keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Buster Keaton ja vapauden hinta

Tässä on dokumentti Buster Keatonista. Paitsi että tämä esittelee hienosti Buster Keatonin monialaisuutta ja nerokkuutta, se toimii myös äärimmäisen hyvänä varoittavana esimerkkinä siitä, mitä en ole koskaan elämässäni halunnut. Keaton oli taiteilija, jonka uran tuhosivat "levy-yhtiön jätkät", ison puljun tekijät, jotka tukahduttivat luovuuden ja masensivat ja tylsistyttivät täydellisen terävän mielen. Tämä on itselleni hyvinkin tärkeä ja läheinen aihe. Koska totta kai, rahapulassa, köyhänä, nälkäisenä ja tuntemattomissa sitä toisinaan miettii, miten paljon helpompaa olisi muka  leikkiä mukana tässä pelissä, jonka pelaaminen on lopultakin melko helppoa, mikäli sen pelin näkee ja tuntee läpi kotaisin. Ja olen tutkinut sitä riittävän kauan ymmärtääkseni sen täysin. Buster Keaton ja äärettömän monet muut esimerkit ovat olemassa osoittamassa aina uudestaan ja uudestaan, että on asioita, joita raha ei koskaan korvaa. Minä pidän mieluummin hulluuteni, syöksyn syvemmälle siihen, pidän sen äärimmäisen vapauden joka minulla on, ja nautin joka hetkestä, olkoonkin kuinka helvetin nälkä!

Se mikä tässä ajassa on häiritsevää on se, miten monille nuorille muusikoille ja taiteilijoille sanotaan, ettei tätä touhua voi tehdä, jos ei pelaa mukana. Kyllä voi. Minä tahdon olla se esimerkki. Malli siitä, että voit tehdä todellista ja joillekin myös merkittävää taidetta täysin omaehtoisesti ja vapaasti, vaikka et huoraisikaan itseäsi koko ajan joka suuntaan, vaikka kukaan ei tuntisikaan sinun nimeäsi, etkä antaisi myönnytyksiä siinä pelissä, jossa luovuudella on hyvin vähän tekemistä, mutta kaikenlainen esillä pönöttäminen on hyve. Nuorille muusikoille ja taiteilijoille luodaan mielikuvia siitä, että maailman voi valloittaa. Eikä voi. Aina on kuitenkin joku kolkka, jossa kukaan ei tiedä sinusta yhtään mitään. Sinun bändistäsi ei tule enää seuraavaa Metallicaa, eikä siitä pidäkään tulla, koska samojen kuvioiden toistumisessa ei vain yksinkertaisesti ole yhtään mitään järkeä. Meidän täytyy rakentaa oma maailmamme, tehdä se omalla tavallamme, ei sen pohjalta, miten rahoistaan epätoivoisesti kiinni pitävät dinosaurukset tahtoisivat sen rakentaa vesitetyksi kuvaksi omista nuoruutensa kultaisista päivistä. Meidän tulee tuhota se maailma, rakentaa omamme, omilla ehdoillamme.

Olisi surullista, jos ei maailma kehittyisi, jos eivät uusien polvien taiteilijat oppisi edellisten virheistä, näkisi sitä koneistoa joka on tappanut järjettömän paljon lahjakkuuksia aivan liian nuorena, tuntuu, että tuolta koneistolta ovat turvassa lähinnä ne, jotka pysyvät siitä mahdollisimman kaukana, eli kirjailijat ja kuvataiteilijat. Muusikot joutuvat siihen mukaan helpommin, koska heidän taiteen alansa on niin läpeensä tuotteistettu, etteivät ihmisetkään osaa enää kuunnella musiikkia korvillaan ja sydämellään, vaan arvioivat sitä kuin jotain tuotetta, arvioiden sen osia ja palasia, potkien renkaita ja lähestyen kaikkea negaation kautta. Musiikki on parhaimmillaan kaikkeuden kaunein asia, ja tulee aina ansaitsemaan sen mukaisen kohtelun. Se ei ole kertakäyttöistä, se on jotain sellaista joka vain vahvistuu ja voimistuu mitä enemmän sitä käytetään, mitä enemmän muistoja siihen sidotaan, sitä vahvemmaksi side sinun ja musiikin, tai minkä tahansa teoksen välillä muodostuu. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut sitoa näitä tunnesiteitä niin paljon elämäni aikana. Ne ovat tärkeimpiä siteitä minun ja tämän maailman välillä, ja pitävät minut tällä polulla, jossa pyrin joskus saavuttamaan jotain yhtä hienoa tai kaunista, onnistuin tai en.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti