Toisinaan elämä on helvetin mystistä touhua. Niin se tuntuu olevan nytkin. Olen osannut olla levollisin mielin jo muutaman päivän, vaikka mikään ei ole muuttunut. Katson hetkellisesti omaa perspektiiviäni vain jostain sellaisesta kulmasta, perspektiivini nurkasta, ettei se ahdista. En tiedä miksi näin on, mutta olkoon niin, sen aikaa kun sitä kestää. Tekisi mieli kirjoittaa, mutta aikaa on ollut kovin vähän ja tekemistä paljon. Mutta siitä huolimatta seuraava kirja hahmottuu päässä koko ajan paremmin. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu, koska monesti mikään ei tapa mielenkiintoani yhtä tehokkaasti kuin se, että olen tehnyt jonkin asian päässäni jo valmiiksi. Mutta on sitä tietysti joitain asioita, jotka vain vaativat jonkinlaiset raamit ja luonnoksen, etteivät kolise aivan minne sattuu. Usein tosin tuntuu, että pää on yksi vitun LHC jossa törmäytetään samaan aikaan biisejä, kirjojen henkilöitä ja mustesutturoita toisiinsa ja sitten on kaikki vaan aivan vitun sekaisin vailla oikeaa kontekstia. Toisaalta sellaisen ajattelin seuraavastakin kirjasta tehdä. Kirjoittaa ensin eheän kokonaisuuden ja sitten sotkea sen, laittaa vääriä henkilöitä vääriin tarinoihin, irrottaa asioita konteksteistaan ja laittaa henkilöt risteämään toistensa kertomuksiin sattumanvaraisesti, kunnes kaikki on yhtä entrooppista mössöä.
Jos kirjoitusvirheiden määrä poikkeaa tavanomaisesta, se johtuu siitä, että video-ohjelma rendailee tuossa koko ajan raskasta videota, mistä johtuen kone jumittaa huolella. Kirjoittaminen tällä koneella on ärsyttävää juuri tästä syystä, mutta sen lisäksi myös rendaaminen itsessään on hieman mutkikkaampi juttu, sillä kone saattaa jossain vaiheessa vain ylikuumentua ja sammuttaa itsensä. Se on ehkä ihan pätevä analogia siitä, miten käyn nykyisin nukkumaan. Vaikka nämä pari päivää ovatkin olleet helpompia. Nyt on vapaa viikonloppu, ainut pitkään aikaan. Se on hyvä. Mitä kiireisempi olen ja mitä enemmän saan tehdä asioita, sen onnellisempi olen.
Tekisi mieli lähettää Sähköä jonnekin, missä joku voisi kirjoittaa siitä jotain, mutten tiedä miten nämä hommat kirjojen kanssa toimivat, kun olen puljannut lähinnä levyjen kanssa vuosikaudet. Tekisi mieli kyllä montaa asiaa, mutta jonkinlainen mahdollisuuksien ja tekemisten määrän aiheuttama hämmennys tuntuu pitävän aloillaan. Rajaus on tärkeä taito, ja ehkä onkin syytä opetella sitä hieman. Kun nyt pääsisi soittamaan Käkeä enemmänkin, jotta se homma muotoutuisi kunnolla. Tässä on hienoa se, että se on koko ajan muuttuva ja jatkuva prosessi, joka hahmottuu itsellekin palanen kerrallaan, ja ihmiset pääsevät seuraamaan sitä elävänä lavalla. Joka kerran jälkeen tiedän siitä itse enemmän ja enemmän. Me kaikki tiedämme. Joka kerran jälkeen olo on yhtä tyhjä ja täydellinen. Siitä tiedän, että mennään koko ajan oikeaan suuntaan. Onhan tässä muutama keikka aikaa etsiä sitä polkua. Kyllä se sieltä löytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti