sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Musahommia maailmassa, jota en tunne kodikseni enää.

Viime yönä sain taas astetta syvemmän paniikkikohtauksen, joka tuntui vielä aamullakin ahdistavana jälkitilana. Nyt sitä vasten tämä I Don't Feel At Home In This World Anymore, jota katselen Netflixistä tuntuu hyvinkin lohdulliselta, päähenkilöä piinaa täsmälleen samat ahdistukset ja riittämättömyyden tunteet ja eksistentiaalinen tyhjyys, vaikka en usko, että tässä välttämättä mitään valaisevaa loppua onkaan tarjolla. Ihan mielenkiintoinen elokuva, vaikkei oikeastaan millään mittarilla tunnukaan merkittävältä. Outoa sinällään, katsoa elokuvaa josta tietää ettei tämä nyt niin merkittävä ole, mutta ihan hyvin voin antaa tälle sen puolitoista tuntia, jonka tämä kestää. Helvetin hyvää dronea tässä tosin on, vaikkei sitä pitkiä pätkiä tarjoillakaan.

Kävin tänään sitten duunailemassa levyllisen musiikkia, mikä oli ihan terapeuttista. Olisi tosin ollut kivempi soittaa muiden kanssa, kun rumpujen soitto tuntui kerrankin sujuvan, mutta itsekseenhän sitä oli sitten kuitenkin mentävä. Tästä tuli hämärä. Electric Hobo-levy. Dronea, surinaa, säröä, murjontaa ja noisea. Huomasin, että pitkälti meikäläisen rumpujen soiton paskuus on ollut kiinni basaripedaalin löysyydestä, nuija hakkaa ison osan ajasta enemmän nilkkaan kuin kalvoon ja kiristäminen auttoi kummasti. Voisi sitä kai kiristää vielä vähän lisää, mutta paljon parempi soittaa se on nytkin. Ja kai sitä oppii taas vähän lisää kun käy vähänkin useammin soittamassa. Nyt kun tässä saattaa olla muutto Kankaanpäähän edessä, pitänee miettiä miten soittokamojen kanssa tekee. Periaatteessa olisi hyvä, kun olisi yksi setti nauhotusvalmiudessa kotona, kun kerran edes periaatteessa saattaisi olla siihen mahdollisuus. Sinne voisi kutsua porukkaa soittamaankin sitten. Mutta katsellaan nyt. Ensin pitäisi kai tehdä autotallista lämmin tila, mikä ei ole ihan niin pikku juttu. Tai ihan ensin se pitäisi raivata romusta, ilmeisesti.

Tätä kuunnellessa mietin, että mikä se on minussa, joka nauttii niin paljon tuosta kitaran kierrosta ja säröstä ja sielumurskeesta. Somessa näin, kuinka kaveri tekee ihan täydellistä ja virheetöntä ja hienoa levyä. Tiedän jo nyt, että se tulee olemaan yksi vuoden levyistä ja se tullaan noteeraamaan hyvin, ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että se on saatanan hyvä ja hyvin ja huolella tehty. Tulee hyvä mieli hänen puolestaan. Samalla mietin, että en varmaan osaisi enää edes tehdä ns. normaalia musiikkia. Osaisin kyllä soittaa mukana melkein missä tahansa, sovittaa kamaa ja tehdä tyylilajin mukaisia juttuja, mutta osaisinko tehdä enää normaaleita lauluja? Olen kyllä paininut tämän asian kanssa nyt joka kevät, ja joka kevät lopputulos on kuitenkin vähemmän ja vähemmän normaali. Mutta kai se on taas kokeiltava jossain vaiheessa. Ihan vain kokeilun vuoksi. Voin sitten antaa ne biisit vaikka jollekulle. Nyt Dr. Who vie loppuyön.. Elokuvan loppu oli, kuten arvata saattaa, yllätyksetön, vaikka aineksia oli vaikka mihin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti