jopäökäkmlj

Tänään tuli vastaan ensimmäistä kertaa jotain sellaista, mitä en sano usein: oli niin käpyiset soittosessiot, ettei jäänyt ihan niin hyvä fiilis kuin olisi tarkoitus. Oli siellä toki hyviäkin hetkiä, mutta jos koko touhu ei lunasta, niin se on aivan yhtä tyhjän kanssa. Siihen vaikuttivat kyllä monet asiat, omat odotukset, ajatukset ja kamat ja kaikki oli vaan väärin. Aina silloin tällöin sitä ajattelee, ettei tällainen ole mahdollista, mutta ehkä se vain kuuluu tulla kohdalle, että skarppaa enemmän sitten. Ihan sama, mennyt on mennyttä ja nyt tuijotellaan sitten eteenpäin ja kohti ensi viikon soittoja.

Noiden jälkeen kävin koiran kanssa koululla, olin ylpeä siitä miten rauhallisesti tuo osasi olla ihmisten kanssa, vaikka on muuten sellainen edestakaisin suhahteleva kilipää luonteeltaan. Tai siis ei ole, mutta sellaisena se tuntuu näyttäytyvän aina kun ihmisiä tulee, vaikka keskenään ollessa se on hyvinkin rauhallinen ja kiltti eläin, mitä nyt toisinaan vähän turhautunut täällä kaupungissa nyt, kun ei ole kauheasti tekemistä meikäläisen kanssa. Kohta pääsee taas maalle lepäilemään ja meikä pääsee stressaamaan rahapulaa ja tulevaa muuttoa.

Nyt olen lähinnä pällistellyt QI:ta youtubesta, brittivisailut ovat parasta viihdettä, kyllä näiden valossa on helppo ymmärtää, miksi he ovat hallinneet ja alistaneet koko muuta maailmaa niin kauan ja menestyksekkäästi. Ne myös melkein pitävät ahdistuksen kurissa, se kun on tehnyt hidasta tuloaan takaisin päivä päivältä, eiköhän se kohta ole taas entisissä mittasuhteissa. Tarkkailen tilannetta.

Juoksemista ja maalaushommia.

Aina toisinaan miettii, miksei käy juoksemassa ennen iltaa ja niin sanotusti ihmisten aikaan, mutta kun tuossa kahdeksan aikaan kävin juoksemassa tuolla pakokaasujen ja liikenteen seassa, niin kyllähän se lähinnä vitutti, aivan paskaa touhua. Kyllä juokseminen on itselle nimenomaan sitä, että siinä on yksin maailmankaikkeuden kanssa, tyhjässä maailmassa, jossa kukaan ei kävele vastaan, musiikki kuljettaa mielen muualle ja sitten juostaan keho niin loppuun, kuin vain pystyy. Se on sen perimmäisen tarkoitus, ei edes lihaskunto tai muu treeni, se on jonkinlainen henkinen mieli-ruumis-synkronisointi joka tapahtuu vain sen kautta, että molemmat tyhjennetään täysin. Sen saa myös grindcorekeikasta, mutta kun niitä nyt sattuneesta syystä on vähemmän, täytyy juosta enemmän.

FOOL.

Nyt ajattelin ehkä maalailla enemmänkin, vaikka se onkin Suomessa talvisin aivan haistapaskahommaa, kun valoa on jopa vähemmän kuin jehovien kokouksissa. Pitempään on ollut myös sellainen olo, että kaikki on paskaa, eikä mikään suju, mutta kun laittoi Swansin Greedin soimaan niin kaikki hajosi taas palasiksi juuri niinkuin pitää ja näin aika äkkiä mitä olin tekemässä. Tuo ruosteen värimaailma on vain niin oma ja puhutteleva, minkä lisäksi nautin suuresti siitä faktasta, että sen aallonpituus tekee siitä täysin mahdottoman valokuvattavan ja jopa vaikean katsottavan, että itselleni rakas käyttäjävihamielinen aspekti on olemassa. Olen kyllästynyt maailmaan, jossa ihmisille täytyy tehdä helppoja ja mukavia asioita, jotka voi kuluttaa nopeasti ja hylätä välittömästi. Tämä on taidetta, joka sulkee jo lähtökohtaisesti sellaisia kokemuksia hakevat ihmiset ulos, mutta antaa mahdollisesti jotain niille, jotka jatkavat kärsivällisesti tuijotella sen syvyyksiin. Sellaiset tekeleet ovat antaneet itselleni eniten, joten miksi en siis maksaisi  sitä eteenpäin (vammainen anglismi) ja antaisi muille mahdollisesti vastaavia kokemuksia? Pitäkööt design-innovaatio-sössönsöö-ihmiset kivan ja helpon maailmansa. Minulle on enemmän käyttöä täällä. Toki voin tehdä helppoja ja nopeita biisejä kaikenmaailman infografiikkavideoihin ja mainoksiin, kun vartin duunista saa viisikymmentäkin euroa, niin kyllä siinä on tuntiliksa kohdallaan.

Ja rahalle on nytkin tarve. Jos taulut tai muut nappaa, nyt on se hetki jolloin niitä kannattaa tilailla. Runokirjojen lasku tuli, ensi kuussa pitää kaivaa takuuvuokra, kämpän vuokra, sekä maaliskuuta varten uuden kämpän vuokra. Olin aina huono matikassa, mutta meikän laskupäällä se on liian paljon rahaa. Saa nähdä taas miten helvetissä sitä kaikesta selviytyy, mutta eipä täällä nälkään kuole. Kai.

Grief Machine

Tässä on Grief Machine, levy jonka tein vuoden alussa tuon lyhyen psykoosini aikana. Ymmärrettävästä syystä tahdoin antaa sille hieman henkistä välimatkaa, silloin kaikki tuntui vain ahdistavalta paskalta, mutta kun nyt kuuntelin sitä, ymmärsin, että tuo turhautuma on sen kantava voima. Nyt kuunnellessa se tuntuu juuri siltä, miltä kansi näyttää, postindustriaalinen abstraktio, koneen kaltainen jumala, joka kirskuu ja kolisee usvan läpi ilman, että voit kertaakaan nähdä sitä kokonaan, voit vaan koskettaa yhtä kiskoa tai lamppua kerrallaan, tutkia sen metallista pintaa eri puolilta, saamatta otetta kokonaisukuvasta ennenkuin se on lipunut kokonaan ohitse. Mielenkiintoinen hetken kuva psykoottisesta, paranoidista mielestä toimimassa käytännössä. Vähän sain siivoilla veitsellä ylimääräisiä asioita pois, iso osa turhautumista oli johtunut nimenomaan siitä, etten tiennyt koska lopettaa sen kanssa. Todellisuudessa se ei vaatinut juuri mitään toimiakseen omana itsenään.

Kohta ajattelin maalata, vaikka sekin on tuntunut hankalalta viimeaikoina. Mutta ehkä ongelma onkin ollut väärä värimaailma. Väärä lähestymistapa. Paluu ruosteeseen ja oksidiin voi tehdä hyvääkin, inspiraation kannalta. Kun sotkee aikansa, niin suunta löytyy väistämättä. Toisaalta soundtrack voi olla väärä. Nyt on mennyt nämä pari päivää taas Swansin, Amenran, Scott Kellyn soolomatskujen ja muun vastaavan parissa. Amenra on siitä hämmentävä bändi, etten ole koskaan ennen kuullut laulajaa, joka kuulostaisi niin paljon itseltäni, että se hämäisi jo itseänikin.

Rahat meinaa vain olla vähissä, eli jos jokin taulu kiinnostaa, tai tahdot tilata Sähkön tai levyjä, tai vaikka vähän kaikki, niin nyt on oikea hetki. Ajattelin lähettää Sähköä pariin musamediaankin, kun en muistakaan tiedä, mutta tarvitsisin rahaa noiden pakettien postittamiseen, halpaa se ei kuitenkaan tunnu olevan, joten pitää vähän kikkailla. Syödäkin pitäisi, tällä hetkellä rahaa elämään on 4 euroa. Tää on vaikea leveli, juu. Ainahan näitä toisaalta on ollut, ja elossa ollaan vieläkin.

Lopunajat

Olen edelleen hämmentynyt tästä tilasta, jossa ahdistus ei tunnu olevan läsnä aivan joka hetki, vaikkakin se ehkä tekee jo tuloaan takaisin. Olen koittanut nauttia tästä, mutta huomaan isomman aikaa vain ajattelevani, että kohta se varmaan kosahtaa niskaan taas. Olen miettinyt monenlaisten asioiden tekoa, taulujen tai musiikin, mutta tuntuu ettei mikään oikein suju muuten kuin ehkä korkeintaan ihmisten kanssa livenä soittaessa. Ja ihmisten saaminen treenikämpälle on aina hankalaa. Mutta ensi viikolla sitäkin on toivottavasti tiedossa. Ensi kuussa muutan Sopenkorpeen ja sitten matka treenikselle lyhenee, se on mantra jota toistelen itselleni, että maltan olla kävelemättä sinne saman tien. Yritän hillitä itseäni musiikin kanssa, koska juuri nyt tuntuu turhalta tehdä levyjä, joita kukaan ei kuuntele ja olen näemmä jossain aallon pohjassa tämän asian kanssa nyt. Kyllä se pakottava tarve sieltä sitten taas tulee. Yleensä kun sanon näin, se tulee seuraavana päivänä, mutta aivan sama vaikkei tulisi tänä vuonna kertaakaan. On tässä onneksi tekemistä muutenkin.

Koska digiaika ja tietokoneet ovat pettureita ja kusettajia, olen taas menettänyt ison osan levyistä koneellani, käytin osan illasta Swansin levyjen rippailuun ja The Seer jämähti soittimeen. Ostin sen Cardiffissa ollessani 2012, enkä osannut yhtään odottaa, että se tulisi kolahtamaan minuun niin kovaa. Se on yksi eniten itseeni vaikuttaneista levyistä, sanoisin jopa, että se taitaa olla minulle tämän vuosikymmenen paras levy. Se tiivistää täydellisesti sen maailmanlopun odotuksen, joka ihmismielissä pinnan alla kuohui tuona vuonna, ja vielä enemmän sen tylpän tyhjyyden ja hiljaisuuden, jonka tuo maailmanloppu jätti kun ei tapahtunutkaan. Se oli merkillinen vuosi. Kirjoitin tuosta päivästä yhden runon Sähköönkin, luin sen instagramin videoon illalla, löytynee sieltä jos kiinnostaa. Samoin kuin viimeaikojen vesiväri- ja mustemaalaukset.

Koitan ottaa psyykkestäni tolkun ja löytää jonkinlaisen selkeyden tähän epämääräisyyteen. Toivottavasti se tapahtuu nopeasti, suuntaan tai toiseen.

Hiukkasen kiihdyksissä hiukkaskiihdyttimessä

Toisinaan elämä on helvetin mystistä touhua. Niin se tuntuu olevan nytkin. Olen osannut olla levollisin mielin jo muutaman päivän, vaikka mikään ei ole muuttunut. Katson hetkellisesti omaa perspektiiviäni vain jostain sellaisesta kulmasta, perspektiivini nurkasta, ettei se ahdista. En tiedä miksi näin on, mutta olkoon niin, sen aikaa kun sitä kestää. Tekisi mieli kirjoittaa, mutta aikaa on ollut kovin vähän ja tekemistä paljon. Mutta siitä huolimatta seuraava kirja hahmottuu päässä koko ajan paremmin. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu, koska monesti mikään ei tapa mielenkiintoani yhtä tehokkaasti kuin se, että olen tehnyt jonkin asian päässäni jo valmiiksi. Mutta on sitä tietysti joitain asioita, jotka vain vaativat jonkinlaiset raamit ja luonnoksen, etteivät kolise aivan minne sattuu. Usein tosin tuntuu, että pää on yksi vitun LHC jossa törmäytetään samaan aikaan biisejä, kirjojen henkilöitä ja mustesutturoita toisiinsa ja sitten on kaikki vaan aivan vitun sekaisin vailla oikeaa kontekstia. Toisaalta sellaisen ajattelin seuraavastakin kirjasta tehdä. Kirjoittaa ensin eheän kokonaisuuden ja sitten sotkea sen, laittaa vääriä henkilöitä vääriin tarinoihin, irrottaa asioita konteksteistaan ja laittaa henkilöt risteämään toistensa kertomuksiin sattumanvaraisesti, kunnes kaikki on yhtä entrooppista mössöä.


Jos kirjoitusvirheiden määrä poikkeaa tavanomaisesta, se johtuu siitä, että video-ohjelma rendailee tuossa koko ajan raskasta videota, mistä johtuen kone jumittaa huolella. Kirjoittaminen tällä koneella on ärsyttävää juuri tästä syystä, mutta sen lisäksi myös rendaaminen itsessään on hieman mutkikkaampi juttu, sillä kone saattaa jossain vaiheessa vain ylikuumentua ja sammuttaa itsensä.  Se on ehkä ihan pätevä analogia siitä, miten käyn nykyisin nukkumaan. Vaikka nämä pari päivää ovatkin olleet helpompia. Nyt on vapaa viikonloppu, ainut pitkään aikaan. Se on hyvä. Mitä kiireisempi olen ja mitä enemmän saan tehdä asioita, sen onnellisempi olen.

Tekisi mieli lähettää Sähköä jonnekin, missä joku voisi kirjoittaa siitä jotain, mutten tiedä miten nämä hommat kirjojen kanssa toimivat, kun olen puljannut lähinnä levyjen kanssa vuosikaudet. Tekisi mieli kyllä montaa asiaa, mutta jonkinlainen mahdollisuuksien ja tekemisten määrän aiheuttama hämmennys tuntuu pitävän aloillaan. Rajaus on tärkeä taito, ja ehkä onkin syytä opetella sitä hieman. Kun nyt pääsisi soittamaan Käkeä enemmänkin, jotta se homma muotoutuisi kunnolla. Tässä on hienoa se, että se on koko ajan muuttuva ja jatkuva prosessi, joka hahmottuu itsellekin palanen kerrallaan, ja ihmiset pääsevät seuraamaan sitä elävänä lavalla. Joka kerran jälkeen tiedän siitä itse enemmän ja enemmän. Me kaikki tiedämme. Joka kerran jälkeen olo on yhtä tyhjä ja täydellinen. Siitä tiedän, että mennään koko ajan oikeaan suuntaan. Onhan tässä muutama keikka aikaa etsiä sitä polkua. Kyllä se sieltä löytyy.

Elämä lymyilee.

Ostakaahan lisää Sähköä, elämä on taas osoittautunut kalliimmaksi, kuin miltä aluksi näytti. Mutta ei se mitään, koska parin viikon päästä soitellaan Käen kanssa Jess And The Ancient Onesin ja Mustan Ristin lämppärinä, mitä odottelen ihan mielissäni. Viikonloppukeikat eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä tähän maailman aikaan. Jospa sinne tulisi joku, joka ei ole koskaan uskaltautunut tai päässyt arkikeikalle. Kaipa, jos Cut To Fitin keikoillakin muka tulee vielä joku sanomaan, ettei ole koskaan tällaisesta kuullutkaan, mikä nyt taitaa olla jo täysi mahdottomuus. Tästä tulikin mieleen, että kaivattaisiin Torveen enemmän uusia lahtelaisia bändejä, mieluiten jotain muutakin kuin heviä ja räppiä. Saa nykiä hihasta ja laittaa vaikka mailia, jos kiinnostaa lopettaa treeniksellä nyhjäys ja tulla soittamaan keikkojakin.

Kävin myös katsomassa asuntoa Sopenkorvessa, ja otan sen mikäli saan sen. Ainut huono puoli oli, ettei hissiä ole ja muutto täytyy tehdä neljänteen kerrokseen, oikeasti kahdeksat portaat, mutta eipä minulla ole isompia huonekaluja, kuin sohva, työpöytä ja tv-taso. Kaikki muu on helposti kannettavissa ja roudattavissa. Vaikka asunto oli pieni, oli siinä sopivasti alkovi työtilaksi ja parvi jossa nukkua, niin ei tarvitse hommata sänkyä edelleenkään. Hyvän oloinen kämppä, oma pieni luola seinässä. Tässä asunnossa on yksi huone turhana, eikä Kela suostu maksamaan asumistukea täytenä, joten olen ollut koko syksyn aikalailla turhaan kusessa tämän kämpän kanssa. Mutta kohta helpottaa. Koska kävelymatka treenikselle on noin 5 minuttia, voi odottaa levytystahdin nousua entisiin lukemiin. 

On ollut jotenkin outo olo. Olen kuunnellut Kikagaku Moyoa ja etenkin aina kun Can You Imagine Nothing? pärähtää soimaan mietin, että onpa outoa kyetä ajattelemaan omaa kuolemaansa tuntematta ahdistusta siitä. En tiedä mistä tämä johtuu ja kauan tämä kestää, luultavasti (kirjoitin "toivottavasti", mielenkiintoinen psykologinen ikkuna mieleen) ei kuitenkaan kauaa.  Harvemminpa se kestää, mutta siitä huolimatta on outoa ajatella sitä hymyillen ja miettiä, että asioiden kuuluu tapahtua. Minun kuuluu kuolla, jotta joku tulevaisuuden ihminen voi kaivella kaikkea tätä sitten joskus ja ihmetellä tällaisia pieniä viestejä ajasta. Hei. Kuka tahansa oletkin, kiitos siitä, että etsit minut. On vuosi 2018 ja täytän tänä vuonna 29 vuotta. Maailma on monesti ahdistava paikka, mutta mikään ei koskaan ole niin yksipuolista. Elämä on hieno ja kaunis asia, mutta iso osa siitä syntyy suuri sen kontrastin ja jännitteen kautta, jonka kuolema siihen tuo. Ymmärrä se ja opi arvostamaan sitä, niin pääset pitkälle elämässä. Nyt, kun luet sanojani, minä elän sinun mielessäsi, piirrät minusta psykologisen projektion etkä pääse irti siitä, että pienen hetken ajan minä elin sinun aivojesi kautta, sinun tietoisuudessasi, sinun ollessasi minä, istuessamme tässä, kuunnellen Michael Giran The Body Lovers/The Body Haters-levyn kitaran kiertoja ja meluisia ääniä, antaen niiden täyttää tajuntani täysin, sulaudumme yhdeksi ja minä istun tässä tuijottaen tietokoneen näyttöä, puolisoni ja koirani selän takana sohvalla, minä pelkkänä sormien välisenä tietoisuutena. Kiitos, että olet siellä.

Käki elää!

Eilinen keikka meni loistavasti muutamista teknisistä hankaluuksista huolimatta, wurlitzer taisi kärähtää heti keikan alussa, vaikka soundcheckissä toimikin ihan hyvin, enkä suoranaisesti usko, että yhden watin ledikään sitä olisi käräyttänyt. Niin vain kuitenkin kävi ja tuli kannettua sitten puolentoistatonnin ja muutaman kymmenen kilon rekvisiittaa huvin vuoksi Helsinkiin ja takaisin. Onhan se nyt saatanan komea värkki vaikkei toimisikaan. Yllättävän vähän harmittaa vaikka se olisi kosahtanutkin, romu on romua ja romua voi korjata, ja jos ei voi, siitä voi rakentaa jotain uutta. Uskoisin, että saan tuosta keikasta ehkä ääni-, ja videomatskut itselle, siitä voisi vääntää livekeikan youtubeen, koska se nyt oli tuollainen kokonaisuus, yksi pitkä ääniusva ennemmin, kuin settilistallinen biisejä. Kuten sivupaneelista voi huomata, tässä napsahti myös muutama suunnitelma aika nätisti samaan aikaan paikalleen ja keikkoja tuli kevääksi sen verran, ettei jaksa vituttaa oikeastaan mikään.

Eilisistä bändeistä itselle ehdottomasti kovin ylläri oli Loud Lights, jonka olisin napannut heti vetämään Torveenkin, ellei bändillä olisi nyt puolen vuoden keikkataukoa. Syksyllä tosin järkkään varmasti jotain, koska sen verran hyvä meno oli . Koko porukalla oli vaan helvetin hyvä drive soittamiseen, soundi oli sopivasti efektimuhjua ja suttua ilman, että se olisi ollut pelkkää menneisyyden pastissia, ainakaan omaan korvaan.Se on noissa psykehommissa niin helppo tie nostalgisoida jotain sellaista, missä ei ollut koskaan osallisenakaan, rakentaa utopioita mielikuvien kautta. Siinä kai se on isoin ero noiden omien hommien kanssa, että ne ovat aina vain hetkessä elämistä. Soundeissakaan ei varta vasten yritä hakea oikeastaan mitään muuta, kuin sopivasti erilaisia mielikuvia itsessä nostattavia juttuja, ja jousikaikukitara vaan tuntuu menevän suoraan sieluun asti aina, niin sepä se pääasiallinen työkalu silloin on.  Nyt saa onneksi viedä sitä ihmisille niin paljon kuin jaksaa soittaa, mikä on aika helvetin nautinnollinen tilanne. Tulkaahan pällistelemään kun mahis on!

Ensi viikon ohjelma on koulun puolesta melko epäselvä, mutta toivon, että huomenna on aikaa tehdä kouluhommia, koska onnistuin kotona rikkomaan jo toisen hiiren ehkä kuukauden sisään, ja tämä alkaa olla raivostuttavaa. Miksi kaikki pitää tehdä nykyään niin saatanan huonosti? No, ei kai sille mitään mahda. Kaikki vähänkin tarkempaa lapasta vaativat hommat on vain tehtävä koululla, eli siellä saa istua vähän pitempää päivää nälässä, kuin tähän asti. No biggie.

Sähkö

Nyt on kirjat haettu ja ennakot lähetetty. Huomenna lauantaina näitä voi ostaa Helsinki Psych Festiltä, tuon sinne levyjä, kasetteja ja kaikkea mahdollista, soitetaan Käkikeikka 19.20-20.00. Teemana on henkisesti loungekeikka helvetistä, saa nähdä miten siinä onnistutaan. Tavallisimmin odotukset tulee murskattua ja keikan alkumetreillä ja se punainen lanka löytyy siitä sitten vähän myöhemmin, kun jatkaa vaan soittamista.



Tässä on myös tuo meidän tähän asti pimennossa pysynyt sludgebändi Taser, jossa saa myllyttää menemään kunnon tekijäukkojen kanssa. Bassoakin on hauska soittaa välillä, kun se on ihan eri maailma kuin kitara. Sillä saa vedettyä koko jengiäkin mukana tarvittaessa hieman helpommin kuin kitaralla. Hauskaa touhua tuokin. Uudet biisit ovat tosin näitä paljon parempia, niitäkin pistettiin juuri vähän narulle.

Mutta nyt akuutein asia on huominen ja Helsinki Psych Fest. Otan wurlitzerin mukaan kitaran lisäksi, olisi ollut ihan hienoa saada fonia ja muitakin, mutta tällä mennään ja hyvä tulee.  Nyt pitää leikata kynnet, kun sain puolisoni myötä kynsisakset himaan. On ollut kitaran soitto hieman raivostuttavaa hommaa, kun napsuu kynnet otelautaan eikä yllä edes kieliin asti. Mutta huomenna ollaan pelikunnossa.

Tällaista näin

 En ole pariin päivään kerennyt kirjoittelemaan oikein mitään, mutta oikoluin Katoamisen kahdessa päivässä, kirjoittelin joitain juttuja uudestaan ja lähinnä parantelin sitä jonkin verran.Se tuntuu yhä juuri samalta kuin musiikkinikin, joltain sellaiselta joka vain on, en osaa arvioida sitä mitenkään päin, koska se ei tunnu relevantilta. Tuo ja Sähkö ovat minun Eraserheadini, minun Alaston Lounaani ja ties mikä muu. Jotain, josta toivon pääseväni eteenpäin kohti jotain muutakin ehkä. Sähkön ennakkotilauksia on tullut muutama, vielä on pari mustekuvaakin menemättä, eli jos tahtoo tilata sellaisen niin helpoimmillaan 10 euroa tilille:

FI88 5336 0120 0261 78
Jere Kilpinen

Laita viestikenttään SÄHKÖ  ja osoite, niin postitan ne heti, kun saan ne omiin käsiini.

Tuo oikoluku oli melkoinen kokopäiväduuni, mutta eipä siihen kauaa mennyt, kun sen lopulta veti läpi. Muuta tässä ei ole melkein kerennytkään tehdä. Tänään tein kuitenkin jotakin poikkeuksellista: järjestin luokkakavereilleni bileet. Tämä on paras luokallinen ihmisiä, joka minulla on ollut. Hyvä ryhmä. Niin hyvä, että päästin halukkaat tunkeutumaan jopa asuintilaani, olkoonkin, että kämppä haisee popcornilta, voi kuinka ikävää. Oli mukava olla ei-yksin. Lähdin jopa jatkoille Chicagoon ja Ten Dollar's Salooniin, jota ei tapahdu usein. Itseasiassa minusta tuntuu, että melko pitkälti noiden baarien takia aloin kirjoittaa Katoamista ylipäätään. Tai Lahden ylipäätään. Eipä se nytkään puhdas nautinto ollut, mutta oli mukava keskustella vähän kaikesta. Pidän siitä, että kaikki ovat aika erilaisia ihmisiä, eikä kukaan oikein tee samaa asiaa, mikä laajentaa omaakin perspektiiviä tehdessä jonkin verran.

Nyt katson Big Fat Quiz Of Everything 2018. Näissä on parasta se, että vuoden loppua kohti näitä odottaa, sitten on kaikenlaista joulua ja muuta hässäkkää ja ne unohtaa, ja sitten onkin kaksi puolitoistatuntista katsottavana. Nämä ovat parasta viihdettä taas aikoihin, rakastan brittiläisten visailuja aivan liian paljon. Se taas on hirveää katsottavaa, kun tätä koitetaan tehdä Suomeksi vailla mitään rytmitajua. Hirveää. Ainut hyvä oli Pitääkö olla huolissaan, muuten ne olivat kaikki melko hirveitä. Mutta nämä ovat rautaa.

electric hobo - the house that acid built

Tässä on tuo levy jota vääntelin eilen salaisessa lepakkoluolassani. Kuuntelin sen juoksulenkillä ja seison edelleenkin sen takana. Mikä nyt on ihan tervettä siinä vaiheessa, kun sen vääntämisestä on kulunut hätäisesti vuorokausi. Mutta on sitä joitain levyjä, joista miettii heti, että oliko tuokin nyt välttämätöntä. Sitten muistan, että on, koska alunperinkin kaiken tarkoituksena oli tehdä kaikki se musiikki, joka minulle tulee, kaikki ne laulut jotka eivät kelpaa kenellekään muulle, ne valuvat ulos minun käsistäni. Olen antenni joka välittää näitä asioita muille. Ei suoranaisesti ole minun tehtäväni päättää mitä he tahtovat, koska yleensä se voi kuitenkin olla aivan eri asia, kuin mitä minä haluan. Tuota oli kuitenkin hauska tehdä, kun sai kokeilla kaikenlaista.

Nyt kun kaikki ylimääräinen on siivottu päiväjärjestyksestä, voi alkaa fiilistellä ensi lauantain Käki-keikkaa. Soitetaan kvartettina kello 19.20-20.00 Gloriassa, Helsinki Psych Festillä. Olen melko innoissani siitä, että sinne päästiin, vaikka aloin jo ärsyttää itseänikin sen kärkkymisen kanssa. Se on vain sellainen setup, että Käki KUULUU sinne. Ja kun sen kokee, sen tajuaa. Se on asia, jota ei voi selittää, se on asia joka ei edes välity sillä, että kuuntelee jotain suttuisia klippejä internetistä. Se on kokemuksellinen asia joka on sellaisenaan olemassa vain livenä, ihmisten välillä. Se on olennaista ja tärkeää. Se on se rituaali, jota varten minä elän. Jos olette Helsingissä tuolloin, tulkaa paikalle. Lupaan, että se on vaivan arvoista.  Vaikka 40 minuuttia onkin vähän hätäinen veto, mutta kuitenkin. Ehkä siihen kannattaakin rakentaa vain yksi pitkä biisi, korkeintaan kaksi.

Huomenna alkaa asiantuntijaviestintä. Eikös tuollainen nyt pitäisi saada kuitattua punkinfinlandin post countilla. Siellä täytyy kuulema pitää puhekin, voisi vetää jonkun niin psykedeelisen saarnan, ettei siitä voi antaa kuin vitosen tai ykkösen. Arvosteluasteikot ovat hassuja. Ne ovat osoitus siitä, ettei Suomessa taida kommunikaatio oikein pelata, kun amiksessa vaihdettiin yhdestä kolmeen, että se olisi yhdenmukaisempi amkien kanssa, ja amkeissa vaihdettiin melko samaan aikaan yhdestä viiteen. Ihan sama, kun nelosia siellä vain annetaan kuitenkin. Ihan sama mitä teet tai minkä verran panostat.

Musahommia maailmassa, jota en tunne kodikseni enää.

Viime yönä sain taas astetta syvemmän paniikkikohtauksen, joka tuntui vielä aamullakin ahdistavana jälkitilana. Nyt sitä vasten tämä I Don't Feel At Home In This World Anymore, jota katselen Netflixistä tuntuu hyvinkin lohdulliselta, päähenkilöä piinaa täsmälleen samat ahdistukset ja riittämättömyyden tunteet ja eksistentiaalinen tyhjyys, vaikka en usko, että tässä välttämättä mitään valaisevaa loppua onkaan tarjolla. Ihan mielenkiintoinen elokuva, vaikkei oikeastaan millään mittarilla tunnukaan merkittävältä. Outoa sinällään, katsoa elokuvaa josta tietää ettei tämä nyt niin merkittävä ole, mutta ihan hyvin voin antaa tälle sen puolitoista tuntia, jonka tämä kestää. Helvetin hyvää dronea tässä tosin on, vaikkei sitä pitkiä pätkiä tarjoillakaan.

Kävin tänään sitten duunailemassa levyllisen musiikkia, mikä oli ihan terapeuttista. Olisi tosin ollut kivempi soittaa muiden kanssa, kun rumpujen soitto tuntui kerrankin sujuvan, mutta itsekseenhän sitä oli sitten kuitenkin mentävä. Tästä tuli hämärä. Electric Hobo-levy. Dronea, surinaa, säröä, murjontaa ja noisea. Huomasin, että pitkälti meikäläisen rumpujen soiton paskuus on ollut kiinni basaripedaalin löysyydestä, nuija hakkaa ison osan ajasta enemmän nilkkaan kuin kalvoon ja kiristäminen auttoi kummasti. Voisi sitä kai kiristää vielä vähän lisää, mutta paljon parempi soittaa se on nytkin. Ja kai sitä oppii taas vähän lisää kun käy vähänkin useammin soittamassa. Nyt kun tässä saattaa olla muutto Kankaanpäähän edessä, pitänee miettiä miten soittokamojen kanssa tekee. Periaatteessa olisi hyvä, kun olisi yksi setti nauhotusvalmiudessa kotona, kun kerran edes periaatteessa saattaisi olla siihen mahdollisuus. Sinne voisi kutsua porukkaa soittamaankin sitten. Mutta katsellaan nyt. Ensin pitäisi kai tehdä autotallista lämmin tila, mikä ei ole ihan niin pikku juttu. Tai ihan ensin se pitäisi raivata romusta, ilmeisesti.

Tätä kuunnellessa mietin, että mikä se on minussa, joka nauttii niin paljon tuosta kitaran kierrosta ja säröstä ja sielumurskeesta. Somessa näin, kuinka kaveri tekee ihan täydellistä ja virheetöntä ja hienoa levyä. Tiedän jo nyt, että se tulee olemaan yksi vuoden levyistä ja se tullaan noteeraamaan hyvin, ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että se on saatanan hyvä ja hyvin ja huolella tehty. Tulee hyvä mieli hänen puolestaan. Samalla mietin, että en varmaan osaisi enää edes tehdä ns. normaalia musiikkia. Osaisin kyllä soittaa mukana melkein missä tahansa, sovittaa kamaa ja tehdä tyylilajin mukaisia juttuja, mutta osaisinko tehdä enää normaaleita lauluja? Olen kyllä paininut tämän asian kanssa nyt joka kevät, ja joka kevät lopputulos on kuitenkin vähemmän ja vähemmän normaali. Mutta kai se on taas kokeiltava jossain vaiheessa. Ihan vain kokeilun vuoksi. Voin sitten antaa ne biisit vaikka jollekulle. Nyt Dr. Who vie loppuyön.. Elokuvan loppu oli, kuten arvata saattaa, yllätyksetön, vaikka aineksia oli vaikka mihin.

Friday, friday, fun fun fun fun...

Tänään kävin aamusella haastattelussa yhtä keikkaduunia varten, ja meikää alettiin rekrytä siinä jo muihinkin hommiin. Se on sikäli mielenkiintoista rajapintaa, että se yhdistelee tätä nykyistä koulutusalaa ja tuota...krhm.. "sosioekonomista erikoisasiantuntemusta" jota aiemmat duunit ja elämä loisena Lahdessa on näyttänyt.  Vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta duunilta, vaikken ihan tarkalleen tiedäkään mitä käytännössä tehdään, mutta jonkinlainen työpajahomma siinä on tiedossa, eli mikäpä siinä. Onhan sitä tullut vedettyä vaikka minkälaisia ryhmiä ja kun on rahaakin tarjolla, niin ehkä siitä saa takuuvuokrat seuraavaan kämppäänkin jotenkin kasaan. Mikäli nyt edes saadaan kämppääkään, mutta katsellaan. Sitten muutan ensi kuun loppupuolella Kankaanpäähän, omakotitaloon, mikäli näin käy. Ei ottaisi päähän sekään ja toisaalta olen valmis myös siihen, että se menee ja asun vähän "ei missään" täällä Lahdessa. Saa nähdä. Onhan tätä nyt takana sen verran, että alkaa tulla korvista ulos, olkoonkin, että se ruokkii tietynlaista luovuutta. Mutta ehkä sitä on korkea aika koittaa muutakin, veikkaan ettei tietynlainen ahdistus häviä kuitenkaan mihinkään, vaikka kuinka yrittäisi.

Haastattelun jälkeen kävin hyväksymässä runokokoelman matskut. On mielenkiintoista, että vaikka laitoin mailia kymmeneen puljuun ympäri Suomea, niin ainut paikka josta minulle vastattiin ja jossa asiat hoidetaan hyvin, nopeasti ja järkevällä hinnalla on Lahden Sopenkorvessa. Kun Sopenkorpeen saa vielä ruokakaupan, muuta universumia ei tarvita oikeastaan mihinkään, ja universumi voi säästää rendaustehoa huomattvia määriä.

Katsoin myös Dirk Gentlyn kakkoskauden. Toddista oli tehty vähän liikaa Mortya, mitä korosti vielä se, että Elijah Wood alkaa iän myötä näyttää hymyillessään melkolailla pirihiireltä, mutta silti tuo sarja on täynnä niin helvetin hyviä hahmoja ja etenkin niihin sopivia näyttelijöitä, että jo se riittää kantamaan homman maaliin. Ykköskausi oli toki vähän nautinnollisempi siitä miten millin tarkasti kaikki napsahti kohdalleen, minkä lisäksi Bartilla oli paljon isompi rooli. Bart on meikän sielueläin. Se on kuin roolipeleistä tutun chaotic neutralin määritelmä, universumin villi kortti. Olen aina tykännyt tuollaisista hahmoista, joita ohjaa intuitio ja anarkia, joiden keskiössä on vain oma sisäinen koherenssi, välittämättä lainkaan muun maailman tai muiden hahmojen motiiveista. Ehkä vähemmän yllättävää, että niin olen aina nähnyt itsenikin. Koska omassa moraalissani ja omissa motiiveissani muu maailma ei ole koskaan painanut mitään.

Nyt koitan kuluttaa viikonlopun mahdollisimman iisisti, kun se nyt on rauhallisimpia sellaisia pitkään aikaan varmaankaan kumpaankaan suuntaan. Ensi viikon lopulla olen luultavasti saanut runokirjat lapaseen ja alan postittaa niitä. Kymmenestä mustekuvastakin on vielä pari jäljellä, joten tilausta voi laittaa tulemaan jos siltä tuntuu. Voi tuota tosin ostaa viikon päästä Helsinki Psych Festiltä Gloriasta, jossa soitetaan Käki-keikka kello 19.20-20.00. Kannattaa tulla, koska tuollaista keikkaa ei tule ehkä enää ikinä. Flowers of Life on decottanut koko paikan tukkoon uv-hässäköitä ja otetaan itsekin jotain mukaan.

fsdagg

Paluu kouluun meni muuten mukavasti, mitä nyt univaikeudet ja pieni tylsistyminen meinasivat varjostaa ensimmäistä päivää, mutta kyllähän tämä tästä taas. Sama systeemi, kahdeltatoista väkisin maate, kahdeksalta väkisin ylös ja näillä mennään. Saa nähdä mitä tämä lähitulevaisuus tuo mukanaan, vähän sekavaa ja kaikki mhdollisuudet muuton ja muun kanssa ovat levällään, mutta kävin äsken viemässä vähän kampetta treenikselle ja soittelemassa Eetun kanssa. Tuntui siltä kuin olisi soittanut rumpuja lähinnä kämmenillä, kun kantitti koko ajan rimoihin ja nyt on sitten sormet tohjona.

Tässä parin päivän aikana katsoin Netflixistä Mindhunterin, mikä oli ihan hyvä. Nyt aloitin Unabomberin. Kun tähän ottaa vielä Wormwoodin, voi todeta, että Netflix on jyrskäyttänyt viimeaikoina aika paljon melko hyviä sarjoja. Pidän tällaisestä FBI-fiilistelystä, varmaan pitkälti siksi, että pentuna kaikissa jenkkileffoissa EFBIIAI tuntui joltain melkein yliluonnolliselta voimalta, joka tuli ratkaisemaan ongelmat. Oikeastihan tietää, että se on vain joukko hukassa olevia ja ristiammuskelevia byrokraatteja, mikä ei osaltaan vähene näiden uudempien sarjojen myötä. Mutta Mindhunter esimerkiksi sai miettimään monessakin kohtaa, että on tuo psykologian kehityksen vaihe varmaan ollut mielenkiintoista vaiheessa, jossa se on ollut melkoinen villi länsi.

En nyt tiedä mitä tässä enempääkään sössöttäisi. Tällaista tämä elämä nyt on. Lillumista, odotusta ja valumista, runokirja on painofirman käsissä ja sitten katsotaan miten äkkiä sen saa maksettua pois, sen jälkeen pääsen postittelemaan ennakkotilauksia. Ensimmäiset kymmenen saa mustesuttukuvan mukanaan, että sikäli. Muutama on vielä. Nyt syön jotain.

Sähkön ennakkotilaus!

Sain painofirmasta tarjouksen ja ajattelin, että jos joku olisi kiinnostunut ostamaan omansa ennakkoon, niin saan ne aina nopeammin käpäliini, mutten menee ainakin muutama viikko. Sähkö on siis eräänlainen päiväkirjamainen, proosarunollinen ja kuvitettu tekele, 88 sivua, A5 koko. Se sisältää runoja sähkövaloista ja pimeydestä, mekaanisista hyönteisistä, tehdaskaupunkien rytmistä, olemassa olon rikkinäisestä koodista, kauppareissuista viisi minuuttia ennen kello yhdeksää, Lahdessa elämisestä, nisteistä, huumeista, jumalista ja romusta. Tämä ja Katoaminen ovat vahvasti yhteen linkittyneitä, minun Eraserheadini. Se on kai ennemmin omanlaisensa albumi, kuin runokirja varsinaisessa merkityksessä. Tuli tässä mieleen, että sen vertailukohta voi löytyä Burroughsista, vaikken ole sitä suoraan ajatellutkaan. Tuli vain mieleen eräs Cut To Fitin vanha levyarvostelu, jossa aloitettiin sanoilla "The Beatnicks of Grindcore are back!" tai jotain sinnepäin. Silloin mietin, etten oikeastaan samastu beatnickeistä kyllä muihin, kuin Bukowskiin ja Burroughsiin, jotka molemmat kokivat kyllä olevansa sen touhun ulkopuolella. Kerouac etenkin oli niin täysi uuvatti, etten ole saanut mitään kirjaa kovin pitkälle. Burroughs on kyllä rautaa. Se on varmasti valunut läpi kirjoittamiseenikin, vaikken sitä aktiivisesti ajattelekaan. Hienoa vain silti, jos voi käydä samoin kuin itsellänikin on käynyt monien kirjailijoiden kanssa, että toinen johtaa aina taaksepäin historiassa, omien innoittajiensa ääreen. Niin tämän homman kuuluu toimia.

Jos haluat tukea tätä touhua ja tilata Sähköä kotiin, voit joko laittaa mailia tuonne noin, tai jos et halua jutella, voit vain maksaa 10 euroa tilille:
FI88 5336 0120 0261 78
Jere Kilpinen

Laita viestikenttään SÄHKÖ ja nimi ja osoite, niin postitan ne heti, kun saan ne omiin käsiini.  Nyt pitää mennä nukkumaan, koska huomenissa alkaa taas rottaralli ja koulussa nollailu. Pari kuukautta lähinollailua enää.

Pari levyä

Johan tätä vuotta meni viikko ilman, että tein yhtään levyä, vaikka vähän hypistelinkin yhden tekemistä tuossa aikaisemmin. Kone käy vaan niin hitaalla, että parempi tehdä kaikki mahdollisuuksien mukaan ilman sitä. Sitä vasten teinkin tänään nämä kaksi juttua. Sunnuntait ovat kontrastien päiviä, joten tein sitten niitä kontrasteja, eli ambientia, ja kuten piffillä joku lohkaisi, "hevarien ambienttia" eli noisea.  Jokin aika sitten hankin vanhan kelanauhurin, joka jostain syystä tallentaa tosi huonosti nauhalle, mutta nauhoittaessa voi silti soittaa nauhojen läpi, mikä on ihan miellyttävän kuuloista. Teninkin nämä pari looppia, tämä on käytännössä olkkarissa tehty liveveto. Etenkin jälkimmäiseen olen tyytyväinen. Nimen otin nyt kesken olevasta Yasunari Kawabatan kirjasta, kun sitä luntakin nyt kerrankin tuli.  Ei tämä mikään merkkiteos historiassani ole, mutta yhden sunnuntai-iltapäivän fiilis vangittuna ehkä ennemmin. Meditaatio itsessään.



Tämä levy on tehty kokonaan olohuoneessa. Olen puhunut Cédrikille sähkön äänestä taustadronena ja sen tunkemisesta jousikaiun läpi, joten halusin kokeilla sitä. Ensimmäinen on siis stereoplugibrummia muutaman raidan verran. Toinen on sohvan jousi ilman säröä. Kolmas on sohvan jousi efektien läpi, ykkösellä purkkiin. Tämä saa minut hymyilemään. Viimeinen on kumihanska vastaan imuri ottelu monistettuna, siitäkin lähtee helvetin hieno ja väkivaltainen ääni.

Luin tänään Clarice Lispectorin kirjan Passio. Se oli melko mielenkiintoinen, monia omistakin paniikkikohtauksistani tuttuja elementtejä elämän ja inhimmillisyyden hukkaamisesta ja muusta, mutta loppua kohti jumala tuli kuvioihin jotenkin hatarin perustein, mikä tosin ehkä selittyy latinalaisamerikkalaisella taustalla ja sillä, että kirjailija on juutalainen, mutta minua kiehtoi se, että torakka on kirjassa noin isossa osassa, koska hyönteiset ovat omissa teksteissänikin todella keskeisessä asemassa. Olen toki kirjoittanut aiemminkin, että mukelona tutkin hyönteisiä paljon ja tuijottelin niiden touhuja vaikka kuinka pitkään, mutta jokin aika sitten veljeni tokaisi jostain houreesta, että "alkoholisteilla on liskot ja absolutisteilla on hyönteiset." Mietin, että voihan sekin pitää paikkansa ainakin osin. En tosin ole tutustunut vaikkapa Kafkan päihdemieltymyksiin, mutta ainakin tietynlaisia ihmisiä hyönteiset tuntuvat kiinnostavan paljon.  Jään pohtimaan tätä yön pimeisiin tunteihin...

Sähkö

Jälkeenpäin toki tunnistin oloni siksi tutuksi borderline psykoottiseksi tilaksi, jossa olen viettänyt aikaa muutamia kertoja aiemminkin. Tuota seurannut yö, jonka yritin nukkua, meni pitkälti pimeässä hallusinoiden ja pyörien. Voi ainakin sanoa, että vuosi 2018 on jo nyt tuntunut melkein pitemmältä, kuin koko viime vuosi. Melkein.  Miksi sitten ajan itseäni tuollaisiin tiloihin, vaikka tiedän niiden olevan mahdollisesti vaarallisia? Olen miettinyt sitä paljon. Olen miettinyt monia asioita nyt paljon. Yksi  syy on se, että it gets shit done. Niistä löytyy tuon tietyn tekemiseni spektrin tärkeimmät jutut, maaniset, kuumeiset sykkeet ilman, että minun täytyy kärsiä kuukausien maniasta, jota seuraisi pitkään jatkuva loppuromahdus. Tavallaan koko sen syklin tunkee kahteen päivään. Nyt se toi minulle jotain, mitä olen kasannut paremmin nukuttuani läjään.

Sähkö. Tuntuu, että tämä on tämän elämän vaiheeni magnum opus, vaikkei se fyysisessä koossaan olekaan kovin suuri. 86 sivua runoa ja kuvitusta, työnimenä oli kuvitettu opas urbaaniin ahdistukseen tai kuinka hukata itsensä täydellisesti digitaalisessa maailmassa. En vain arvannut, että oikeasti tulisin hukkaamaan itseni täydellisesti sitä kirjoittaessani, ja kasaavani itseni uudelleen sitä kasatessani. Se on täynnä kirjoituksia mekaanisista hyönteisistä, sähkövaloista, aivosähköstä, mainonnasta, televisiosta, Albert Camusta, Beckettistä, pimeydestä, sodasta, tyhmyydestä, nostalgiasta, ties mistä. Se on yritys debugata omaa koodiaan jatkuvalla syötöllä, etsiä virheitä, kunnes tajuaa koko oman lähdekoodinsa olevan vain kasa merkityksettömiä symboleita, rikkinäisiä rivejä jotka eivät tee mitään, pelkkää siansaksaa. Se sisältää osan Tyhjien Ruumiiden Huuto-vihkosen teksteistä, ne jotka kokonaisuuteen sopivat. Koska sen levikki taisi lopulta olla about 5 kappaletta, en usko, että teen hirveän suurta rikosta antaessani niillekin suuremman alustan. Käyn parhaimmillaan neuvotteluja painopuljujen kanssa, tätä tulee aluksi viisikymmentä kappaletta.  Käännän sen myös englanniksi ja otan sitäkin vähän ehkä tulevia rundeja ja muutamia ystäviäni varten. Kunhan hinta on kohdallaan. Ja jos tämä menee hyvin, saatan duunata jotain vanhempiakin kirjoja. Katoamisen kanssa odottelen vielä loputkin hylkäykset, koska Like ja Sammakko on vielä tulematta. Ne ovat oikeastaan alunperinkin olleet ainoa toivo isommasta julkaisusta tuolle. Mutta vaihtoehtoja toki on.

Tuona pari päivää kestävänä aikana tuli myös maalattua, ja tehtyä musiikkia. Musiikki on ehkä vääräsana, kirjoittelin lyhyen novellin Romupihan shamaanista joka imppailee näkyjä paperipussista, mumisin sen nauhoittamani pohjan päälle. En tiedä oliko se mistään kotoisin, mutta youtubeen se jossain vaiheessa pätkähtää, kun kerta oli ylimääräisiä nestevideoitakin.  Tauluun sen sijaan olen tyytyväinen. Sen nimi on Bleak Flowers, ja se on tässä koirani vieressä. Pimeyden masentavuudesta kertonee jotain se, että koirakin hengaili mielellään koko ajan kirkasvalolampun edessä.

Kävin tänään myös hakemassa postista Miki Liukkosen O:n, joka nyt polttelee tuossa pöydällä. Luen ensin kaikki kirjastonkirjat, mikäli itsehillintäni riittää tuon pinkan loppuun asti, juuri nyt ei oikein mitenkään meinaisi riittää, mutta katsotaan nyt.

Hereillä oleminen.

Tämä on ollut yksi elämäni oudoimmista vuorokausista. Aika vain liukenee ja valuu, valvoin yön ja nukuin noin 4 tuntia jossain välissä päivällä, pihalla on ollut koko ajan aivan saman näköistä, vihaan tuota pimeyttä aivan saatanasti, en pimeyttä yleensä vaan tuota nimenomaista, keinovalolla tekohengitettyä pimeyttä joka on joka vuorokauden aikaan aivan samanlaista, kuvottavaa, vailla mitään merkkiä mistään luonnollisesta ajankulusta, tämä on aivan helvetin disorientoivaa ja ahdistavaakin. Maalasin taulun ja tein musiikkia, mutta niiden purku on edessä myöhemmin, kunhan saan nukuttua ja selvitettyä päätäni. Ajattelin käydä maalaamassa vielä yhden taulun, mutta sen jälkeen nukun, ja jos vielä menee helvetti iltapäivä kolmeen ennen kuin pääsen sängystä ylös, en tiedä missä tai kenessä on vika. Tämä on ollut aivan helvetin absurdi päivä. Etenkin viimeiset kaksitoista tuntia ovat olleet psykedeelisintä pitkään aikaan, eikä pelkästään hyvässä, oikeastaan ei yhtään hyvässä. Mutta sellaista se on. Tietoisuus ja siinä oleminen. Lihassa ja nahassa oleminen. Elossa oleminen.

Tahrat

Sana. Tahra jota ei saa enää pyyhittyä poiskaan, kun kerran meni sen eteensä läikyttämään. Yritän sutata sitä pois, mutta tahra vain leviää ja kasvaa, imeytyy tajuntaan kuin pöytäliinaan, saa koko ajan uusia merkityksiä ja syventäviä muotoja sitä seuraavista uusista tahroista, näistä jokainen kertoo vain lisää kyvyttömyydestäni lopettaa sotkemista, vaikken tahtoisi sotkea enää mitään. Mitä enemmän sotken ja tahraan, sitä likaisemmaksi maailma jää jäljiltäni, sitä enemmän ihmiset luulevat tietävänsä millainen olin, kun seuraavat jälkiäni ja sotkujani joka paikkaan, tätä maalausta täällä, tuota ajatuspolkua tuonne ja takaisin, niin, kun kulkee jonkun perässä ja katselee hänen jälkiään, voi kuvitella tuntevansa hänet hyvinkin, eikö vain? Mutta todella kukaan ei tunne ketään. Nämä tahrat kertovat vain onnistumisistani tai ainakin vain mitättömistä epäonnistumisista, mutta todellisesta häpeästä ne eivät kerro mitään. Ne ovat kahvitahroja, eivät sperma- tai veritahroja, sillä ne ne vasta kertoisivatkin jättäjästään paljon. Nämä ovat tahroja, jotka on helppo läikyttää kahvilla tai maalilla, mutta todelliset, omasta lihasta vuodetut tahrat ovat silti harvassa, olkoonkin että raahaudun eteenpäin veitsi pohkeessa, joka paikkaan tiputtaen kuin vuotava öljytankki.

Aika on pahin vihollinen, koska se pakottaa meidät ajattelemaan itseään koko ajan, joka ikinen asia tässä kiireisessä ajassa muistuttaa meitä ajasta, joka ei ole missään mielessä absoluuttinen, vaan täysin suhteellinen, kysy vaikka keneltä tahansa, joka on soittanut kitaraa kolme tuntia ihmisten edessä, aika vain liukenee ja häviää ja menettää merkityksensä, kun taas tällaisina iltoina se valuu käsistä ilman, että voit tehdä sen eteen juuri mitään. Mutta sellaista se on, ja sen kanssa täytyy vain elää. Lisää tahroja, lisää turhia sanoja, jotka eivät tunnu merkitsevän mitään, mutta jotka täytyy kirjoittaa ulos, koska ei osaa olla hiljaakaan.

Ehkä pitäisi tehdä uusi tahra. Soittaa mitä ikinä onkaan ulos tulossa ja antaa sen vain vuotaa pitkin lattioita. Ehkä teen niin. Ehkä se auttaa. Tai sitten ei. Mutta kokeilla voi aina. On se auttanut niin usein ennenkin. Miksei sitten nytkin?

Uutta vuotta kai sitten.

Tässä on Wisteria Recordsin Dronecember kokoelma, jolla on myös pari uutta Electric Hobo biisiä. Duunailen tässä myös uutta Electric Hobo levyä, ainakin päässä se on työnimellä The Shape of Noise Rap To Come. Saa nähdä tuleeko sitä oikeasti räpättyä, mutta ehkä sinne voisi jotain huutaa kuitenkin. Soundi tulee ainakin olemaan tiukka. Löysin nimittäin sellaisen samplepaketin, joka on sitä mitä olen aina kaivannut konemusiikin tekemiseen. Perjantaina saatan myös mennä duunailemaan noisekolinoita ja jousiräminöitä kaverin konemusiikkikeikalle, jos joutaa saada settinsä kasaan siihen mennessä.

Päivät ovat kuluneet omalla tavallaan. Herään joskus yhden ja kolmen välissä. Pelaan pleikkaria. On ilta. Katsotaan Mr. Robotia. On aamu. Käyn nukkumaan. Sama uudestaan. Se on jotenkin hämmentävää, että joka vuosi tämä tammikuun alkupää on aika samaa kauraa, kun ei valoa ole muutenkaan, ja nukun sen vähän pois mitä on. Nyt kävin sentään juuri lenkillä. Siitä tuli vähän parempi fiilis. Sen jälkeen maltoin käydä suihkussakin, ja kai se fyysinen puhtaus nyt jotain tekee oloon. Kyllä sillä ahdistus vähenee. On tässä tullut pari piirrustustakin väännettyä.

Että näillä eväillä. Iloista uutta vuotta ja samoja valheita, joita ihmiset aina itselleen kertovat, kun luulevat vuoden vaihtuvan täsmällisellä kellonlyömällä täsmällisenä ajankohtana, vaikka jokainen meistä on tullut mukaan kuvioihin aivan eri ajankohdissa ja kellonlyömissä. Mutta tällaisia nämä jutut nyt ovat. Tekisi mieli vain duunata musiikkihommia yötä päivää, mutta tässä on nyt vielä velvoitteita ja muutakin tekemistä. Niin niitä tosin tuntuu aina olevan minun ja soittamisen välillä liikaa. Mutta kaipa nämä asiat sitten jotenkin tasoittuvat, jossain vaiheessa.