tiistai 23. tammikuuta 2018

Elämä lymyilee.

Ostakaahan lisää Sähköä, elämä on taas osoittautunut kalliimmaksi, kuin miltä aluksi näytti. Mutta ei se mitään, koska parin viikon päästä soitellaan Käen kanssa Jess And The Ancient Onesin ja Mustan Ristin lämppärinä, mitä odottelen ihan mielissäni. Viikonloppukeikat eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä tähän maailman aikaan. Jospa sinne tulisi joku, joka ei ole koskaan uskaltautunut tai päässyt arkikeikalle. Kaipa, jos Cut To Fitin keikoillakin muka tulee vielä joku sanomaan, ettei ole koskaan tällaisesta kuullutkaan, mikä nyt taitaa olla jo täysi mahdottomuus. Tästä tulikin mieleen, että kaivattaisiin Torveen enemmän uusia lahtelaisia bändejä, mieluiten jotain muutakin kuin heviä ja räppiä. Saa nykiä hihasta ja laittaa vaikka mailia, jos kiinnostaa lopettaa treeniksellä nyhjäys ja tulla soittamaan keikkojakin.

Kävin myös katsomassa asuntoa Sopenkorvessa, ja otan sen mikäli saan sen. Ainut huono puoli oli, ettei hissiä ole ja muutto täytyy tehdä neljänteen kerrokseen, oikeasti kahdeksat portaat, mutta eipä minulla ole isompia huonekaluja, kuin sohva, työpöytä ja tv-taso. Kaikki muu on helposti kannettavissa ja roudattavissa. Vaikka asunto oli pieni, oli siinä sopivasti alkovi työtilaksi ja parvi jossa nukkua, niin ei tarvitse hommata sänkyä edelleenkään. Hyvän oloinen kämppä, oma pieni luola seinässä. Tässä asunnossa on yksi huone turhana, eikä Kela suostu maksamaan asumistukea täytenä, joten olen ollut koko syksyn aikalailla turhaan kusessa tämän kämpän kanssa. Mutta kohta helpottaa. Koska kävelymatka treenikselle on noin 5 minuttia, voi odottaa levytystahdin nousua entisiin lukemiin. 

On ollut jotenkin outo olo. Olen kuunnellut Kikagaku Moyoa ja etenkin aina kun Can You Imagine Nothing? pärähtää soimaan mietin, että onpa outoa kyetä ajattelemaan omaa kuolemaansa tuntematta ahdistusta siitä. En tiedä mistä tämä johtuu ja kauan tämä kestää, luultavasti (kirjoitin "toivottavasti", mielenkiintoinen psykologinen ikkuna mieleen) ei kuitenkaan kauaa.  Harvemminpa se kestää, mutta siitä huolimatta on outoa ajatella sitä hymyillen ja miettiä, että asioiden kuuluu tapahtua. Minun kuuluu kuolla, jotta joku tulevaisuuden ihminen voi kaivella kaikkea tätä sitten joskus ja ihmetellä tällaisia pieniä viestejä ajasta. Hei. Kuka tahansa oletkin, kiitos siitä, että etsit minut. On vuosi 2018 ja täytän tänä vuonna 29 vuotta. Maailma on monesti ahdistava paikka, mutta mikään ei koskaan ole niin yksipuolista. Elämä on hieno ja kaunis asia, mutta iso osa siitä syntyy suuri sen kontrastin ja jännitteen kautta, jonka kuolema siihen tuo. Ymmärrä se ja opi arvostamaan sitä, niin pääset pitkälle elämässä. Nyt, kun luet sanojani, minä elän sinun mielessäsi, piirrät minusta psykologisen projektion etkä pääse irti siitä, että pienen hetken ajan minä elin sinun aivojesi kautta, sinun tietoisuudessasi, sinun ollessasi minä, istuessamme tässä, kuunnellen Michael Giran The Body Lovers/The Body Haters-levyn kitaran kiertoja ja meluisia ääniä, antaen niiden täyttää tajuntani täysin, sulaudumme yhdeksi ja minä istun tässä tuijottaen tietokoneen näyttöä, puolisoni ja koirani selän takana sohvalla, minä pelkkänä sormien välisenä tietoisuutena. Kiitos, että olet siellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti