Käki - Kirikeriki

Tässä on nuo molemmat keikat, Torven ja Lappeenrannan vedot yhtenä levynä. Ajattelin, että tuosta voisi tehdä ihan levyjäkin, mutta aika äkkiä maksaa aika paljon, jos rupean tässä tupla CDtä vääntämään edes noista CD-Ristä, ja vielä tyhmemmältä tuntuisi myydä näitä erikseen. Eli taitaa olla vain netissä kuunneltavissa. Torvessa on viisi, Hoi Siessä 4 soittajaa, molemmat keikat olivat mielestäni kaikinpuolin niin hyviä, että iskin ne tälle puolelle, vaikka ovatkin nauhoitettu vain yhdellä stereonauhurilla, eikä säätövaraa kauheasti ollut. Se oli kuitenkin niin hyvä, että ei kauheasti tarvinnut ylimääräistä säätääkään.

On mielenkiintoista miten tuo avoin D-mollivire tuntui soittaessa niin vaikealta ja epämääräiseltä tauon jälkeen, koska se kuitenkin kuulostaa juuri sopivan jumittavalta ja vaikuttavalta, minkä lisäksi siitä saa riitasointuja ja kaikkea muuta hämärää ulos melko helposti. Pitänee vain tutkia sitä lisää ja tulla tutummaksi sen kanssa, niin uskaltaakin tehdä paljon enemmän. Sillä "oikealla" Käki-levylläkin on toinen puoli soitettu nimenomaan tuolla vireellä. Se on jotenkin lähtökohtaisesti droneen täydellisesti soveltuva viritys. Kunhan sen oppii hallitsemaan.

Lappeenrannan keikka onkin ehkä turvallisempi, mutta se oli itselle osoitus siitä, ettei aina tarvitse mennä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle kilometritolkulla, etenkin kun soittaa ihmisille, jotka eivät ole koskaan kuulleet mitään siitä mitä soitat, jolloin se kaikki on heille uutta. Tuo ilta olikin hieno nimenomaan siinä, että musiikki oli suoraa kommunikaatiota bändin ja yleisön välillä, vastaanottavainen porukka ja hieno fiilis vetää, se vapautti soittoakin aivan uudella tavalla. Kuukauden päästä sama rundi uusiksi, hyvä tulee! Etenkin kun saadaan Jussi Pohjanen rumpuihin noihin, ei vituta nimittäin yhtään.

Haastattelu Limuradiosta

Tässä on viime viikkoinen Limuradion haastattelu, joka oli mukava tapa viettää keskiviikkoaamu. Unohdin linkittää sen eilen, mutta ehkä parempi tänään muutenkin. Nyt on vähän enemmän ihmettä ja asiaa, kuin eilen noin niinkuin muutenkin. Heräilin aamulla melko ajoissa, juoksin koululle latailemaan 360-kamerasta materiaalit internetiin ja totesin, että se toimii keikkakäytössä yllättävänkin hyvin, kunhan vain saisi kameran verkkovirtaan, jotta akku kestäisi yli viisi minuuttia. Oli kuitenkin mielenkiintoista miten helposti sen sai youtubeen asti täysin toimivaksi videoksi. Kuvataan jossain vaiheessa treeniksellä kunnon Käki-sessio niin, että siinä on jotain ihmeteltävääkin. Mielenkiintoista, tuosta tuli jotenkin mieleeni, miten vahvasti Käki tavallaan on myös nimenomaan nykyteknologiaan ja sosiaalisuuden uusiin ulottuvuuksiinkin liittyvä juttu. Keikkojen nauhoittaminen mahdollistaa niiden julkistamisen jo seuraavana päivänä, ja jokaisen soitetun asian nauhoittaminen mahdollistaa kaiken jakamisen paljon suuremman yleisön kanssa, kuin mitä muuten olisi koskaan mahdollista. Ensinnäkin siksi,ettei torstaikeikalle saa niin helposti ihmisiä. En edes ole tajunnut ajatella tuota ensin, mutta ehkä se on ollut sisäsyntyistä, kun tahtoo tarjota näitä tunteenpurkauksia ihmisille. Jakaa ajatuksiaan ja kokemustaan.

Kun selvisin koululta ja opastin Malamujérit matkaan, alettiin ähertää veljeni kanssa muuttoa. Kolmella autollisella oli kaikki tuotu uuteen kämppään. Neljänteen kerrokseen juoksentelun jäljiltä jalat on melko tohjoa, mutta veikkaan että tässä juostessa tulee kunto paranemaan huomattavasti. Nytkin tulin keikan jäljiltä tänne, uuteen matalaan majaani. Jos tästä nyt jotain negatiivistä täytyy keksiä, niin täällä on ihan saatanan kylmä, eikä kukaan ole tuonut jääkaappiini ruokaa. Pienoinen kulttuurishokki heti alkuun. Pakko hommata ainakin paksut verhot peittämään ikkunaa. Totuin puulattiaisen asuntoni lämpöön ja ihanuuteen, ja nyt tämä linoleum-luukku tuntuu lähinnä homeiselta helvetiltä, mutta eiköhän se taas auringon valjetessa näytä ehkä vähän erilaiselta.. Nyt silti kaduttaa, etten hakenut jotain puhelinlaskupizzaa jostain, nälissään ja kylmissään kaikki on kurjaa.

Välissä käytiin kuitenkin Lappeenrannassa soittamassa. Se oli todella miellyttävä kokemus. Hoi Sie oli juuri niin hieno paikka kuin ajattelinkin sen olevan, tuollaisia ei ole koskaan liikaa. Pienet ja intiimit paikat, jotka eivät ole baareja, parasta. Siniset valot tekivät tehtävänsä ja Käki soi taas kuin unelma, mikä se oikeastaan onkin. On aina yhtä hienoa soittaa näiden ihmisten kanssa, vaikka välillä oma härvääminen häiritseekin keskittymistä, kuten eilen, mutta tänään kaikki vain toimi. Homma soi juuri niinkuin sen pitää, ja se oli hienoa. Vaikken pidäkään Marshallin nupeista, jollaisella nytkin oli soitettava, se ei kuitenkaan onnistunut häiritsemään liiaksi, eli yksilö parhaasta päästä sitä lajia. Hienoa touhua se oli silti. Kuulette taas kohta jossain välissä, kun maltan käydä nämä läpi. Malamujér tykitti ehkä vielä hypnoottisemman keikan kuin eilen, mikä oli hienoa. Harmitti, että lähdettiin ennen kuin Deadneck aloitti, kun ajomatkaa oli kuitenkin pari tuntia. Olisi ollut silti mukava kuulla taas, mutta eiköhän siihenkin tarjoudu mahdollisuuksia. Jos ei muuten, niin järjestän niitä itse. Seuraavan kerran Käkeä on tarjolla samoissa ympäristöissä, Torvessa ja Hoi Siessä kuukauden päästä, ellei joku keksi meille tekemistä tälle välille. Toivottavasti keksii. Soitetaan nyt mielellään paljon. Homma elää ja kehittyy koko ajan. Nyt koitan nukkua tässä jäätävässä asunnossani. Hyvää yötä.

Yöt.

Tämän iltainen oli helvetin mukava. Maksavia asiakkaita oli tosin paikalla vain vähän päälle kymmenen, juuri ja juuri sai miksaajan palkat maksettua ja siinäpä se sitten taas olikin. Mutta siitä huolimatta bändit oli ihan helvetin kovia! Deadneckin Kyussin ja Samsara Blues Experimentin katkuinen stoner toimi juuri niin hyvin kuin toivoinkin, ja tuossa bändissä on ihan helvetin hyvä laulaja. Jo se erottaa tuon niin monista muista, ja kun siihen vielä lisätään tuollainen aika paljon perusjyystöä bluesimpi ote, niin helvetin mielissäänhän tuota pällisteli!

Malamujér oli silti se illan todellinen lunastaja. Levyllä vähän turhan siististi soiva porukka oli oikeastaan ensimmäisestä äänestä viimeiseen droneiluun asti "meikän musaa" kuin vain voi olla. Erittäin vahva suositus, jos koskaan on mahis nähdä livenä, oli nimittäin ehkä Swansin ja Neurosiksen ohella parhaita keikkoja, joita olen viimeisen vuoden aikana nähnyt. Sain tuosta illasta kaikki keikat narullekin, julkaiskoot itse jos tahtovat.

Käki-vetokin on nauhalla, oli vähän disorientoitunut keikka, kun kylmiltään päätin, että avoimessa D-mollissa mennään koko ilta, ja sitten kohtasin kuolevaisuuteni kun en oikein meinannutkaan löytää ääniä siitä vireestä. Piti sitten vetää kunnolla free jazzin puolelle toisinaan, mutta hauskaa se oli silti. Nyt käyn nukkumaan, huomenna niin helvetin täysi päivä ettei hengittääkään ehdi.

Buster Keaton ja vapauden hinta

Tässä on dokumentti Buster Keatonista. Paitsi että tämä esittelee hienosti Buster Keatonin monialaisuutta ja nerokkuutta, se toimii myös äärimmäisen hyvänä varoittavana esimerkkinä siitä, mitä en ole koskaan elämässäni halunnut. Keaton oli taiteilija, jonka uran tuhosivat "levy-yhtiön jätkät", ison puljun tekijät, jotka tukahduttivat luovuuden ja masensivat ja tylsistyttivät täydellisen terävän mielen. Tämä on itselleni hyvinkin tärkeä ja läheinen aihe. Koska totta kai, rahapulassa, köyhänä, nälkäisenä ja tuntemattomissa sitä toisinaan miettii, miten paljon helpompaa olisi muka  leikkiä mukana tässä pelissä, jonka pelaaminen on lopultakin melko helppoa, mikäli sen pelin näkee ja tuntee läpi kotaisin. Ja olen tutkinut sitä riittävän kauan ymmärtääkseni sen täysin. Buster Keaton ja äärettömän monet muut esimerkit ovat olemassa osoittamassa aina uudestaan ja uudestaan, että on asioita, joita raha ei koskaan korvaa. Minä pidän mieluummin hulluuteni, syöksyn syvemmälle siihen, pidän sen äärimmäisen vapauden joka minulla on, ja nautin joka hetkestä, olkoonkin kuinka helvetin nälkä!

Se mikä tässä ajassa on häiritsevää on se, miten monille nuorille muusikoille ja taiteilijoille sanotaan, ettei tätä touhua voi tehdä, jos ei pelaa mukana. Kyllä voi. Minä tahdon olla se esimerkki. Malli siitä, että voit tehdä todellista ja joillekin myös merkittävää taidetta täysin omaehtoisesti ja vapaasti, vaikka et huoraisikaan itseäsi koko ajan joka suuntaan, vaikka kukaan ei tuntisikaan sinun nimeäsi, etkä antaisi myönnytyksiä siinä pelissä, jossa luovuudella on hyvin vähän tekemistä, mutta kaikenlainen esillä pönöttäminen on hyve. Nuorille muusikoille ja taiteilijoille luodaan mielikuvia siitä, että maailman voi valloittaa. Eikä voi. Aina on kuitenkin joku kolkka, jossa kukaan ei tiedä sinusta yhtään mitään. Sinun bändistäsi ei tule enää seuraavaa Metallicaa, eikä siitä pidäkään tulla, koska samojen kuvioiden toistumisessa ei vain yksinkertaisesti ole yhtään mitään järkeä. Meidän täytyy rakentaa oma maailmamme, tehdä se omalla tavallamme, ei sen pohjalta, miten rahoistaan epätoivoisesti kiinni pitävät dinosaurukset tahtoisivat sen rakentaa vesitetyksi kuvaksi omista nuoruutensa kultaisista päivistä. Meidän tulee tuhota se maailma, rakentaa omamme, omilla ehdoillamme.

Olisi surullista, jos ei maailma kehittyisi, jos eivät uusien polvien taiteilijat oppisi edellisten virheistä, näkisi sitä koneistoa joka on tappanut järjettömän paljon lahjakkuuksia aivan liian nuorena, tuntuu, että tuolta koneistolta ovat turvassa lähinnä ne, jotka pysyvät siitä mahdollisimman kaukana, eli kirjailijat ja kuvataiteilijat. Muusikot joutuvat siihen mukaan helpommin, koska heidän taiteen alansa on niin läpeensä tuotteistettu, etteivät ihmisetkään osaa enää kuunnella musiikkia korvillaan ja sydämellään, vaan arvioivat sitä kuin jotain tuotetta, arvioiden sen osia ja palasia, potkien renkaita ja lähestyen kaikkea negaation kautta. Musiikki on parhaimmillaan kaikkeuden kaunein asia, ja tulee aina ansaitsemaan sen mukaisen kohtelun. Se ei ole kertakäyttöistä, se on jotain sellaista joka vain vahvistuu ja voimistuu mitä enemmän sitä käytetään, mitä enemmän muistoja siihen sidotaan, sitä vahvemmaksi side sinun ja musiikin, tai minkä tahansa teoksen välillä muodostuu. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut sitoa näitä tunnesiteitä niin paljon elämäni aikana. Ne ovat tärkeimpiä siteitä minun ja tämän maailman välillä, ja pitävät minut tällä polulla, jossa pyrin joskus saavuttamaan jotain yhtä hienoa tai kaunista, onnistuin tai en.

Muutoksia.

Tämä on vaan niin kaunis biisi, että ujosti tässä odottelee Anna Von Hausswolffin uutta levyä. Kuulee myös tietystä jumituksesta, että rundi Swansin kanssa jätti jälkeensä kaikki sen pumpun hyvät puolet ilman, että Annan oma ilmaisu kärsi siitä juurikaan, eli melko vahvan oloinen levy tulossa. Hienoa, että sillekin bändille löytyy joku arvoisensa jatkaja. Tänään tulikin postissa Michael Giran novellikokoelma The Egg, jota kerkesin aloitella. Miellyttävää ja inspiroivaa tekstiä.

Muutto alkaa olla melko hyvällä mallilla, sohva, pesukone ja työpöytä viety, kaikki muu on lähinnä helposti henkilöautoon työnnettävää kamaa, vaikka onkin vielä televisio, sen taso, levy-hylly ja tämä tietokonepöytä, mutta nämä nyt saa aika helposti yhdellä kyydillä sitten, kun on valmis pakkaamaan kaikki loput kamat. Loput yöt tässä nukun lattialla makuupussissa, makoilin päivällä jo tunnin lattialla ja muistin miten helvetin miellyttävää puuhaa se on. Lapsena makoilin papan kainalossa tuvan lattialla ja maailma näytti siitä niin isolta. Veikkaan, että siitä on osaltaan jäänyt jonkinlainen samastuminen hyönteisten maailmaan ja siihen perspektiiviin, jostain alitajuisesta lapsen mielestä. Olen viimeaikoina nähnyt muutenkin taas unia, jotka sijoittuvat Jalkalaan.  On mielenkiintoista miten pystyn sijoittamaan eri huoneita mieleni rakenteiden eri laitoihin: Tupa on paikka, jossa mieleni on tietyllä tapaa lepotilassa, tila jossa keskustelen isovanhempieni kanssa ja levähdän. Kodinhoitohuone ja eteinen ovat tietynlaisia välitiloja, niillä näkemäni asiat ovat liikkumassa tietoisuudessani suuntaan tai toiseen. Yläkerta on alitajuntani syvempiä kerroksia, salattuja fantasioita ja ajatuksia. Mitä ylempänä talossa ollaan, sitä syvemmällä alitajunnassani myös ollaan. Pelot asuvat selkeästi sisäsaunan ja pannuhuoneen puolella, koska en ikinä unissani mene sinne. Kun olin lapsi, koiranpennut olivat syntymänsä jälkeen ainakin toisinaan pannuhuoneessa. Veikkaan siinä yhdistyvän jonkinlaisen primitiivisen, kohdunomaisen lämmön siihen turvattomuuteen, jota koin lapsena melko voimakkaana kuolevaisuuteni edessä. Nyt ymmärrän, etten ole tainnut käydä siellä unissani kertaakaan. Ehkä se olisi jonkinlaisen henkisen tutkimusmatkan paikka.

Tälle asunnolle hyvästien sanominen on ehkä hieman haikeaa, koska tämä on ollut ehkä paras asunto jossa olen asunut. Kela vain ei tue näin isoa asumista ja viime syksystä asti kaikki on mennyt melkolailla päin helvettiä tukien ja rahan suhteen, enkä jaksa stressata enää, joten muutetaan sitten pienempään. Mikäli Kela ei tue tätäkään, näen taas miksi tämä osoite tuli aikanaan valittua. Mutta toivon kaiken menevän hyvin. Kukapa ei toivoisi. Toiveet ja todellisuus eivät vain välttämättä aina kohtaa. Uusi asunto vaikuttaa tosin miellyttävältä, mikä on hyvä alku, vaikkakin muovimattojen haju on jotain mihin pitää tottua taas.Tilatkaa Sähköä tai levyjä. Torstaina soitetaan Käkeä Torvessa, perjantaina tullaan Lappeenrantaan Hoi Sielle, tulkaa hakemaan omanne sieltä!  Tänään selvisi myös, että maaliskuussa soitan Helsingissä Electric Hobo-keikan. Siitä lisää vähän tuonnempana. Nyt nämä akuutit Käki-jutut, ilo antaa musiikin elää, ja yhtä suuri ilo on nähdä, että se alkaa mennä ihmisille perillekin!

RuPaulin Zen

Tämä RuPaulin haastattelu on yksi parhaista, joita olen lukenut pitkään aikaan. Suosittelen lukemaan sen. Sen nimi voisi olla yhtä hyvin The Zen of RuPaul, mutta toki tuo varmaan sai aikanaan enemmän nopeita klikkauksia. Siinä kuitenkin käsitellään paljonkin asioita, joita olen miettinyt tässä parina viime päivänä paljonkin. Yksi niistä teemoista on kärsimys ja turhautuminen, joita RuPaulkin tuossa haastattelussa sivuaa. Olen miettinyt sitä, miten melun määrä tuntuu koko ajan vähenevän ja hiljaisuuden ja rajatumman ilmaisun määrä kasvavan omassa ilmaisussani. Ei liene sattumaa, että eräs aika samoissa sfääreissä oleva ystäväni on pyöritellyt aika vastaavia teemoja, jotka ovat tarjonneet heijastuspintaa myös itselleni. Melu on keino pakottaa ihmiset huomaamaan sinut. Siksi se luultavasti kiehtoo niitä, jotka ovat ison osan elämästään jääneet huomaamatta, vaienneet tahtomattaan tai olleet jotenkin kykenemättömiä ilmaisemaan itseään. Se myös kiehtoo niitä, jotka ovat nähneet tämän "huijauksen läpi", kuten RuPaul asian ilmaisee. Hän toteaa myös, että ensimmäinen ja primitiivisin reaktio tämän uudenlaisen näkemisen tavan löytämisen jälkeen on melko luontaisesti aggressio, viha, turhautuminen ja katkeruus siitä, että maailma on kusettanut koko tämän ajan ja peli oli fiksattu jo ennen kuin kukaan kertoi sääntöjäkään. Minulle itselleni tuo veti punkin ja grindcoren ja muun meluisan ilmaisun pariin. Jotkut se vie internetiin haukkumaan kaikki muut nukkuviksi lampaiksi ja matrixin orjiksi, tai muuten vain kiukuttelemaan kaikista kaikille. Minä kärsin, eikä kukaan ole koskaan kärsinyt kuten minä kärsin, minun syvyyteni ylittää kaikkien muiden syvyyden.

Totuus on kuitenkin se, että kaikki elämä on kärsimystä. Me kaikki kärsimme erilaisissa suhteissa ja intensiteetin tasoissa, se vaihtelee yksilöissä ja elämäntilanteissa eri tavalla, mutta se ei suurimmilta osin ole verrattavissa olevaa kärsimystä, koska se on aina subjektiivinen kokemus. Monet niistä asioista, joita muut pitävät minun elämässäni tai historiassani hirveinä ovat minulle korkeintaankin olan kohautuksen ansaitsevia asioita, ja se mitä joku muu pitää tyydyttävänä elämisen tasona vaikuttaa minulle painajaiselta. Vastavuoroisesti minun kärsimykseni tuntuu välillä tukahduttavan kaiken elämässäni, ja olen melko varma, että niin käy jokaisen kohdalla joskus. Kukaan meistä ei ole siitä vapaa, vaikka kaikkien muiden elämä näyttäisikin helpolta. Kun pääsee tuon harhan yli ja näkee, ettei oma kärsimys ole mitenkään ainutlaatuista sorttia, eikä MINUSSA ole lopultakaan mitään sellaista ihmeellistä, mitä ei ihmiskunnan historiassa oltaisi nähty jo lukemattomia kertoja, tekee kiukku ja ahdistus tilaa jollekin muulle. Myötätunnolle ja ymmärrykselle. Ymmärrykselle siitä, että me kaikki olemme samassa veneessä, kuolevassa ja väliaikaisessa lihassa, reagoimassa tähän kärsimykseen kukin omilla epämääräisillä tavoillamme. Siitä nousee myös myötätunto eläviä kohtaan, kaikkia eläviä kohtaan, ja siitä toivottavasti sikiää myös se toiminta, joka pyrkii vähentämään itsen aiheuttamaa kärsimystä kaikkia muita eläviä kohtaan. Toki maailmassa voisi asiat olla aina paremmin, ja voimme ajaa muutosta kohti maailmaa, jossa kärsimystä on vähemmän, mutta sillä ei ole mitään väliä, jos ei keskity siihen miten käytännössä toimii arjessa, omassa elämässään ja omissa kanssakäymisissään muiden ihmisten kanssa. Keskinäinen kunnioitus ja myötätunto on helppo hukata internetissä, jonka niin monet näkevät vain sosiaalisena pelinä. Mille tahansa näkemykselle löytää kyllä riittävästi samaa mieltä olevia voidakseen rakentaa itselleen harhan siitä, että edustaa jotain hiljaista enemmistöä, vaikka todellisuudessa kaikki aggressiiviset huutelijat ja ääriajattelijat ovat aina vähemmistössä.

Kun ymmärtää kaiken väliaikaisuuden ja ainakin näennäisen merkityksettömyyden, voi saavuttaa sellaisen blues-henkisen mielentilan, jossa oppii nauramaan vähän kaikelle. Jopa, ja ehkä ennemmin ennen kaikkea muuta, sille omalle kärsimykselleen, joka vielä aiemmin vaikutti maailman suurimmalta ja raskaimmalta asialta. Ja se on välttämätöntä selviytymisen kannalta. Huumori ja ilo, itselleen ja tälle todellisuudelle nauraminen. Siitä syystä pidin siitä, kuinka RuPaul sanoo dragin olevan selviytymisen taidetta, koska se on juuri tämän kaiken ytimessä, nauramassa sukupuolirooleille ja kaikille niille ajatusluutumille, jotka ovat lopultakin vain osa tätä huijausta, mutta joita iso osa ihmisistä silti pitää jostakin syystä äärimmäisenä totuutena, vaikkei se pohjaakaan oikeastaan mihinkään muuhun, kuin ahtaisiin ja ahdistaviin, valmiina annettuihin muotteihin siitä, mitä sukupuolisuus on. En ole koskaan kokenut olevani sen enempää mies kuin nainenkaan, vaikka olen mies ja kiihotun lähes yksinomaan naisista. Siitä huolimatta koen sen asian olevan monellakin tapaa irrelevantti, kuten isossa osassa asioita koen seksuaalisuuden olevan muutenkin. Ihmiset jauhavat mielellään seksuaalisuudesta, mutta se on lopultakin melko pieni osa identiteettiä. Ei toki merkityksetön, muttei myöskään sen suurin määrittäjä. Siltikin olen sitä mieltä, ettei kenenkään tulisi joutua tuntemaan seksuaalisuutensa johdosta sellaista ahdistusta, kuin mitä tänä päivänä joutuu, oli se suuntautuminen sitten mitä hyvänsä. Mutta ainut asia mitä minä sen asian suhteen voin tehdä on olla avoin omasta seksuaalisuudestani herättääkseni ihmiset ajattelemaan omaansa, ja kohdella kaikkia eläviä olentoja myötätuntoisesti seksuaaliseen suuntautumiseen tai mihi tahansa muuhun seikkaan katsomatta.

Mitä taas tulee siihen meluamiseen, en usko, että kaikesta tästä työstäni huolimatta tulen koskaan täysin pääsemään eroon siitä melusta, joka päässäni tuntuu raivoavan ajoittain. Enkä usko, että tarvitseekaan. Tämä on minun pääni ja se tekee asioita juuri niinkuin tekee, en minä tehdessä kuluta energiaa tulkintaan ja analysointiin. Purku tulee työn jälkeen, mikäli on tullakseen. Kun hallitsee koko tunteiden skaalan, pystyy maalaamaan koko ihmismielen spektrin juuri sellaisena kuin se on, suodattamattomana, oikuttelevana, hetkessä ääripäästä toiseen singahtavana kaikkine kontrasteineen. Siinä on mielestäni todellinen kauneus, siinä tilassa, jossa kaikki voi olla juuri sellaista kuin on, ilman, että minun täytyy ohjata sitä millään tavalla. Ja juuri siitä Käessä on kyse. Kontrasteista, tietoisuudesta, mielestä, kommunikaatiosta ja elävästä äänestä. Sillä on tietynlainen rajattu muoto, mutta sen muodon ytimessä asuu tyhjyys. Rajat antavat vapauden ilmaista itseään rajattomasti. Se on osa sitä samaa ikiaikaista taiteen perinteen jatkoa, josta RuPaul näkee myös dragin ammentavan, shamanistista kanavointia esiintyjän ja yleisön välillä, antennina toimimista ja tunteiden välittämistä. Tiedän olevani oikealla polulla ja juuri se antaa minulle varmuuden jatkaa sitä, vaikka se veisikin kauemmas kaikenmaailman Emma-gaaloista ja muiden ihmisten ihailusta ja huomiosta. Jonkinlaista vahvistusta sain tähän myös tänään psykologin tapaamisesta, kun tämä totesi, että Sähköä lukiessa näkemys tekemisistäni muuttui; jutustellessa oli miettinyt, että tuosta kaverista voi tulla vielä jotain, kun taas runoja lukiessa se vaihtui siihen, että tuo kaveri on jo jotain. En tiedä mitä se jotain on, mutta jatkan vain tämän kaiken tekemistä, koska mitään muutakaan vaihtoehtoa minun olemassaololleni ei vain ole. Jos minulta kysyttäisiin, RuPaul pitäisi kruunata koko Kaikkien Elävien Olentojen Äidiksi tai Maailman Presidentiksi, koska hän olisi ainut pätevä hakija siihen duuniin koko pallolla.

Kiirettä pitää..

Sitä alkaa pikuhiljaa saada elämäniloaan ehkä takaisin. Unohdin kiireissäni kirjoittaa tänne mitään siitä, että olisin tänä aamuna ollut Limuradion Aamukahvit-ohjelmassa juttelemassa musa- ja taidehommista, mutta se tulee podcastiksi ensi viikolla niin kuuntelette sieltä sitten. Kaikki musiikitkin voi olla paikallaan, kun ei ollut Teosto-matskuja seassa. Oli mukava soitattaa ensin kaikkea rauhallista ja hiljaista ja sitten lopettaa akustisella noisella koko touhu. God damn satisfying. Huomenna matkaan koko päivän taas Kankaanpäähän ja perjantaina käyn Porissa. Sitten pitääkin tulla kotiin valmistelemaan muuttoa, joka tuli melko yllättäin (itsellenikin) ensi viikolle. Tai olihan se tiedossa, että joskus näillä nurkilla se on, mutta tässä pitää laittaa rompetta nippuun aika hyvällä tahdilla siitä huolimatta.  Helppo homma jos ei olisi miljoona eri palloa ilmassa samaan aikaan.

Kohta menen Uskon treeneihin, kitaran sijaan olenkin nyt lähinä soitellut rumpuja, kun väännetään biisiä läjään ensi kuuta varten. Koulussa väännettiin huomenna Lahden Taidemuseossa aukeavaan A La Muerte Con Una Sonrisa - Smiling Death-näyttelyyn melko hienot AR-visuaalit. Se on toukokuuhun asti auki, eli terve menoa katselemaan julisteita puhelin kourassa, Arilynin appi löytyy play-kaupasta tai mistä niitä ladataankaan, ja se jopa toimii yllättävän hyvin. Oletin, että se tökkii ja kaatuu ja ties mitä, mutta hyvin se futasi, joten uskallan suositella tuota. Teen opparinkin ehkä vähän samoilta tiimoilta, mikäli löydän jonkun open source version noihin AR-hommiin.

Nyt kun tässä on ollut kaikenlaista taukoa ja enemmän kuin riittävästi muuta päänvaivaa, niin on jo unohtanut aivan totaalisesti, että mitä sille Käki-levylle tuli soitettua. Toivottavasti siitä tuli hyvä. Odotan jännittyneenä ja vainoharhaisena, tässä kaikkea muuta puuhaillessani.

Studio takana, kuilu edessä

Tänään käytiin nauhoittamassa Käki-levy. Se oli aivan järjettömän vaikuttava kokemus, ehkä siksi että tuli muutama tunti soiteltua kitaraa taas aikalailla sydän kädessä. Nauhalle tarttui kuulema noin 100 minuuttia, siitä tulee tupla CD, tai jos joku nyt alkaa viskoa rahalla niin vinyyliä (niitä taitaa mennä siihen neljä tai kolme ainakin, joten en usko todennäköiseksi). Se tässä porukassa on parasta, että kaikki menee nauhalle niin valmiina, ettei sitä voi oikein jälkeenpäinkään kusta. Enkä tarkoita sillä, etteikö luottamus miksaajaan olisi vahva, naureskelin, että kun sitä nyt on muutaman tunnin tuossa kuunnellut, niin eiköhän siinä ole saanut aika hyvän kuvan siitä mikä on homman nimi ylipäätään. Tarkoitan lähinnä sitä, ettei jälkikäteen tarvitse kauheasti efektoida tai kikkailla, kun kaikki efektit menevät jo narulle sellaisina kuin on tarkoitus.

Ensin tunsin oloni epävarmaksi kun lopetettiin. Sitten kuunneltiin ja puolen tunnin jumituksen jälkeen totesin, että eipä ole mitään hätää, tuo on helvetin hieno kokonaisuus. Lisäiltiin loppuun vielä vähän kaikenlaista melua ja sekoilua, joka irrottaa sen kauemmas tavallisesta musiikista ja tekee siitä selkeämmin oman juttunsa. Haluaisin jo päästä kuuntelemaan sen kokonaan. Mutta ehkä pieni tauko tekee hyvää.

Nyt olo on sellainen kuin olisi vetänyt kaikki maailman huumeet kerralla ja nyt olisi laskut maksettavana. Pään täyttävät eksistentiaalikriisit ja vainoharhat ja muu ylimääräinen saasta, jota vastaan koitan taistella Qi:lla ja kismet-palloilla. Onnistuminen on vähän kyseenalaista, mutta eiköhän tämä tästä taas asetu, kun pääsee kiroilemaan kouluhommia tässä näin. Keskiviikkona aukeaa taidemuseon näyttely, jossa aukeaa toivottavasti myös meidän tekemämme systeemit. Kannattanee mennä katsomaan sitten.

Keikka takana, studio edessä.

Eilinen oli taas jokseenkin mukava yllätys, kun suuriksi rakentuneista odotuksista huolimatta kaikki ei mennytkään päin vittua. Soittaminen oli mukavaa, ihmiset tuntuivat ainakin pääsääntöisesti tajuavan mistä on kyse, myinpari runokirjaa ja elämä hymyili kaikin puolin muutenkin. Oli mukava nähdä Musta Ristikin livenä pitkästä aikaa, ja Jess And The Ancient Ones yllätti positiivisesti myös. Levyiltä tuo bändi ei ole itselleni niinkään toiminut, mutta livenä kaikki häiritsevät asiat olivat poissa ja groove oli kova. Vahva suositus!

Kohta pitäisi roudata romuja Torvesta studiolle, huomenna nauhoitetaan Käki-levy samalla kokoonpanolla, jolla tässä on nyt jumitettu keikkojakin, joten siitä tulee kyllä lähtökohtaisesti jo täydellinen, koska tuolla jengillä ei voi mennä oikein vikaankaan. Tai sitten voi ja saan sen selville huomenna kun kaikki menee aivan päin helvettiä ja maailmani murtuu sunnuntain mustaan syöveriin. Sittenhän se selviää. Odotan kuitenkin paljon.

Kai se pitäisi jotain syötävääkin keksiä. Eilen söin riisiä ja tomaattikastiketta klo 11, sitten suhailin 10-12 kilometriä kävellen kiireessä ympäri kyliä ja söin seuraavan kerran vasta yöllä kotiin tullessa, niin helvetin paljon, että ensimmäistä kertaa ehkä vuosiin koin sen efektin, kun keho kertoo olevansa täynnä ja kaikki ruoka muuttuu purkaksi ja kuvottavaksi mössöksi, jonka nieleminen on vaikeaa.  No, sitä ongelmaa ei ehkä ole taas hetkeen, mutta olihan se kiva syödä mahansa täyteen.

Crowd Pleaser

Nyt olen tehnyt 14 biisiä musiikkia (tai oikeastaan laskentatavasta riippuen enemmän tai vähemmän, miten vain) ja February Album Writing Month on suoritettu.  Viimeisimmät tein tänään tässä illan mittaan kitaran ja loopperin kanssa yhdellä otolla itselleni luontevimmalla ja tyypillisimmällä tavalla, mutta käyttämättä oikeastaan mitään muita efektejä, kuin tuon nauhoittamani microcuben reverbiä. Siinä on oikeastaan aika helvetin hyvä soundi noin pieneksi vahvistimeksi, esimerkiksi Hotonen Purple Wind ei oikein päässyt kotisoitossa oikeuksiinsa 2x12-kaapilla, mutta tuossa on vain tuo yksi pieni elementti ja sointi on pienemmälläkin volumella auki ja puhdas. Se on hyvä. Se merkitsee sitä, että ensi kesänä katusoitellaan Junkyard Shaman-hommia rankasti.

Tässä on kuitenkin tämä levy Crowd Pleaser, tämän jälkeen lähden hakemaan Unkarin ihmeellisintä ja hienointa ihmistä (siellä on kyllä pääsääntöisesti hienoja ihmisiä, vaikka vieraani monesti muuta väittääkin) Bendeä pariksi yöksi Lahteen kulttuurilomalle. Harmikseni hän ei ehdi nähdä perjantain Käki-keikkaa, mutta seuraavan keikan ehkä kerkiää. Tästä hyvästä vien hänet yöllä Lanupuistoon, koska se on hienointa mitä voi tehdä ihmiselle, joka ei ole siitä tietoinen.

Käki elää

Käki on paras asia, joka minulle on vahingossa sattunut. Saa soittaa hämärien tyyppien kanssa hämärää haahuilua, ei ole juurikaan parempia asioita olemassa. Tässä on ensin tämä aiemmista koostettu Failures & Abstractions, joka on kvartettina nauhoitettu, mikit vähän sinne päin viskottuna ja jälkeenpäin kiroiltuna.


Tässä taas on tämän päiväisiä juttuja parin biisin verran. Käytiin kokeilemassa keikkakokoonpanoa ja todettiin, että kaikki futaa vaan aivan helvetin hienosti.  Ensimmäinen näistä on Henki.  Mietin, että tuohon olisi pitänyt samplailla kyllä variksia päälle. Jos laitan sen bandcampiin asti jossain vaiheessa, niin sen verran fiksailen, koska tuossa oli sellainen vahva pimeässä metsässä kulkemisen fiilis soittaessakin. Toinen on Ilmestys, joka tuntui juuri siltä.  Jos muistetaan, niin aloitetaan perjantaina varioimaan tätä johonkin suuntaan. Helvetin hienoa saada soitella tällaisella porukalla. Perjantaina mukana vielä saksofoniakin. Soitetaan ensimmäisenä, varmaan taas jo melko pian ovien avaamisen jälkeen, joten kannattaa tulla heti paikalle, jos haluaa sen haahuilun nähdä.  Lauantaina mennäänkin sitten studioon hämmentämään ja nauhoittamaan "jotain". Luotto on vahva, että hyvä siitä tulee joka tapauksessa.

Universumi oli kerrankin minulle suosiollinen, sillä kerkesin tilata Michael Giran tuoreen The Eggin ennen kuin ne loppuivat. Onneksi Paypal-tilille oli taas kertynyt sen verran rahaa, ettei tuo kirpaissut syömisiä juurikaan, mistä kiitos siis kaikille teille, jotka noita levyjä olette bandcampista ostaneetkin. Myös noita kirjoja ja muita voi tilata sitä kautta, päivittelin juuri infot suunnilleen ajantasalle, vaikken voikaan luvata, että muistaisin pitää niitä ajan tasalla. Saisin myös Glorian livekeikan, ellei dropbox toimisi niin käpyisesti. Kai se on yritettävä kuudennen kerran sitten. Luultavasti se on huomenna nähtävissä. Tämä on Käen vuosi.

Viikonloppu lusittu.

Tämä viikonloppu oli oikein hyvä. Olin töissä eräässä kaupungin kehittämiseen tähtäävässä projektissa, jossa kerättiin kaupunkilaisia yhteen foorumiin ja keskusteltiin Lahden ongelmista ja tulevaisuuden näkymistä. Tehtäväni oli koota ajatuksia ja tehdä niistä jonkinlainen yhteenveto, mikä oli minulle mielenkiintoista ja sitä myöten helppoa ja mukavaa. Tuollaisia duuneja tekisin mielellään lisää, kunhan niiden seuraukset sitten ovat myös nähtävissä jossain. Maan tapa tuntuu nykyään olevan, että palautetta otetaan toki vastaan, mutta sillä ei ole pienintäkään vaikutusta yhtään mihinkään, kuten ei asiantuntijoiden ja tutkijoiden lausunnoillakaan, mutta sitten toisaalta yksi telkkarissa ahdistustaan itkevä kätilö voi saada koko hallituksen päätöksen kumottua. Päätöksenteko vaikuttaa siis täysin mielivaltaiselta ja insinööriterrorismin läpimädättämältä, mutten nyt mene kuitenkaan siihen kuiluun sen pitemmälle, tai räjähtää sappi. Sanon vain, että mukavien ja osaavien ihmisten kanssa tekee töitä mielellään.

Sittemmin palasin tuon viime viikolla kiroamani session pariin, eikä se nyt niin paska ollut, miltä silloin tuntui. Se johtui vain siitä, että soitettiin niin hiljaa, etten kuullut kaikkea kunnolla, mikä tuntui sitten lähinnä siltä, että kaikki on ihan päin helvettiä. Sai siitä 40 minuuttia musiikkia, joka on juuri menossa bandcampiin Failures & Abstractions nimen alle. Ensi viikonloppuna mennään ihan oikeaan studioon Orimattilan Musteelle äänittelemään "jotain". Saa nähdä mitä siitä tulee, mutta kun edellisiltana on keikka, niin eiköhän sieltä joitain teemoja tule käytettäväksi. Huomennakin saatetaan ehkä purkittaa jotain. Katsellaan mitä tapahtuu.

Piirtelin äsken sarjakuviakin pitkästä aikaa. Itseinhoa ja kotiseuturakkautta näppärän käppäisessä paketissa. Huomenna ei taas ole mitään ihmeempää koulua, kuin asiantuntijaviestintää iltapäivällä, joten saatanpa tuossa maalaillakin vielä illalla. Maybe. Iltahan on vähän suhteellinen käsite toki, mutta ei se ole niin justiinsa. Tämä on nyt oikein hyvä näin.

FAWM

February Album Writing Month alkoi ja ajattelin, etten kerkeä tehdä varmaan mitään, mutta teinpä tänäänkin kaksi biisiä. Mietin, että jos saisin väännettyä levyllisen tuota folkimpaa kamaa, niin voisi koittaa rakennella niistä pohjista Käki-jutuille jonkinlaisia tukirakenteita. Kääntää duurit molleiksi ja murtaa ja moukaroida soinnut tohjoksi ja silpoa kaikki rakenteet rikki ja kasailla niistä jotain uutta. Eilinen oli niin turhauttava kokemus, että alkaa miettiä ja hapuilla jonkinlaisia muitakin välineitä, joilla laajentaa sitä häkkiä johon on itseään näemmä ajamassa.

Ensimmäinen näistä on This Stupid Flesh Face of Mine, jota tehdessä katkaisin heti ylä E-kielen virityshommissa, eikä minulla ole varaa ostaa uutta kielisettiä, joten tässä sitä nyt tas ollaan. Saa nähdä mitä loppukuusta tulee. Toisaalta viisikielinen kitarakin pakottaa miettimään asioita uudella tavalla, eli ihan hyvä. Ehkä voi kokeilla jotain erilaista viritystäkin.  Tässä biisissä pidin kaiken yksinkertaisena ja soitin sen ykkösellä sisään, lauleskelin stemmat ja se oli melkolailla siinä. Tämäkin oli osaltaan yritys näyttää itselleni, että osaan vielä tehdä "normaalin" biisin ja tämä riitti todisteeksi siitäkin.

Toinen biisi on Koan I. Ajattelin, että tuo levy jota nyt duunailen, Oxide Flowers tulee pitämään sisällään biisejä ja meditaatioita, Koaneita, jotka ovat joko instrumentaaleja tai juurikin jonkinlaisen lyhyen mantran sisältäviä äänipilviä.. Hmm, meinasin alkaa kirjoittaa englanniksi vaistomaisesti, kun QI pyörii tuossa toisella näytöllä. Mielenkiintoista. Mutta joo. Lisää musiikkia seuraa tässä pitkin kuuta, koitan muistaa laittaa niitä tännekin, mutta tämä helvetin internetissä oleminen alkaa nykyään olla sellaista täysipäiväduunia ettei sitä meinaa aina ihan jaksaa tai muistaa. Eilen tein koulutehtävänä Linkedininkin, että nyt on niin saatanan ammattitaitoinen ja connected olo, että tulkaas linkittymään ja endorssaamaan meikäläistä niin paljon kuin sielu sietää. Nyt voisin keitellä vaikka teetä tässä näin ja syödä kitkatin. Ilta alkaisi olla kasassa sitten siinä niin.