maanantai 12. helmikuuta 2018

Studio takana, kuilu edessä

Tänään käytiin nauhoittamassa Käki-levy. Se oli aivan järjettömän vaikuttava kokemus, ehkä siksi että tuli muutama tunti soiteltua kitaraa taas aikalailla sydän kädessä. Nauhalle tarttui kuulema noin 100 minuuttia, siitä tulee tupla CD, tai jos joku nyt alkaa viskoa rahalla niin vinyyliä (niitä taitaa mennä siihen neljä tai kolme ainakin, joten en usko todennäköiseksi). Se tässä porukassa on parasta, että kaikki menee nauhalle niin valmiina, ettei sitä voi oikein jälkeenpäinkään kusta. Enkä tarkoita sillä, etteikö luottamus miksaajaan olisi vahva, naureskelin, että kun sitä nyt on muutaman tunnin tuossa kuunnellut, niin eiköhän siinä ole saanut aika hyvän kuvan siitä mikä on homman nimi ylipäätään. Tarkoitan lähinnä sitä, ettei jälkikäteen tarvitse kauheasti efektoida tai kikkailla, kun kaikki efektit menevät jo narulle sellaisina kuin on tarkoitus.

Ensin tunsin oloni epävarmaksi kun lopetettiin. Sitten kuunneltiin ja puolen tunnin jumituksen jälkeen totesin, että eipä ole mitään hätää, tuo on helvetin hieno kokonaisuus. Lisäiltiin loppuun vielä vähän kaikenlaista melua ja sekoilua, joka irrottaa sen kauemmas tavallisesta musiikista ja tekee siitä selkeämmin oman juttunsa. Haluaisin jo päästä kuuntelemaan sen kokonaan. Mutta ehkä pieni tauko tekee hyvää.

Nyt olo on sellainen kuin olisi vetänyt kaikki maailman huumeet kerralla ja nyt olisi laskut maksettavana. Pään täyttävät eksistentiaalikriisit ja vainoharhat ja muu ylimääräinen saasta, jota vastaan koitan taistella Qi:lla ja kismet-palloilla. Onnistuminen on vähän kyseenalaista, mutta eiköhän tämä tästä taas asetu, kun pääsee kiroilemaan kouluhommia tässä näin. Keskiviikkona aukeaa taidemuseon näyttely, jossa aukeaa toivottavasti myös meidän tekemämme systeemit. Kannattanee mennä katsomaan sitten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti