voisin analysoida tätä koulutuslinjani puolesta hyvinkin pikkutarkasti ja huolellisesti, en näe siinä mitään järkeä, koska se oli itselleni hieno kokemus juuri siksi, että se ohitti tämän analyyttisen mielen melko pitkälti. Kuvat olivat helvetin hienoja, äänimaailma toimi aivan yhtä hyvin ja teemat ja etenkin loppu oli aivan täydellinen, mikä on scifi-leffojen isoin kompastuskivi tavallisesti. Miten voittaa entiteetti, joka oletettavasti yleensä on ollut kaikkien ihmiskäsityksen rajojen ulkopuolella ja siksi ylivoimainen? Pyssytellä se hengiltä jollain rynkyllä? Voi lopun tosin pilata toisellakin tapaa.  Interstellar oli ihan kiva leffa, mutta loput kymmenen minuuttia tuhosivat koko paskan. Tässä taas loppu oli juuri se naula arkkuun, joka tarvittiin.

Hienointa tässä oli kuitenkin taas se korkeamman älykkyyden kuvaus, joka ei ole tullut itselle vastaan kuin oikeastaan tässä, Powderissa ja ihan korkeintaan parissa muussa elokuvassa; korkeampi älykkyys suhtautuu alemmalla tasolla oleviin elämänmuotoihin lopultakin välinpitämättömyydellä. Mitä suurempi ero, sitä vähemmän se kiinnostaa. Jos sille tahtoo todisteita, tarvitsee vain katsoa miten me kohtelemme itse kaikkea sitä, mitä pidämme itseämme vähemmän tietoisina, ei miten me tahtoisimme ajatella kohtelevamme vähemmän älyllistä elämää, vaan miten me todellisuudessa kohtelemme sitä. Tai eihän se tässä aivan niin suoraviivaista ollut, eikä edes päällimmäisin teema, mutta kun koko homman filosofia lähdetään rakentamaan tuolta pohjalta, eikä ihmisten näkökulmasta hyvä-paha-akselilla, tulee kokonaisuudesta huomattavasti kiinnostavampi. Hieno elokuva, ajatukseni ovat tässä vähän hajallaan ja levällään, kun sohlailen kaikkea muuta, mutta katsokaa mikäli voitte! Nautin kovasti.

Hahmot

Tämä oli aivan hyvä teksti, mutta viimeiset kaksi lausetta joutaisi ottaa siitä kokonaan pois. Ne on laitettu sinne vain jänistäessä, artistin "dissausträkkiä" pelätessä ja tekstin sanomaa liennyttäessä. Jos on statementtejä, niin ladotaan ne tiskiin, eikä jarrutella. Kuka tahansa saa koska tahansa tehdä mitä tahansa. Kukaan ei ole menneisyytensä vanki, mutta itselle taide on nimenomaan rehellisyyden kenttä, ja kaikki esittäminen ja nämä "hahmot" monesti vituttaa. Etenkin jos ne koittavat keskittyä lähinnä provosointiin, koska se on niin läpinäkyvää ja lapsellista touhua, etten ymmärrä miten kukaan jaksaa kuunnella kokonaan sellaisen ympärille kasattua juttua yli viittä minuuttia. Tyylilajivitsit voivat parhaimmillaan olla toimivia, mutta ne toimivat yhden episodin, eivät uran verran. Esimerkiksi Steen1 varmasti koki jääneensä Steen1:n vangiksi, mutta Liekehtivä Sikiö oli toimiva juttu juuri siksi, että se oli ventilaatioprosessi muiden asioiden välissä. Ei sekään ihan koko albumin mittaa ehkä kanna, mutta sen ei ole niin väliksi, koska se ei jatku sitä albumia pitemmälle. Nykyään tuntuu, että joka ikinen räppäri lähtee siitä, että biisien tekemisen sijaan aletaan ensimmäisenä suunnitella sitä hahmoa, mitä aletaan esittää, jotta voidaan "erottua" muiden hahmojen massasta. Olen kirjoittanut lukuisia kertoja siitä, miten esittäminen ja välittäminen ovat kaksi eri asiaa ja aivan helvetin kaukana toisistaan. Siinä suhteessa en jaksa toistaa itseäni. Minua kuitenkin kiinnostaa esittämisen ja hahmojen psykologia, joten keskityn nyt tähän.

Hahmotkaan eivät ole tietysti poikkeuksetta paska asia. Todellinen taiteilija kykenee luomaan hahmoja, tutkimaan niiden tietoisuuksia ja maailmaa sen hahmon silmien läpi, jälleen kerran, välittämään kokemusta tietoisuudesta, vaikkei se välttämättä olisikaan oma. Esimerkiksi David Bowie napsahtaa tähän kategoriaan täydellisesti. Sen sijaan tämä monien, ikäväkseni totean että etenkin rap-muusikoiden suosima hahmomalli on liian usein vain ja ainoastaan laiha tekosyy vierittää vastuu kaikista omista tekemisistään ja sanomisistaan hahmon niskoille. Kutsun tätä nyt vaikka Platon-malliksi, koska tunnetusti Platon teksteissään tunki kaikenlaista paskaa Sokrateen suuhun, ettei tarvinnut itse kantaa siitä vastuuta. Rap musiikille ominaisesti platonisessa hahmomallissa kaikki "ämmät imee munaa" ja "jäbät laitetaan kylmäksi", ja oikeastaan 99 % formulasta on siinä, vaikka painotukset vaihtelevat.  Vaikka muusikko itse olisikin riittävän älykäs yksilö tajuamaan eron minän ja hahmon välillä, hän joutuu väistämättä jossain vaiheessa sen ristiriidan eteen, jossa huomataan yleisön olevan monesti liikkeellä vähän vajaammalla keksipaketilla. Kun yleisö hehkuttaa hahmoa, ylläpidettyä naamiota, alkaa naama sen takana väistämättä tuntea olonsa ristiriitaiseksi. Tämä ristiriita taas aiheuttaa melko tavanomaisesti eristyksen tunteen oman pään sisällä ja irrallisuuden omaan työhönsä ja uraansa, mikä väistämättä johtaa sitten aina tuollaiseen hahmon hautaamiseen. Hahmo on aina väistämättä rajattu ja yliväritetty osa luojansa persoonallisuutta. Pienellä paletilla räikeäksi maalattu sirpale, sellainen joka varmasti erottuu, muttei lopultakaan tarjoa määräänsä enempää sisältöä.

Jotkut rakentavat uransa näistä sirpaleista,  tunnen montakin sellaista tyyppiä, ja koitan aina vaivihkaa tolkuttaa heille, että kaikki nuo rajoitukset ovat vain heidän omassa päässään. Niitä ei ole olemassa yhtään missään muualla. Me olemme kaikki ihmisiä, helvetin ristiriitaisia ja monisyisiä olentoja jo lähtökohtaisesti, eikä meitä todellisuudessa rajoita mikään. Vaikka olen itsekin tehnyt musiikkia varmaan ainakin kymmenellä eri nimellä, bändillä ja kokoonpanolla, en koskaan ole koittanut uskotella kenellekään, että siinä olisi takana jokin toinen entiteetti, kuin minä. Sama naama sieltä peilistä löytyy aina, ja oikeastaan juuri näiden hahmojen takia olen yrittänyt tehdä omat juttuni vieläkin läpinäkyvämmäksi sen suhteen, että oma merkitykseni ja osaamiseni on oikeastaan hyvinkin rajallinen ja kyse on lähinnä siitä kontekstista, johon se asetetaan. Lähtökohtaisesti hinkkaan ehkä kahta-kolmea bluesnuottia ja riitasointua edestakaisin, mutta ympärillä oleva kokoonpano on se, mikä määrittää sen miten niitä kolmea nuottia soitetaan.

Toki jokainen tekee asioita omalla tavallaan, ja joillekin hahmot ovat ujoudesta tai muista johtuen välttämätön vapautumisen väline jo sosiaalisessa mielessä, mutta niissä on myös vaaransa juuri niihin jämähtämisen helppouden puolesta. Oman haavoittuvuutensa paljastaminen on oikeastaan ainakin jossain määrin välttämätön askel artistin kehityksen kannalta ennemmin tai myöhemmin. Mitä aiemmin uskaltaa paljastaa oman kaulansa, sitä äkimmin oppii puhumaan omalla äänellään ja luottamaan siihen. Se pitää kuitenkin tehdä nimenomaan omalla äänellään, ei hahmon kautta, koska muuten huomaa pian rakentavansa vain uutta iisakinkirkkoa vanhan päälle. Se mitä yritän kai pohjimmiltaan sanoa on se, että me olemme jo lähtökohtaisesti luonnoltamme henkisesti nestemäisiä, valmiina täyttämään sen astian johon meidät kulloinkin kaadetaan, joten en näe kenellekään syytä rakastua omaan astiaansa niin paljon, että unohtaisi muuttaa muotoaan oman elämänsä mukana. Oli kyseessä sitten julkisesti ihmisten seuraama taiteilija, tai ihan vain tunteva ja ajatteleva ihminen ylipäätään.

Keikkoja edessä ja takana.

Eilen illalla olin taas Loviisankadulla ihmettelemässä progeilua, mikä oli mielenkiintoista, bassonuotteja tuli about miljoona ja Dai Kahtin kohdalla oli jo ehkä loppupuolella vähän yliannostusuhkaakin, mutta jaksoin urheasti illan loppuun asti. Tutustuin myös aika moneen uuteen ihmiseen viikonlopun aikana, mikä tuntuu absurdilta, kun ajattelee että olen asunut tässä kaupungissa neljätoistavuotiaasta asti ja ollut Loviisankadulla melkein joka viikonloppu. Toisaalta on hienoa alkaa nähdä myös se, miten uusi sukupolvi alkaa löytää paikalle paremmin ja paremmin. Tulee uutta intoa tapahtumien järjestämiseenkin, vaikka usko sen järjellisyyteen meinaa välillä olla vähän koetuksella.

Tämä sunnuntai on ollut minulle hieman tavanomaista helpompi, ollaan koiran kanssa vain möllötetty ja luukutettu musaa, piirtelin yhdet levynkannet (nyt irtoaisi enemmänkin, jos olette kansia vailla) ja täytin sitä myöten tuon viimeisimmän vihkoni, huomenna pitää käydä ostamassa uusi. Onneksi nuo sentään ei maksa melkeen mitään ja laatu on korkea, pitäisi vaan käydä ostamassa riittävän iso nippu niitä talteen, koska kohta kuitenkin myynti taas loppuu tai laatu huonenee, niinkuin noiden vihkojen kanssa tuppaa usein käymään. Se on muuten aivan perseestä, eteenkin kun se on yleensä kymppi rahaa kankkulan kaivoon ja raivokohtaukseen, niitä saa kyllä halvemmallakin, jos on niitä vailla.

Nyt kun taas erehdyin pitkästä aikaa pällistelemään tätä blogia käyttäjäpuolelta, niin ehkä tämän joutaisi tässä illan aikana päivittämään. Harmaa on hyvä väri, kuten Ismokin lauloi, mutta saahan tämä nyt jo vähän taas ottaa askelta johonkin suuntaan, niin ehkä joku kaksi ihmistä jaksaa kommentoida edes sen verran, että haukkuu uuden epäkäytännölliseksi tai paskaksi. Tämä elää ja kuolee hitaasti minun mukanani.

En ole näemmä muistanut laittaa tätäkään hommaa, joten laitetaan, on nimittäin suht kova keikkapyräys tulossa. Ypres ja Pressor ovat venäläisiä stoner-sludge-limahuurubändejä, ja Taserinkin kanssa soitetaan ensimmäinen keikka. Ensi viikolla on perjantaina myös Maunulakoe-festivaalilla Electric Hobon keikka ja heti perään menen Oranssille soittamaan Uskon kanssa sludgekeikan. Tulee hyvä ilta, melua ja kirskettä ja kaikenlaista saastaa. Treeneissä naureskelin, että on vitun siistiä soittaa sludgea pirivelkahaisulivillasukissa, joten taidan soittaa keikankin ne jalassa. Ensi viikko on täynnä treeniä, joten saa nähdä muistanko kirjoitella. Jos en, niin raahautukaa Helsingissä jommallekummalle tai kummallekin keikalle. Tulee hieno ilta. Kuudelta Electric Hobo Maunulatalon aulassa, kahdeksalta Usko Oranssilla.

Siriukselta Sopenkorpeen

Kävin tänään Torvessa. Minulle tuli jotenkin taas täytenä yllätyksenä, että viikonloppuisin ovet aukeavat vasta kymmeneltä, ja roikuin oven kahvassa varttia vaille. Pihalla seisoi muutamia muitakin ihmisiä, ja kun isoin osa valui Tirraan odottamaan, tuntui jokainen päättävän, että on ihan ok puhua meikäläiselle jotain väkinäistä siinä. Se oli hieman rasittavaa, kunnes siihen eteeni pölähti jostakin vanhempi, pitkätukkainen mies. Olen oppinut tunnistamaan nämä tyypit silmistä jo kaukaa. Myötätuntoiset ja elävät silmät, jotka jaksavat nauraa maailmalle ja elää sen mukana kaikista hupsutuksista huolimatta. Omaa heimoani. Hän kysyi, mitä nuorelle miehelle kuuluu ja mihin olen matkalla. Vastasin, että hyvää kuuluu ja olen matkalla alas. Hän hymyili ja sanoi antavansa minulle yhden neuvon. "Kaikki mitä näät on totta". Hymyilytti. Meillä oli salaisuus kaikilta muilta ihmisiltä ja tiesimme sen. Molemmat ymmärsivät täydellisesti kummankin ymmärtävän. Mies hävisi Tirraan. Kävin ottamassa leiman Torvesta ovien auettua, ja menin itsekin yläkertaan, jossa luokkakaverini odottivat. Sama mies tuli uudestaan portaissa vastaan, kätteli minua ja katsoi silmiin. "Rakasta itteäs." Sopersin jotain siitä, että yritän koko ajan, johon hän heilautti torjuvasti kättään ja sanoi, että "älä yritä yhtään mitään kun rakasta itteäs!" Nauratti, koska tuntui siltä, että voisin yhtä hyvin puhua itselleni. Ehkä puhuinkin. Hän näytti aika paljon minulta, mutta minkäänlainen aikaparadoksi ei estänyt kanssakäymistämme. En minä ole yrittänyt mitään muutakaan elämässäni, minä olen tehnyt asioita. Miksi en siis rakastaisi itseäni samalla voimalla, kuin teen kaiken muunkin? Ehkä jokin muljahti paikalleen, ehkä ei. Aika näyttää.

Löysin kouluihmiset Tirrasta ja menimme Torveen istuksimaan ja odottelemaan. Melko pitkän ajan jälkeen This Is Sirius löysi tiensä lavalle ja alkoi soittaa. Suljin silmät ja näin näkyjä, välittömästi. Koska minulla ei ollut vihkoa mukana ("Enhän minä sitä nyt tänään tarvitse", kiitos vaan, Menneisyyden Jere), juoksin vessaan hakemaan käsipyyhkeen johon luonnostelin näkyni ja harhani jotenkin päin muistettavaan muotoon. This Is Sirius on kyllä järjettömän hieno bändi. Taas yksi lahtelainen vaiettu salaisuus lisää. Bändinä niin transendentti, ettei se häviä jollekin maailmanmedioiden hehkuttamalle Oranssi Pazuzulle kyllä yhtään, vaikka kampe onkin lähempänä Radiopuhelimia tai jotain krautin ja stonerin sekamelskaa. Mutta kuten ehkä olette oppineet, minä yhdistelen bändejä enemmän sen mukaan, mikä niiden konseptuaalinen tarkoitus on, kuin sen mukaan miltä ne suoranaisesti kuulostavat. Ja This Is Sirius on todellakin musiikkia, johon voi hävitä. Siinä on myös bändi jota tahtoisin nauhoittaa ja miksata, kaivaa sen kitaran meluisan ja repivän luonteen pintaan. Itselle yksi hienoimmista puolista siinä on toki Visan sanoitukset ja se tapa, jolla ne siihen musiikkiin istutetaan. Jos minulla on tässä kylässä joku sellainen tyyppi jota katson ehkä vähän ylöspäin, se on Visa. Siinäkin on mies, jonka koen olevan vahvasti samaa heimoa. Seuraavaa bändiä en jaksanut katsella kauhean kauaa, vaikka se varmasti ihan hyvä olikin. Lähtiessä joku nainen sanoi näkevänsä silmistäni, että olen rakastunut, vastasin, että niin olenkin, olen ollut jo kauan ja olen yhä. En kuulema saa menettää "säihkysilmiä". Vastasin, että eivät ne mihinkään häviä, ennen kuin mätänevät, kun ovat sen verran hyvin kiinni päässäni. Ajattelin, etteivät ne häviä silloinkaan, koska aina tulee joku muu, joka kuuluu tähän heimoon, joku jolla on samanlaiset silmät.

Tässä on tuo visioni, joka tulee olemaan osa Käen tulevan levyn kansitaidetta. Sain siitä ensimmäisen miksauksen muutama päivä sitten, ja huomenna saan toisen, jonka uskon olevan lopullisesta päästä, koska luotto miksausta tekevään Martta Laineeseen on kova. Hän nauhoittikin sen niin huolellisesti ja hyvin, että koko homma soi hienommin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Olen tässä nyt pyöritellyt ajatuksiani ja miettinyt kansitaidetta, joka alkaa vähitellen selkiytyä päässäni näiden parin kuvan myötä. Pitää tässä vielä vähän kuunnella ja piirrellä ja katsoa, mitä aivot laskettelevat ulos kun istuu hiljaa kynä kädessä. Nyt alkaa näköjään jo pikkuhiljaa kirkastuakin. Kello on varttia yli kuusi. Pitäisi nukkua, mutta tässä kämpässä on niin saatanan kylmä, ettei kauheasti nukuta. Defan autolämmitin huutaa olkkarissa melkein yötäpäivää, eikä sekään meinaa auttaa. Jos jollakulla on lahjoittaa lämpöpatteri, otan sen ilolla vastaan. Tulee nimittäin tarpeeseen. Nyt koitan asettua koiran viereen kylmään. Tilatkaa Sähköä, niin minulla on varaa käydä ostamassa lämpöpatteri.

Beckett pinnalla taas.

Olin taas liian huono yhteen näyttelyyn. Sattuiko se erityisen paljon siksi, että kyseessä oli niin kutsuttu reputettujen taiteilijoiden näyttely, johon en ollut riittävän hyvä? Ei. Hylkäys on aina hylkäys ja koko elämäni on ollut yhtä hylkäystä ja niiden odottelua. Ehkä Beckettin duunit siksi resonoivat minussa niin vahvasti. Beckettin perikunta puolestaan hylkäsi Turun Ylioppilasteatterin Godot'n esitykset viikkoa ennen ensi-iltaa, koska katsoi rooleissa olevien naisnäyttelijöiden olevan hänen työnsä liiallista soveltamista. En tiedä ohjauksesta, onko siinä sovellettu vaiko eikö, mutta ymmärrän periaatteessa tällaisen Beckettin kohdalla, koska tuskin kukaan oli yhtä tarkka siitä, miten hänen töitään esitettiin tai oltiin esittämättä. Nopeimmathan kerkesivät saada siitä jo misogyynisen hyökkäyksen harrastelijateatteria kohtaan, mutta ainakaan Beckettiä siitä ei voi syyttää, koska ihan yhtälailla hän kirjoitti hyviä ja uskottavia hahmoja naisillekin. Mietin, että jos Beckett eläisi tässä ajassa ja olisi nähnyt tämän viimeaikojenkin myllerryksen, lupa esityksiin voisikin irrota, koska Beckettin tuotannossa äänen saivat pääasiassa äänettömät, ne joita kukaan ei kuuntele tai jotka ovat liian heikkoja ilmaistaakseen itseään. En kuitenkaan ala selitellä mitään sellaisen ihmisen ajatusmaailmasta, joka oli tällä pallolla vain puolisen vuotta samaan aikaan kuin minä.

Ennen kaikkea kyse sukupuolia ajatellen on nähdäkseni siitä, että Beckett oli tarkka niistä äänistä, jotka hänen teoksissaan puhuvat. Koska monestikaan teoksessa ei ole juuri mitään muuta informaation lähdettä, kuin "ääni itse", kertomassa asioita itselleen ja kuulijalle, on tuo ääni äärettömän olennainen sen vaikutelman kannalta, joka katsojalle muodostuu koko tuosta tietoisuudesta. Siltikään itselleni ei tullut mieleenkään, että sukupuoli voisi suoranaisesti olla ongelma tuossa, jos naiset nyt vain esittäisivät miesten hahmoja ja menisivät muuten käsikirjoituksen mukaan. Onhan niin tehty monessa yhteydessä ennenkin, ja etenkin toiseen suuntaan, Monty Pythonissa ja muussa brittikomiikassa etenkin. Toisaalta ehkä koominen konnotaatio onkin juuri se, jota tuossa äärimmäisen harmaaseen pysähtyneisyyteen pyrkivässä teoksessa yritetään välttää.

Saa nähdä millaisia käänteitä tämä touhu oikein ottaa, mutta odotan taas puolin ja toisin vouhotusta ja melua. Sitähän tämä aika lähtökohtaisesti tuntuu olevan, kommunikaation puutetta, ehdottomuuksia ja meuhkaamista. Mutta minkäs teet.

Kitaramölyä ja kikkailua.

Tein eilen kitaranoiselevyn taas omaksi ilokseni ja huvikseni, kun treeneistä jäi sellainen olo, että olipa hienoa vaan myllyttää kitarankiertoa täysillä. Tein siitä myös ihan oikeita levyjä neljä kappaletta, koska viimeyönä vuokran ja runokirjojen laskun jälkeen jäi palkasta huolimatta rahaa vain 20 euroa koko loppu kuuksi. Jos tätä meikäläisen sekoamista tahtoo siis jollakin tavalla tukea, voi tuollaisen lunastaa itselleen kymmenellä eurolla. Levyä enemmän siinä saa maksaa käsin tehdystä, numeroidusta "Sheet Music For Noise"-mustesuherosta, jollaiset väänsin niiden mukaan tuossa noin. Sähköäkin voi ostaa, asun nyt treeniksen vieressä Sopenkorven ihmemaassa, joten kipaisen äkkiä "varastolta" kappaleen mikäli on tarvis. Hyvää palautetta siitäkin on tullut, vaikka on kuulema "hurjia juttuja".

Maalauksiakin voi ostaa, tai jos on köyhempi, niin vaikka eurolla levyjä bandcampista. Jokaikinen sentti auttaa tässä konkurssissa jo paljon. Mutta kylläpä sitä toimeen tulee ilman rahaakin. Muistan kun aina sossuaikoina menin juttelemaan ja virkailija ihmettelee monttu auki, kun tilillä on ollut kolme viikkoa 70 senttiä, että "MITÄ SÄ OOT NIINKU OIKEIN SYÖNY?!". Vastaus oli epämääräinen "no en oikein mitään."

Kaipa tämä tästä taas vähän kerrallaan kitkuttelee eteenpäin. Ei se raha ole tähänkään mennessä elämässäni mistään määrännyt, eikä määrää tästä eteenpäinkään, mutta hankaloittaahan tämä aina montaa juttua, esimerkiksi tuohon käytin loput levynkansimatskuina käyttämäni parempilaatuiset kartongit. Noh, katsotaan mihin tämä suo taas johtaa. Pari viikkoa seuraavaan keikkaankin.