tiistai 20. helmikuuta 2018

RuPaulin Zen

Tämä RuPaulin haastattelu on yksi parhaista, joita olen lukenut pitkään aikaan. Suosittelen lukemaan sen. Sen nimi voisi olla yhtä hyvin The Zen of RuPaul, mutta toki tuo varmaan sai aikanaan enemmän nopeita klikkauksia. Siinä kuitenkin käsitellään paljonkin asioita, joita olen miettinyt tässä parina viime päivänä paljonkin. Yksi niistä teemoista on kärsimys ja turhautuminen, joita RuPaulkin tuossa haastattelussa sivuaa. Olen miettinyt sitä, miten melun määrä tuntuu koko ajan vähenevän ja hiljaisuuden ja rajatumman ilmaisun määrä kasvavan omassa ilmaisussani. Ei liene sattumaa, että eräs aika samoissa sfääreissä oleva ystäväni on pyöritellyt aika vastaavia teemoja, jotka ovat tarjonneet heijastuspintaa myös itselleni. Melu on keino pakottaa ihmiset huomaamaan sinut. Siksi se luultavasti kiehtoo niitä, jotka ovat ison osan elämästään jääneet huomaamatta, vaienneet tahtomattaan tai olleet jotenkin kykenemättömiä ilmaisemaan itseään. Se myös kiehtoo niitä, jotka ovat nähneet tämän "huijauksen läpi", kuten RuPaul asian ilmaisee. Hän toteaa myös, että ensimmäinen ja primitiivisin reaktio tämän uudenlaisen näkemisen tavan löytämisen jälkeen on melko luontaisesti aggressio, viha, turhautuminen ja katkeruus siitä, että maailma on kusettanut koko tämän ajan ja peli oli fiksattu jo ennen kuin kukaan kertoi sääntöjäkään. Minulle itselleni tuo veti punkin ja grindcoren ja muun meluisan ilmaisun pariin. Jotkut se vie internetiin haukkumaan kaikki muut nukkuviksi lampaiksi ja matrixin orjiksi, tai muuten vain kiukuttelemaan kaikista kaikille. Minä kärsin, eikä kukaan ole koskaan kärsinyt kuten minä kärsin, minun syvyyteni ylittää kaikkien muiden syvyyden.

Totuus on kuitenkin se, että kaikki elämä on kärsimystä. Me kaikki kärsimme erilaisissa suhteissa ja intensiteetin tasoissa, se vaihtelee yksilöissä ja elämäntilanteissa eri tavalla, mutta se ei suurimmilta osin ole verrattavissa olevaa kärsimystä, koska se on aina subjektiivinen kokemus. Monet niistä asioista, joita muut pitävät minun elämässäni tai historiassani hirveinä ovat minulle korkeintaankin olan kohautuksen ansaitsevia asioita, ja se mitä joku muu pitää tyydyttävänä elämisen tasona vaikuttaa minulle painajaiselta. Vastavuoroisesti minun kärsimykseni tuntuu välillä tukahduttavan kaiken elämässäni, ja olen melko varma, että niin käy jokaisen kohdalla joskus. Kukaan meistä ei ole siitä vapaa, vaikka kaikkien muiden elämä näyttäisikin helpolta. Kun pääsee tuon harhan yli ja näkee, ettei oma kärsimys ole mitenkään ainutlaatuista sorttia, eikä MINUSSA ole lopultakaan mitään sellaista ihmeellistä, mitä ei ihmiskunnan historiassa oltaisi nähty jo lukemattomia kertoja, tekee kiukku ja ahdistus tilaa jollekin muulle. Myötätunnolle ja ymmärrykselle. Ymmärrykselle siitä, että me kaikki olemme samassa veneessä, kuolevassa ja väliaikaisessa lihassa, reagoimassa tähän kärsimykseen kukin omilla epämääräisillä tavoillamme. Siitä nousee myös myötätunto eläviä kohtaan, kaikkia eläviä kohtaan, ja siitä toivottavasti sikiää myös se toiminta, joka pyrkii vähentämään itsen aiheuttamaa kärsimystä kaikkia muita eläviä kohtaan. Toki maailmassa voisi asiat olla aina paremmin, ja voimme ajaa muutosta kohti maailmaa, jossa kärsimystä on vähemmän, mutta sillä ei ole mitään väliä, jos ei keskity siihen miten käytännössä toimii arjessa, omassa elämässään ja omissa kanssakäymisissään muiden ihmisten kanssa. Keskinäinen kunnioitus ja myötätunto on helppo hukata internetissä, jonka niin monet näkevät vain sosiaalisena pelinä. Mille tahansa näkemykselle löytää kyllä riittävästi samaa mieltä olevia voidakseen rakentaa itselleen harhan siitä, että edustaa jotain hiljaista enemmistöä, vaikka todellisuudessa kaikki aggressiiviset huutelijat ja ääriajattelijat ovat aina vähemmistössä.

Kun ymmärtää kaiken väliaikaisuuden ja ainakin näennäisen merkityksettömyyden, voi saavuttaa sellaisen blues-henkisen mielentilan, jossa oppii nauramaan vähän kaikelle. Jopa, ja ehkä ennemmin ennen kaikkea muuta, sille omalle kärsimykselleen, joka vielä aiemmin vaikutti maailman suurimmalta ja raskaimmalta asialta. Ja se on välttämätöntä selviytymisen kannalta. Huumori ja ilo, itselleen ja tälle todellisuudelle nauraminen. Siitä syystä pidin siitä, kuinka RuPaul sanoo dragin olevan selviytymisen taidetta, koska se on juuri tämän kaiken ytimessä, nauramassa sukupuolirooleille ja kaikille niille ajatusluutumille, jotka ovat lopultakin vain osa tätä huijausta, mutta joita iso osa ihmisistä silti pitää jostakin syystä äärimmäisenä totuutena, vaikkei se pohjaakaan oikeastaan mihinkään muuhun, kuin ahtaisiin ja ahdistaviin, valmiina annettuihin muotteihin siitä, mitä sukupuolisuus on. En ole koskaan kokenut olevani sen enempää mies kuin nainenkaan, vaikka olen mies ja kiihotun lähes yksinomaan naisista. Siitä huolimatta koen sen asian olevan monellakin tapaa irrelevantti, kuten isossa osassa asioita koen seksuaalisuuden olevan muutenkin. Ihmiset jauhavat mielellään seksuaalisuudesta, mutta se on lopultakin melko pieni osa identiteettiä. Ei toki merkityksetön, muttei myöskään sen suurin määrittäjä. Siltikin olen sitä mieltä, ettei kenenkään tulisi joutua tuntemaan seksuaalisuutensa johdosta sellaista ahdistusta, kuin mitä tänä päivänä joutuu, oli se suuntautuminen sitten mitä hyvänsä. Mutta ainut asia mitä minä sen asian suhteen voin tehdä on olla avoin omasta seksuaalisuudestani herättääkseni ihmiset ajattelemaan omaansa, ja kohdella kaikkia eläviä olentoja myötätuntoisesti seksuaaliseen suuntautumiseen tai mihi tahansa muuhun seikkaan katsomatta.

Mitä taas tulee siihen meluamiseen, en usko, että kaikesta tästä työstäni huolimatta tulen koskaan täysin pääsemään eroon siitä melusta, joka päässäni tuntuu raivoavan ajoittain. Enkä usko, että tarvitseekaan. Tämä on minun pääni ja se tekee asioita juuri niinkuin tekee, en minä tehdessä kuluta energiaa tulkintaan ja analysointiin. Purku tulee työn jälkeen, mikäli on tullakseen. Kun hallitsee koko tunteiden skaalan, pystyy maalaamaan koko ihmismielen spektrin juuri sellaisena kuin se on, suodattamattomana, oikuttelevana, hetkessä ääripäästä toiseen singahtavana kaikkine kontrasteineen. Siinä on mielestäni todellinen kauneus, siinä tilassa, jossa kaikki voi olla juuri sellaista kuin on, ilman, että minun täytyy ohjata sitä millään tavalla. Ja juuri siitä Käessä on kyse. Kontrasteista, tietoisuudesta, mielestä, kommunikaatiosta ja elävästä äänestä. Sillä on tietynlainen rajattu muoto, mutta sen muodon ytimessä asuu tyhjyys. Rajat antavat vapauden ilmaista itseään rajattomasti. Se on osa sitä samaa ikiaikaista taiteen perinteen jatkoa, josta RuPaul näkee myös dragin ammentavan, shamanistista kanavointia esiintyjän ja yleisön välillä, antennina toimimista ja tunteiden välittämistä. Tiedän olevani oikealla polulla ja juuri se antaa minulle varmuuden jatkaa sitä, vaikka se veisikin kauemmas kaikenmaailman Emma-gaaloista ja muiden ihmisten ihailusta ja huomiosta. Jonkinlaista vahvistusta sain tähän myös tänään psykologin tapaamisesta, kun tämä totesi, että Sähköä lukiessa näkemys tekemisistäni muuttui; jutustellessa oli miettinyt, että tuosta kaverista voi tulla vielä jotain, kun taas runoja lukiessa se vaihtui siihen, että tuo kaveri on jo jotain. En tiedä mitä se jotain on, mutta jatkan vain tämän kaiken tekemistä, koska mitään muutakaan vaihtoehtoa minun olemassaololleni ei vain ole. Jos minulta kysyttäisiin, RuPaul pitäisi kruunata koko Kaikkien Elävien Olentojen Äidiksi tai Maailman Presidentiksi, koska hän olisi ainut pätevä hakija siihen duuniin koko pallolla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti