Lisää Käkiä

Tänään käytiin Cédrikin ja Terhin kanssa nauhoittamassa vielä yksi muistikortillinen, eli noin pari tuntia Käkeä, ja on tämä vaan sellaista touhua, ettei voi mitään. Hiljentävää hommaa, sielua puhdistavaa ja mielen totaalisesti tyhjentävää, kun se vaihde sattuu löytymään. Parhaimmillaan tämä voi muutamassa minuutissa ylittää täydellisesti kaiken sen, mitä kuvittelin ehkä saavani aikaan koko elämäni aikana,  heittämällä ja helposti. Ja vaikka se on varmasti isoimmalle osalle vieraannuttava tekijä, tai se mikä ei tee tästä "oikeaa musiikkia" on tässä kaikkein hienointa se, että sanaakaan tästä ei ole sovittu ennalta. Se on vain suoraa ymmärrystä, kommunikaatiota, tajuamista, todellista yhteyttä. Tällaisena triona tämä homma futaa kyllä myös täydellisesti, se tuli todistettua Mitäs Mitäs Mitäksilläkin. Sellaisenaan se ei kaipaa rytmiä tai rakennetta, se saa olla vapaa kaikesta ylimääräisestä. Olen onnellinen siitä, että seuraavan isomman porukan Käki-keikan saa soittaa Helsingissä, jonne tätä ei ihan kauhean usein tässä muodossa saa vietyä. Mutta mielellään soittaisi myös näitä trio-juttuja, koska näissä on aivan oma taikansa. Se hiljaisuus, jota olen aina halunnut musiikista. Se ikuiselta tuntuva hetki, joka rauhoittaa väkisin paikalleen.  Se, miten äärettömän vähät elementit ja muutokset saavat tuntemaan niin paljon. Veljeni kuvasi tätä parhaiten sanomalla, että on hienoa miten Käki on sellaista musiikkia, jota laittaa taustamusiikiksi, mutta 20 minuutin jälkeen huomaakin itse jääneensä taustalle, kun musiikki täyttää kaiken. Se on aika hienoa.

Koska ihmiset ovat tänä aikana kyvyttömiä keskittymään mihinkään mikä vaatii enemmän kuin 3 sekuntia, pistän kaksi yli kaksituntista musiikillista möhkälettä kokonaisuudessaan internetiin vielä ennen uutta vuotta. Tiedän, että on muutama ihminen, jotka kuuntelevat ne kokonaan ja ymmärtävät sen kaiken. Kaikki muut voivat vaikka suksia helvettiin. Käki on paras asia olemassaolossani. Se hävittää yksinäisyyteni ja yhdistää minut muihin ihmisiin. Se on minun tapani kommunikoida muiden kanssa, mutta myös se perintö, jonka jätän niille jotka tulevat meidän jälkeemme. Ja yksinkertaisimmillaan; se on vain ihan helvetin kivaa! Se tarjoaa mahdollisuuden ajatella musiikkia muuten, kuin jonain helvetin levy-yhtiön tuotteena jota tarjotaan kuluttajille, jota paketoidaan helposti sulatettavaan muottiin ja kuunnellaan ehkä viikon verran. Nämä eivät seuraa aikaansa, ne ovat kaikesta ajasta irrallisia, koska ne ovat kokemuksellisen ajan mittayksiköitä, ne eivät ole albumeita eivätkä koostu biiseistä, ne pakenevat kaikkea sitä typeryyttä, jota musiikissa vieroksun. Tämä on vapaus tehdä ihan mitä tahansa. Ja se tuntuu helvetin hyvältä. Aivan sama vaikka se olisikin vallankumous, jota kukaan ei ole näkemässä. Se on yksinään kaatuvan puun ääni.

Nautin kaikesta mitä saan tehdä nyt todella paljon. Luultavasti se otetaan minulta ennen aikojaan pois, mutta aion pitää siitä kiinni viimeiseen asti. Ensi vuodellekin alkaa tulla keikkoja taas vähän kerrallaan. Tulkaa paikalle, jos tahdotte olla rauhassa maailmalta hetken aikaa. Luultavasti siellä ei ole ketään muita, joten saatte todellakin olla rauhassa.

Käkiä

Vuoden todennäköisesti viimeinen keikka on soitettu. Kolmetuntinen Käki-keikka Torvessa. Heti kun ajelin homman loppuun, mietin että miksi, miksei jatkettu pitempään, mutta syynä oli kai melko pitkälti turhautumiseni humalaiseen yleisön edustajaan, joka rypi ympäri romuja siinä vaiheessa jo sen verran kovalla innolla, että teki mieli liipaista päin näköä ja heivata ulos ravintolasta. Ajattelin, että olihan tätä jo aikansa. Hyvin olisi kyllä voinut jatkaakin, mutta olihan tuossakin jo. Seuraava tällainen pitempi on tiedossa mitä luultavimmin 16.2 Redissä, siellä Kalasataman vapaakaupungin Olohuoneessa. Tässä alkoi odotella sitäkin jo melko innolla.  Ehkä sitä voisi järjestää lisää tätä älämölöä myös enemmän. Tuntuu vain, että on hankala hoitaa tuota roudauspuolta pitemmälle kuin Torveen, mutta eiköhän sitä saisi vaikka Majavaan jonkun monen tunnin keikan kun kyselee ja järjestää.

Parhaimmillaan tämä on kyllä aivan saatanan päräyttävää touhua. Parasta mitä olen ainakaan oman elämäni kontekstissa keksinyt tehdä. Ja siihen saa aina vain paremmin sopivia yksilöitä mukaankin, mikä on hienoa. Joskus vielä saan kunnon romubigbandinkin tähän touhuun mukaan. Selkeästi pitää lopettaa kaikkien sanojen käyttö musiikin määrittämisessä, kuin joillekin tämän sulattaminen ambientina on hankalaa, mutta minulle se on ollut lähinnä helpoin sana kuvaamaan musiikkia jossa ei tapahdu juuri mitään. Ehkä tämä on lähinnä melun ja hiljaisuuden kompositiota, hiljaista noisea tai jotain sellaista. Dada musiikki on kyllä mielestäni myös riittävän hyvä termi, koska se on lopultakin täysin tajunnanvirtaista ja sattumanvaraista, vailla mitään suunnitelmaa tai sopimuksellista ulottuvuutta. Pelkästään yksilöiden tajunnanvirtaa jonkinlaisena yhteisenä kokemuksellisena todellisuutena. Dada!

Olen viimeaikoina taas lueskellut enemmän dadaismista tuon Hans Richterin Dada: Art and Anti-Artin myötä ja sikälikin se samastuminen on ollut äärettömän vahvaa.  Duchampit ja muut nyt ovat yksiä suurimmista taiteellisista esikuvista muutenkin, mutta sen lisäksi olin jotenkin yllättynyt siitä, että kun ajattelee miten dadaan muka kuuluisi se hölmöilyn ja huumorin ulottuvuus, niin aika iso osa porukasta on kuitenkin ollut henkisiltä ominaisuuksiltaan aika samanlaisia kuin minäkin, jonkin sorttisia nihilistisiä mesoajia jotka eivät ole jättämässä taiteen konventioihin kiveä kiven päälle. Saman minä aion tehdä musiikille, repiä sen palasiksi ja näyttää miten typerät jutut siinä herättävät typerämmissä arvostusta, millaiset vitun typerät kliseet pitävät koko systeemiä kasassa ja antavat oikeutusta kaikenlaiselle idiotismille. Käki on sota musiikkia vastaan, sota rock'n'rollia ja sen totaalista typeryyttä vastaan. Käki on vapaus kaikista niistä kliseistä joilla muusikot rajoittavat itseään täysin suotta. Se on pelkkkää ääntä jolle ei tarvitse antaa sen tarkempaa määritettä, vaikka genren kyselijöitä riitti tämänkin keikan jälkeen jonoksi asti. Sanoin, että minulle se on vain musiikkia, sitä mitä tulee ulos kun alkaa soittaa. Ei se mitään sen kummempaa määritettä kaipaa. Näin myös ensimmäisen ja varmaan viimeisen Pahoinvoinnin Spiraalissa-tatuoinnin, mikä oli samaan aikaan helvetin hienoa, että kantajan puolesta vähän surullista. Mutta minkäs teet, hieno se silti oli!

Huomenna käydään luultavasti nauhoittamassa lisää asioita. On tämä vaan kaiken tämän vaivan arvoista.

Joulua

On hämmentävää katsoa itseään kotivideolta. Sikäli olen onnellinen, että äidilläni tuollainen arkisto niitä on, koska ne maalaavat melko hyvää ajankuvaa 90-luvusta, hieman realistisempaa kuin Tuukka Temonen, minkä lisäksi siellä on joitain herkullisia sattuman mukaisia leikkauksia. Esimerkiksi suoraan ralliautosta märehtivään ja kameraan tuijottavaan lehmään. Lisäksi oli mielenkiintoista nähdä esimerkiksi joitain joululahjoja, joilla on ollut isompi vaikutus psyykeeseen. Yksi tussipaketti oli pitkään eräänlainen unityökalu, aina jos tahdoin vaihtaa näkemääni unta, vaihdoin tuosta paketista tilalle jonkun toisen tussin ja uni vaihtui samalla.

Ennen olen katsonut itseäni lähinnä sillä silmällä, että olenpa ärsyttävä ja kitisevä lapsi. Nyt tajuan, että iso osa asioista joita sanon, on lähinnä kieltämistä ja jonkinlaista itsetuntemuksen hahmotusta, en tahdo pelleillä kameran edessä aikuisille tai esittää temppuja pyydettäessä. Se on jatkunut aika pitkälti samana. Samoin kuin se, etten oikein lämpene esitystilanteille ylipäätään. Jos joku ihmettelee, miksi soitan lavan ulkopuolella aina kun se on mahdollista, niin melko pitkälti juuri siksi, että mielestäni rokkenroll ja kaikki siihen kuuluva pönöttäminen on vitun typerää touhua ja joutaisi kuolla pois kokonaan. Se ei ole mikään yritys "tehdä joku juttu" siitä että on yleisön seassa, vaan yritys tuhota about miljoona juttua ja ennakkoasennetta, joita muusikkouteen ja soittamiseen rakennetaan, kaikki se vitun turhamainen sössötys ja elvistely ja melko pitkälti ihan vaan miehinen uuvattius jossa ollaan siellä ihmisten katseltavana erinäisiä kliseitä läpijuoksemassa. Minä en ole esiintyjä. Minä olen kanavoija. Antenni. Ukkosenjohdatin.

Nojaa, olisikohan siinä taas manifestia joulupöytään ihan riittävästi. Opinnäytetyöno Suljettu Piiri on nyt myös olemassa. Niitä on vain 30 kappaletta, oikeastaan 29 koska kusin jo yhden tekijänkappaleeksi. Hinta 20 euroa, jos sellainen kiinnostaa, mutta minulla ei ole isompaa hinkua niitä myydäkään muuten kuin niille, jotka sen todella tahtovat. Olin aika otettu, kun yksi kanadalainen tahtoo ostaa kaikki suomenkieliset runokirjatkin vaikka tietää ettei luultavasti saa niitä koskaan luettua, mutta estetiikka kiehtoo ja kiinnostus on kuulema kova. Hattu päästä. Hyvää joulua teille noin niinkuin muutenkin.

Piirrustuksia ja musiikkihommia.

Tässä on uusi laulu, jonka nauhoitin eilen. Se tulee seuraavalle albumille, jossain vaiheessa. Ajattelin nauhoitella tänäänkin lauluja, mutta innostuinkin piirtelemään sen verran paljon, etten sitten tehnyt niin. Sen sijaan piirrustelin tämän. Se on taas ensimmäinen paperi tulevasta isommasta kokonaisuudesta. Tiedän, etteivät kuvat ole kauhean hyviä, mutta näitä isompia on aina hieman hankala kuvata. Ne pitäisi nähdä livenä, mutta kun satelee lähinnä hylkäyksiä, niin minkäs teet.

Väsymys meinaa painaa, mutta onneksi tässä nyt ei montaa päivää tarvitse kestää eikä koulukaan ole kauhean rankkaa. Joulun alle tuli vielä Taserin keikka Lepakkomieheen, mikä on hemmetin hyvä, koska viime keikasta jäi vahvasti sellainen fiilis, että pitää päästä tykittelemään mahdollisimman paljon. Nyt kun on bassokamppeetkin kohdallaan niin ei tarvitse stressata mitään. Siitä minä nautin. Keväälle tuli keikkoja myös. Eli eiköhän tätä elämää pysty katselemaan taas eteenpäin vähän kerrallaan.

Nimishommia

Kuten ehkä näette, tai sitten ette, olen vaihtanut blogin omalle nimelleni. Syy ei ole se, että haluaisin yhtään enempää huomiota kirjoituksilleni, ja saakin nähdä tarvitseeko tässä koittaa jossain vaiheessa taas suojautua ylimääräistä uuvatismia vastaan paremmin, kun olen helpommin löydettävissä. Pääasiallinen syy tähän on kuitenkin se, että kun kaikki nämä googlen hommat ovat samaa tiliä ja pääasiallinen sähköpostini on linkattu tähän blogiin, tuntuu melko typerältä lähetellä virallisempia sähköposteja osoitteesta, jonka omistaa Kelan Vihollinen. Toki sähköposteja voisi tehdä lisää, mutta ajatellaan vaikka, että olen "aikuistunut" ja ehkä kasvanut vähän kerrallaan irti siitä kaikesta painolastista, jota olen kantanut mukanani jostain menneisyydestäni. Toki vieläkin huomaan tulevani aika eri maailmasta, kuin isoin osa ihmisistä ympärilläni, oli kyse aivan mistä tahansa viiteryhmästä (edes "taiteilijat" eivät varsinaisesti ole herättäneet sen suurempaa tuntemusta siitä, että olisin jotenkin itseni kaltaisten ihmisten joukossa, mutta ei sen tarvitsekaan, tässä hommassa erilaisuus on nimenomaan rikkaus ja on mielenkiintoista keskustella eri taustoista ja motiiveista tulevien ihmisten kanssa samoista kiinnostuksenkohteista), mutta se ei enää aiheuta samanlaista vastareaktiota kuin joskus. Tiedän aika tasan tarkkaan, mikä minua ajaa eteenpäin, eikä sitä voimaa pysäytä oikeastaan mikään. Toki nimeni on paljon typerämpi, kuin Kelan Vihollinen, tai joskus sen vastapainona käyttämäni Vilan Kehollinen, tai Herra Aasi, tai mikä tahansa "ei-Jere Kilpinen" jota olen yrittänyt elämäni aikana käyttää. Käytännössä koskaan ei ole ollut kyse minkäänlaisista naamioista tai alter egoista, niinkuin vaikka monilla taiteilijoilla ja tuntemillanikin ihmisillä on. Se on ollut vain keino piilottaa itsensä työasioiden ja muiden vastaavien yhteyksien takia, joiden takia kirjoittamiani asioita voitaisiin yhdistellä konteksteihin, joihin ne eivät liity. Nyt olen sellaisista vapaa. Olen tässä ihan itekseen, ja nyt katsotaan mitä siitä seuraa.

Eilen oli Taserin keikka Torvessa, yleisöä ei ollut juurikaan, mutta nyt se touhu on sitä mitä pitää. Ei muuta kun säröt päälle ja kohti tunnelivaloa, helvetti että oli kivaa! Huomenna soitetaan Kokkolan Corner'sissa, eli jos olet lähimailla, tule katsomaan. Lupaan, että on kunnon vitun sludgea! Kiovakin on etenkin keikkasettinsä komposition kanssa helvetin hyvä ja Riviera oli kunnon myllytyspunkkia, jota ei ole koskaan maailmassa liikaa jos sen tekee noin hyvin.

Onhan tässä kaikenlaista vireillä, mutta puhutaan sitten kun on puhuttavaa, melkolailla linja-autoissa istuskeluun menee huominen ja sunnuntaina pitäisi viettää Porissa 5.30-16.30 välinen aika. Saa nähdä mitä sitä keksii. Kylmä voi olla, vähän jo mietin omalla autolla Poriin ajelua, mutta saa nyt nähdä. Kummiskin leviää auto saman tien, parempi jättää pihaan vaan.  Nyt menen saunaan. Pesen eilisen itsestäni ja valmistaudun huomisen saastaan. Hyvä elämä.

metaDada!

Tämä päivä kirkastui minulle huomattavasti eilistä parempana. Illalla mietiskelin, että vaikka kaikki menetelmäni ja filosofiani ja taiteen tekemisen välineeni ovat jotain zenin lähtökohdista ammentavaa dadaa, tuntuisi typerältä sanoa itseään vaan suoraan dadaistiksi näin 100 vuotta myöhässä, vaikka selkeästi tässä taas maailmansodan kynnyksellä ollaankin, että kaipa samat vastaavat teemat kulkevat jonkinlaisissa aalloissa. Se tuntuisi silti vähän samalta, kuin sanoa itseään "punkkariksi". Ei sillä, että siinä olisi mitään vikaa, mutta juuri siinä vaiheessa, kun jostain impulsiivisesta ja räjähdysvoimasta tulee muotokeino ilmaisuvoiman sijaan, se on mielestäni jämähtänyt paikalleen ja kuollut pystyyn. Tästä syystä ajattelin, että tämä tekemiseni tarvitsisi jonkun uuden nimen, uuden käsitteen jonka alapuolelle se menisi. En tiedä miksi tämä tuntui eilen itselleni niin tärkeältä. Jotenkin se tuntui taudinkuvalta, jolle olisi saatava nimi, jotta oma tapa käsitellä sitä helpottuisi. Minulla oli tarve määrittää sitä, kuvata tätä samasta lähteestä pulppuavaa tajunnanvirtaista sattuman ja harkinnan, vahingon ja komposition välistä suhdetta, joka ei kuitenkaan ole sama kuin 100 vuotta sitten, vaan tehty tälle ajalle, tälle digitaalisen tietoisuuden alkuaskelten ajalle, ennen kuin synteettiset tietoisuudet ovat vielä syrjäyttäneet lihamielet..... Onnea sellaisen keksimiseen sitten.

Tänään kuitenkin luin Francis Picabian roolista dadaistien liikkeessä. Siinä missä muu porukka piti yllä edes jonkinlaisia ideaaleja ja moraalia, Picabian kanssa seurustelu oli kuin "tapaaminen kuoleman kanssa", hän näki maailmankaikkeuden merkityksettömyyden ja taiteellisen tekemisen turhuuden, mutta myös oman kyvyttömyytensä estää kaikkea sitä taiteellista ilmaisua tulemasta ulos, ainut arvo taiteella oli ekspressiivinen, eli kuulosti äkkiseltään melko tutulta. Olisin toivonut hänen töidensä olevan vielä hieman villimpiä, mutta ovathan ne varmasti aikaansa nähden olleet sitäkin. Jotenkin tuon myötä tosin mieleni rauhoittui. Aivan sama miksi tätä sekoilua sanotaan, sadan vuoden päästä joku voi saada siitä lohtua, ellei aika ole minua jo haudannut, ja jos on, niin olkoot, minä en ole omaa häpeääni todistamassa. Jos luet tätä sadan vuoden päästä, yritä löytää Oujia-lauta ja kertoa minulle, millainen aika on minulle ollut, jotta voin tulla kummittelemaan kaikille niille, jotka ovat minut haudanneet.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun istuin meditoimaan tässä illasta, totesin vastauksen olleen koko ajan aivan liian helppo, niin helppo, että se on jäänyt minulta huomaamatta. Turpa kiinni. Istu suorassa. Tuijota seinää. Siinä kaikki.  Ole. Tee. Se on ainoa asia jolla on pienintäkään merkitystä. Sen sanallistaminen on muiden migreeni. Tiedän sanallistaneeni asioita ja mieleni myllerrystä jo aivan liikaa tämän blogin kautta, se on luultavasti nykyään ennemmin henkisiä prosessejani hankaloittava kuin yksinkertaistava asia, koska se pakottaa minut itse tekemisestä niiden prosessoinnin äärelle. Tarvitsen enemmän aikaa soitinten ja piirrustusvälineiden, ja vähemmän aikaa tietokoneen kanssa. Niin yksinkertainen on tämä olemiseni pohjimmainen dilemma. Aloitin tänään myös isomman piirrustuksen, piirsin 4 tuntia putkeen ja se oli täydellistä. Koululla ei ole ylimääräisiä häiriötekijöitä, saa tehdä rauhassa. Se on hyvä juttu. Ikäväkseni en kerkeä jatkaa ennen maanantaita. Huomenna Lahteen, illalla Taser Torvessa, otan Metadadaa mukaan. Olen valmis mihin vaan.

murentumisia

Jotenkin tuntuu, että kaikenlainen kiinnostus minkäänlaiselle ulkoiselle hyväksynnälle tai muiden määritelmien kuuntelemiselle on tasan nolla. Näyttelyitä ei putoile sen enempää kuin ennenkään, hylkäyksiä kyllä. Opettajat tuntuvat vähän hämmentyneiltä sen suhteen, kun jotenkin kai ajattelevat tekemistäni valmiimpana, kuin minä galleriat sen ilmeisesti näkevät. Mutta minulle ei ole tässä mitään uutta. Minä olen erittäin tottunut siihen, että instituutiot eivät tajua, vaikka kollegat ja tämä pieni mutta tärkeä yleisöni tajuaa. Sitähän tämä on ollut koko ajan. Minulla on aika selkeä käsitys siitä, ettei tämä touhu luultavasti mene perille ennen kuin vasta elämäni loppupuolella, tai jopa vasta sen jälkeen. Se vituttaa ajatuksena jo valmiiksi. Ei siksi, ettäkö jäisin paitsi jostakin täysin typerän yhden tekevästä, kuin maineesta tai hyväksynnästä, rahasta nyt puhumattakaan, vaan siitä että ihmisten ymmärrys mahdollistaisi entistä parempia taideteoksia, isompia kokonaisuuksia, parempia tiloja niiden tekemiseen ja toteuttamiseen. Ensi vuodelle on sentään yksi juttu ehkäpä, Suomen ulkopuolella. Kaipa se on lähdettävä tekemään asioita muualle ylipäätään.

Eniten turhauttaa juuri se, että aivan hyvätkin tekeleet lojuvat missä lie, osa hyllyn takana lojumassa ja pölyä keräämässä, osa treenikämpällä homehtumassa, mikä missäkin. Toisaalta kampetta tulee sillä tahdilla, että voisi joka vuosi vaan alkaa polttaa kaiken vanhan, ja silti voisi pitää näyttelyä koska vaan. Ehkä osa gallerioista pelkää sitä, että olisin yhdistämässä ääntä perinteisempiin muotoihin, se vaikuttaa liian vieraalta ja pelottavalta hiljaisiksi mielletyissä tiloissa. Vaikka hiljaisuutta minä siellä enimmäkseen soittaisinkin. Mutta kun ei mene perille, niin ei mene. Olkoon menemättä sitten. Ei minulla ole energiaa mukautua ja nuoleskella ketään. Muiden kiinnostus ei kuitenkaan vaikuta taiteelliseen työhöni tavalla tai toisella. Se on mitä on, kaikesta, jopa minusta itsestäni riippumatta, se on sattumia ja vahinkoja sarjoina.

Osin tähän kaikkeen olemiseeni turhautuneena teinkin manifestin. Manifesti on sellainen juttu, jonka yksi typerä ihminen kirjoittaa muille vielä typerämmille, jotta nämä saavat jääkaapin oveensa jotain iskulauseita, joita voi iskostaa mieleensä joka aamu.

-TAIDE ON PASKAA! Jos se ei tule ulos yhtä luonnollisesti, lopeta.
-TAITEELLA EI OLE MITÄÄN MUUTA ARVOA, KUIN SEN ARVO HAAVANA. Jos se ei auta sinua vuotamaan kaikkea pahaa verta ulos ja tulemaan paremmaksi ihmiseksi, se on hyödytöntä.
-KUKAAN EI VOI OMISTAA TAIDETTA. Voit omistaa vain idean semioottisen ilmentymän tai kuvan, mutta jos et ymmärrä itse ideaa, kuva on täysin tyhjä.
-TAIDE ON VEITSI. Jos se on tylsä, se on turha. Tylsyys itsessään ei tosin ole turhuutta. Kaikki on kiinni kompositiosta.

luhistumisia

Joskus raivostuttaa suunnattomasti, kun olisi inspiraatiota ja intoa tehdä asioita, mutta teknologioiden yhteensopimattomuus seisoo tämän kaiken välissä. Useimmiten koen tätä raivoa FL studion kanssa, kun huolella keräämäni samplekirjasto kaiken maailman kolinoita, kohahduksia ja räjähdyksiä ei siirrykkään tälle uudelle koneelle, eikä vanha enää ole siinä kunnossa, että jaksaisi pyöritellä yhtään mitään. Tästä syystä tavallisimmin vain turhaudun ja jätän tietokoneella tekemiset kokonaan, teen kaiken "analogisesti" yhdellä otolla purkkiin samoin tein ja mietin, että kyllä tällainen maailma vaan on helpompi ja tulee tehtyä parempaa musiikkiakin. Kunnes taas herää sisällä kytevä tarve tehdä jotain kunnon voodooelectrojumitusta, ja kunnes ajaudun samaan vortexiin ja käyn läpi täsmälleen saman tapahtumaketjun. Vaikka saisinkin välineeni takaisin, ei tuo zoomin r-16 tunnu keskustelevan kovin näppärästi uuden koneen kanssa, joten siinä kohtaan ongelman kaksi. Tarvitsen äänikortin, mahdollisimman halvan ja näppärän, mutta kun tässä nyt on vielä puolella sadalla laskua ja Lahden reissuja ajeltavana edes takaisin ennen joulua, niin eihän minulla sellaisiinkaan ole varaa. Mutta josko vähän kerrallaan tekisin pohjia ja saisin niitä siirreltyä vielä tuohon pienempään raituriin jotenkin, typerin tapa on nauhoitella ne tuonne ja sieltä sitten siirtää takaisin koneelle, klikkiherkässä kamassa kaikki menee vituiksi tavallisimmin siinä vaiheessa. Mutta tämä on niitä asioita, joka ei ole riittävän kiinnostavaa musanörteille, ja silti riittävän spesifiä, ettei se kiinnosta asiaan vihkiytymättömiäkään. Kunhan puran.

THIS WiLL DESTROY ME

Kävin illalla maalaamassakin. Oli sellainen olo kotona musteilla sotkiessa, että tämä skaala ei ihan riitä, nyt tarvitaan enemmän mustetta ja enemmän sotkua. Jyräsin vanhan paskan taulun ja sain aikaan jotain, mikä jää. Se on aina hyvä homma. Taulu kyllä kertoo, kun se on valmis. Sen näkee heti. Nyt kai vähän puolivahingossa aloitin myös duunailla seuraavaa runokirjaa, mutta tämän teen täysin syntetisoimalla, kirjoittamatta itse riviäkään. Ehkä. Se on samalla tavalla luovaa, kuin säännöt ja rajoitukset. Olen monesti huomannut, että kun annetaan tietyt rajat, ne vapauttavat ilmaisemaan itseään rajattomasti. Kyse on vain siitä, miten asiaa lähestyy tai miten sitä ajattelee.

Tuolta kantilta nyt käynnissä oleva performanssitaiteen kurssi on kiinnostava, koska siinä tutkitaan itsen ja yhteisön toimintaa ja niiden välisiä suhteita, omia kehollisia tuntemuksia ja sen ja ajattelun suhdetta. Ja se on mielenkiintoista. Minun on vieläkin toisinaan vaikea uskoa kehoni rajoja, toisinaan on vaikea uskoa että olen mitään muuta kuin tietoisuus, toisinaan liharuumiista on liiankin tietoinen, eikä jonkinlaista tasapainoa oikein tunnu löytyvän. Ymmärrän, että koko tietoisuuteni on silti tästä lihasta emergentti asia, eikä se ole mitenkään minusta irrallinen, vaan minä olen se ja sen jokainen solu synnyttää tämän kokonaisuuden, jota kutsun itsekseni. Sikäli viihdyn kehossani, että pystyn hallitsemaan sitä ehkä keskimääräistä paremmin ja oppimaan asioita suhteellisen nopeasti, mutta toisinaan koko olemassaolo on aivan liikaa. Liikaa kaikkea.

Ehkä nyt vaan jatkan tämän musiikkiprojektini miettimistä enkä ihmettele abstraktioita sen enempää.

Purkutyötä.

Johan tässä taas ryöpsähti melkein viikon verran päiviä välissä. Itsenäisyyspäivänä kävimme maaseudulla juhlistamassa Kukoistus kollektiivin kulttuuripalkintoa, perjantaina sitten lähinnä purettiin betonilattiaa navetasta ja sain antaa lekan laulaa niin, että sormet eivät oikein vieläkään meinaa taipua tähän kirjoitusprosessin hankaluuteen, vaikka tajuntani olisikin siihen taipuvainen ja valmis. Siinä ympäriinsä räiskiessäni ja mätkytellessäni mietin sitä, miten voi olla niin, että purkaminen ja tuhoaminen on minulle niin luovaa toimintaa. Näen kaikenlaisen filosofisen reduktionismin ja asioiden tuhoamisen myös taiteellisen työni peruslähtökohtana ennemmin, kuin että olisin välttämättä aina luomassa mitään uutta. Ehkä se on jotain isältä jäänyttä, kun pentuna katseli miten autoja puretaan ja korjataan, purkaminen on jäänyt jotenkin analogiseski rakenteellisen vian selvittämisen prosessiksi. "Korjaaminen" on taas sanana mielenkiintoinen, koska lopultakin kyse on uudelleenrakentamisesta, rikkinäistä osaa ei laiteta takaisin vaan sama järjestelmä koitetaan saattaa samaan järjestyksen tilaan vaihtoehtoisella tavalla. Tästä on kyse myös monissa taiteellisissa prosesseissa. Olen jo naureskellut, että voisin yhteisötaideprojekteina toteuttaa vastaavanlaisia asioiden purkamisperformansseja, kuin mitä nyt suoritimme luokassakin. Siinä on jotakin hienoa, kun ihmiset yhdessä, mutta rauhakseltaan ja hillitysti hävittävät asioita. Kuin muurahaiset. Mutta samanlainen asennoituminen on osa myös muita taiteellisia prosesseja.Useimmiten ne kohdallani alkavat sillä, että leka heiluu ja rakenteet murtuu, jonka jälkeen palaset järjestetään uudestaan tai korvataan jollakin muulla. Monesti lopputulos on jonkinlainen kognitiivinen kollaasi.

Näin myös opinnäytetyöni kohdalla, jonka kirjallisen osion saatoin paria kuvaa vaille oletettavasti valmiiksi eilen. Lähetin sen ensimmäiseen läpilukuun opettajille, saatan tehdä siihen joitain muutoksia, mutta uskoisin sen olevan päällisin puolin melkolailla paketissa. Itse teoksen valmistumista on voinut seurata instagramista, vaikkei siitä välttämättä ole aina ollut tietoinenkaan. En välttämättä ollut itsekään, mutta nyt työ on valmis, painossa ja saatan ehkä päivitellä siitä enemmän myöhemmin. Tämä on kuitenkin ennen kaikkea kokemuksellinen työ, josta en tahdo paljastaa liikaa. Se on subjektiivinen kokemus, ja sellaisena se täytyy myös käydä läpi. Niitä ei kuitenkaan tule enempää kuin 30 kappaletta, ja pyrkimyksenäni on levitellä niitä lähinnä Tukikohdan, Oranssin, Vastavirran ja muiden vastaavien paikkojen kaltaisiin kansankirjastoihin, joista ihmiset voivat niitä lueskella ja selata, jos löytävät. Toivomukseni on myös, ettei niitä pöllittäisi sieltä painoksen pienuuden vuoksi. Kai siitä pari kappaletta liikenee myytäväksikin, mutta katsotaan nyt. Olen aikalailla kyllästynyt myymään mitään, mutta kaiken painaminen on niin saatanan kallista, että pitäisi saada edes ne rahat pois aina. Metadata on nyt sentään maksettu, sitä voi ostella kun siltä tuntuu. Mikään pakko ei ole, kyllä ne joku joskus ostaa kuitenkin.

Nyt kun olen lukenut tuota eksistentiaalisemiotiikkaa ja tullut esteettisen kokemuksen äärelle sattumalta samaan aikaan, kun luin koulutehtävänä artikkelin 1990-luvun taiteen yhteisöllisistä ja käsitteellisistä ulottuvuuksista, tulin ajatelleeksi myös kaikkia näitä musiikillisia performanssitapahtumiani ennemmin siinä valossa. Isoilta osin tarkoitus on tuoda ihmiset ja esiintyjät samaan tilaan ja antaa jonkinlaisen yhteisen arkkityyppisen tai muuten kollektiivisen transsendenssin tehdä itsensä olevaksi kaikkien tilassa olevien välillä. Tätä vasten intouduin kirjoittamaan äsken tällaisen tekstin facebookin tapahtumakuvaukseen. Tämä on vuotemme viimeinen keikka ja samalla myös merkittävimpiä iltoja itselleni tänä vuonna, koska tämä on summaus siitä, mitä olemme tänä vuonna oppineet. Tajusin myös, että tämä on kolmas vuosi peräkkäin, kun minulla on näitä joulun ja uuden vuoden välisiä hukkapäiviä varattuna kaikenlaiselle psykedeeliselle kokeilulle. Tämä ilta järjestetään siis Lahden Torvessa 27.12. Ei maksa mitään, tulkaa ja olkaa.

Esteettinen kokemus ja paikka.

Jos ajatellaan esteettisen kokemuksen vaikuttavuutta keskimääräisessä, itse valitussa toimintaympäristössä, kuten esimerkiksi kotona, voidaan helposti nähdä miten paljon arkiset häiriötekijät vaikuttavat tuon kokemuksen muodostumiseen. On helppo painaa pausea, lopettaa lukeminen viestiäänen pärähtäessä tai painaa taiteilijan sydänverellä kartonkiin raapusteltu vaginaalinen presentaatio ruksista pois, mikäli jokin näennäisesti ja hetkellisesti akuutimpi ja tärkeämpi asia vie huomion pois itse kokemuksesta.

Tästä syystä paikan valinnalla ja tilan rajauksella on äärettömän suuri vaikutus esteettisen kokemuksen muodostumiselle. Kun ihminen on ajautunut fyysisesti toiseen tilaan, on hänen helpompi laskeutua jonkinlaiseen transsendenttiin toiseuteen myös henkisesti. Tässä voivat toimia apuna esimerkiksi pimennetty huone, jonkinlainen päihdyttävä virvoke, kokonaistunnelmaa tukeva videomateriaali ja pitkään jatkuva, toistolle perustuva musiikki, joka vähän kerrallaan auttaa ihmistä laskemaan irti, vaipumaan toisenlaiseen tajunnantilaan. Kun nämä kaikki yhdistyvät, voi kokonaisvaikutelma olla tajuntaa laajentava, kansankielisesti ilmaistuna "päräyttävä".

Voin luvata, että vuosien aikana olen tarkasti kultivoinut näiden torstain ilmaisten keikkojen ilmapiiriä juuri tähän tarkoitukseen sopivaksi. Örveltäjät loistavat poissaolollaan ja paikalla ovat vain ne, jotka tulevat paikalle musiikin itsensä takia, avoimina kaikenlaisille uusille ja oudoillekin kokemuksille, avoimina omille tunteilleen ja ajatuksilleen. Jos et normaalisti käy baarissa viikolla humalaisten vuoksi, nämä ovat niitä iltoja, jolloin sinne kannattaa tulla. Torvi on ympäristönä täydellinen, koska se tarjoaa meille kerta toisensa jälkeen tilan jossa kokeilla kaikenlaista uutta ja meillekin outoa, torstai on päivänä täydellinen, koska se pitää vielä kaikki viikonloppuisin väkisin juhlimaan lähtevät poissa. Tule ja antaudu.

Dokumentteja ja muuta.

Yle Areenassa on nyt hemmetisti mielenkiintoisia musiikkidokumentaatioita. Katsomatta on vielä Grace Jonesin henkilökuva, Leonard Bernstein-dokumentti, sekä Iggy Pop dokumentti Gimme Danger. Sen sijaan katsoin Josh Hommen ja Iggyn seikkailuista kertovan American Valhallan, joka oli todella miellyttävä dokumentti, vaikka sen rakenne olikin melko perus "tehtiin tällainen levy, sitten soitettiin livenä, nyt ollaan frendejä"-henkinen tuotos. Se ei silti vaivaa yhtään, kun kyseessä on ehkä kaksi sukupolviensa omalaatuisinta rokkiukkoa, vaikkakin molemmat omilla tavoillaan. Josh Hommen musiikillista kielenkäyttöä ja tyylitajua ei moni musiikintekijä ylitä. Hän osaa olla sopivan höntillä tavalla hauska, samalla kun tukka on vedetty vedellä taakse ja puku roikkuu niskassa. Käsittämätöntä on myös se, miten hienosti ja luontevasti Kyuss muuntautui Queens of the Stone Ageen ja kaikkiin muihin projekteihin ilman, kun taas monet soittokaverit jäivät paitsi soittamaan täsmälleen samaa musiikkia, myös ruikuttamaan menneiden perään. Josh Homme on yksi mielenkiintoisimpia kitaristejakin, ainakin omasta mielestäni. Ja Iggy Pop on Iggy Pop. Tässä oli miellyttävää nähdä se lämpö, jolla nuo aiemmin tuntemattomat ihmiset keskustelevat ja ovat keskenään. Parhaimmillaan musiikkihommat tuovat yhteen ja liimaavat sielut kiinni toisiinsa lopuksi ikää.

Elokuvasäveltäjiin keskittyvä Score oli mielenkiintoinen lähinnä soitinarsenaalinsa puolesta. Käytännössä tässä orkesteri-säveltäjät taputtelevat toisiaan ja itseään selkään, kuriositeettina Trent Reznor käy muuttamassa kaiken (kuten Trent Reznor dokumenteissa tekee, oli kyse sitten elokuva-alan tai musiikkituotannon dokumenteista). Silti se, mikä tässä oli positiivisempaa kuin monessa musiikkidokkarissa oli se, että selkeästi nämä muutenkin seikkailunhaluisemmat säveltäjät ja musiikkituottajat toivottavat muutoksen tervetulleeksi sen sijaan, että hinkkaisivat pölyjä homeisista kelanauhoista niinkuin musiikkipuolen dokumenteissa tavallisesti tehdään. En hirveästi pidä sellaisesta elokuvamusiikista jota tässä on esitetty, ja olisin toivonut Ennio Morriconen vilahtavan ruudussa asti, koska nimenomaan hänen tapansa tuoda Bondien sähkökitara länkkäreihin on ehkä kaunein asia mitä elokuvamusiikissa on tehty. Lähestulkoon itkin myös onnesta kun tuossa viime keikalla lauantaina lopettelin keikan uudella fuzzilla soitettuun leadiin, ja se kuulosti juuri niin hienolta kuin toivoin. Tuollaisen fuzzin ja jousikaiun yhdistelmä vain tallentaa sieluni jotenkin täydellisemmin, kuin mikään maailmassa. Siinä on se joku pinnan alla vaaniva vaara, melankolia ja kauneus, kaikki samassa äänessä. Mutta se siitä, hyvä pätkä tämäkin. Vaikka en pitäisi jostakin musiikista tai jonkun tavasta työskennellä, on silti aina äärimmäisen mukavaa nähdä ja kuulla toisten työtavoista ja menetelmistä. Sieltä voi aina oppia jotain uutta ja mielenkiintoista. Tekisi myös kauheasti mieli säveltää musiikkia elokuviin, peleihin, mihin vaan visuaaliseen kontekstiin, eli jos teillä on jotakin työn alla, voi laittaa sähköpostia.

Tärkeimpänä tältä kierrokselta jäi kuitenkin Ryuichi Sakamoton uusimmat tuotokset, jotka olivat jääneet itseltäni huomaamatta. Ensin katsoin tämän keikan, sitten levynteosta kertovan dokumentin. Päähän jämähti etenkin tämä sitaatti, johon samastuin heti aika paljon: "Ennen kaikkea minua kiinnostaa kuitenkin ääretön, jatkuva ääni. Täydellinen vastakohta pianon äänelle!"
Vahvasti samaa mieltä. Vuonna 2015 tuli vastaan kyllästyminen kitaran tavanomaisimpiin ääniin ja aloin etsiä loputtomia ääniä, jouset, puhaltimet, loputtomat kaiut ja metallikolinat, hissit, aasit, kanteleet ja ympäröivän maailman hukkaäänet ovst vieneet minut mennessään. Niistä Käki lähti liikkeelle jo kauan ennen kuin tiesinkään siitä. Tästä syystä Cédrik oli ja on myös olennainen osa koko tätä hommaa. Innostumme äänistä samalla tavalla ja jaksamme ihmetellä jotain kolisevia ja surisevia looppeja tunti tolkulla. Vahinkoja ei ole. Virheitä vielä vähemmän. Kaikki äänet ovat hyviä ääniä, jos tiedät mitä tehdä niillä. Maailma on kaunis ja täynnä musiikkia.

Viimeyönä tein opinnäytetyötä kunnes kehoni vain luhistui. 8 minuuttia tuntui kahdelta tunnilta, en saanut nostettua käsiäni enää kirjoittamaan ja olo oli melko heikko. Siitä huolimatta olen ylpeä siihen, mitä sain aikaan. Jatkan vielä kunhan saan vähän tuoreempaa materiaalia sen tekemiseen. Siitä tulee kyllä parempi kuin ajattelin. Niitä tulee vain 30 kappaletta, enkä tiedä tahdonko edes myydä niitä, vaiko ennemmin lahjoittaa oikeille ihmisille. 

Lahti soitettu, tänään Oulu!

Eilinen Taserin keikka oli helvetin mukava. Alkoi vihdoin ja viimein päästä sellaiseen soittofiilikseen, ettei tarvitse miettiä mitään ja voi vain elää musiikin mukana. Ainut vaiva oli se, että kun oli kantanut kitarakamojaan ympäri Suomea koko päivän, meinasi oikea käsi olla helvetin väsyksissä jo aikaisessa vaiheessa, eikä plektra pysynyt kädessä. Onneksi niitä on molemmissa käsissä viisi, ei se ole koskaan ollut niin justiinsa kitarankaan kanssa. Viritim basson aluksi myös ihan päin helvettiä virittimen kanssa, kun muistin eri vireet vähän ristiin, mutta pudottelin sitten sen suunnilleen kohdilleen kun tuli sopiva väli. Olen myös vähän sitä mieltä, että ei vittumaista musiikkia aivan täydellisessä vireessä kyllä voi soittaakaan. Itselle bassossa on olennaisempaa se, että se yleinen drone sen soittimen kanssa on oikeassa pohjaäänessä. Viritän sen vähän matalammalle, koska kun lyön äänen, se käy kuitenkin aina ylempänä, ja kun saa viritettyä soittimen matalimman kielen niin että se "hakkaustaajuus" on vireessä, homma futa aika hyvin. Muut kielet voi aina bendata korvan mukaan kohdilleen, oppiipahan soittamaan korvien eikä silmien mukaan. Kitaralla olen kaikki parhaat mölykeikat soittanut joissain kokeiluvireissä, viimeksi en tosin muistanut miettiä virettä kertaakaan ja aivan hyvä se oli siihen hommaan. Tänään voisi kokeilla jotain ihan ajatuksen kanssa. Sain myös uuden "länkkärifuzzin", jonka kokeilua odotan innolla.

Nyt istun Onnibussissa matkalla Ouluun, muutaman tunnin kerkesin nukkua veljeni sohvalla ja nytkin kai nukkuisin, ellei kuumottaisi että herään pää vieruskaverin olkapäällä ja naama kuolassa. Sperm on sopivan psykedeelistä musiikkia tähän mielentilaan. Nälkä meinaa vaivata, mutta onneksi olen ajoissa Oulussa ja kerkeän hyvin syödä jossain. Asiat on jopa niin hyvin, että minulla on autonkuljettaja, eikä tarvitse kantaa kaikkea käsissä koko aikaa. Luksusta.

Odottelen tätä itaa kyllä innolla. Noisekeikkojen soittaminen on kyllä helvetin mielekästä touhua, saa vaan dadailla menemään ja kokeilla juttuja, nauttia kitaran huudoista ja voimasta, kuten olen monesti sanonut, se tuntuu siltä kuin ratsastaisi atomipommien tsunamilla pikkukylään. Ja se on hieno tunne.

Olen tässä lähinnä vääntänyt opinnäytetyötä ja valmistautunut tuleviin seikkailuihin julkisen liikenteen kanssa, tuntuu että aina kun ajattelen tekeväni retken halvalla ja ekologisesti, siitä tuleekin helvetin kallista ja täysi katastrofi. Kankaanpää on sijainniltaan niin hankala paikka, että nytkin päästäkseni Hyvinkäälle, menen ensin Helsinkiin. Hyvinkäältä sitten ajelen Lahteen, jonne yritän jättää auton siksi vuorokaudeksi, kun käyn soittamassa Oulussa. Toivon aseman ilmaispaikan löytyvän helposti, koska muuten vituttaa. Suunnitelmanani on nukkua busseissa mahdollisimman paljon, ja ajaa sitten sunnuntaiaamuna takaisin Kankaanpäähän, mieluiten ilman kolareita, auton hajoamisia tai muita ongelmia.

Huomenna on tosiaan lähtö yhdeksän aikaan, joten nyt lienee parempi mennä nukkumaan. Olen kuitenkin elossa, ja koko viikonlopun tavattavissa näissä soittopaikoissa, joissa nyt meinaan soittaa, tai matkalla niihin. Helvetillinen kiirehän tässä on taas koko ajan, että eipä tässä ketään kerkeä nähdä. Että silleesti.

Junk Loops 4 ja A Page From a Diary of the 21st Century Hermit

Oli näemmä rankka viikonloppu, kun tuli jätettyä eilinen päivä melkolailla kokonaan väliin ja oltua kotona hissuksiin, kunnes iltaa kohti alkoi puuhasteluolo vaivata ja ajattelin vähän soitella musiikkia. Ensimmäisenä piti kolistella kolistelut pois jaloista, koska kuuntelin tuota minun ja Juhon viime keväänä kahdestaan Torvessa kolistelemaa keikkaa ja mietin, että romut on kyllä helvetin awesome asia maailmassa. Ehkä se Neubauten siinä vähän myös vaikutti, mutta pelkästään hyvässä! Yhtä paljon tähän tosin vaikutti myös koulutehtävänä luettu Rosalinda Kraussin artikkeli "Sculpture in the Expanded Field", jossa pohdittiin uuden veistotaiteen muotoa ja hahmoa; siinä missä veistotaide oli ennen monumentaalista, alkoi se 60-70-luvuilla saada uusia määritelmiä, tietynlaisten ontologisten poissaolojen kautta. Veistos oli strukturalistien mukaan jotain, mikä on maisemassa, mutta ei osa maisemaa, tai jokin mikä sijoittuu arkkitehtuurin viitekehykseen, muttei ole arkkitehtuuria. Samoin mietin, että oma säveltämiseni on monin tavoin lähempänä kuvanveistoa kuin varsinaista musiikin viitekehystä, alussa on hahmoton massa ääntä, joskus vain heikko ja pieni ääni josta rakennetaan ylöspäin,  toisinaan valtava muuri jota revitään alas pala palalta. Se tapahtuu käsitteellisten ajatuskulkujen ja mielikuvien, tunteiden ja ideoiden kautta, ei skaaloissa tai  nuoteissa. Ei minulla ollut alunperin hajua, missä nuotissa aasit huutavat, mutta kun ensimmäisen kerran laitoin sen soimaan G-molli pianoloopin kanssa, ne soivat yhteen suorastaan maagisella tavalla. Esimerkiksi myös Francis Baconin puheet hänen tavoistaan maalata resonoivat näiden menetelmien kanssa vahvasti. Hänellä saattoi olla ajatus tai pieni hahmotelma kompositiosta, joka piirrettiin kankaalle ohuella maalilla, mutta sen jälkeen kaikki oli "vahinkoa". Ekspressiivinen ilmaisutapa tuntuu olevan itselleni hyvin lähellä, oli väline mikä tahansa. Elä täysillä, ole olemassa täydellä voimalla sen aikaa kun olet. Lyö niin lujaa, ettei tarvitse lyödä toista kertaa.





Tuon jälkeen nauhoitin oikeastaan putkeen myös tämän. Kaivoin kitaran esille, ja sen soitto tuntui vapautuneemmalta kuin aikoihin, ilman mitään painetta tai ylimääräistä ajatusta se soitti itseään. Huomasin myös, että se tapaili joitain vanhojen teemojen uusia iteraatioita vuosien varrelta. Siitä tuli sellainen tunne, kuin lukisi vanhoja päiväkirjamerkintöjään, muistojaan tai uniaan ja miettisi, onko ne tehnyt ihminen sama joka niitä lukee. Tuli sellainen olo, kuin katselisin tietoisuuteni kulkevan läpi menneisyytensä, mutta aivan eri tavalla kuin se tapahtui. Se oli mielenkiintoista. Molempia näistä saa kasettina, ainakin nyt seuraavilta keikoilta, jotka ovat tässä:

30.11 Taser Lahden Torvessa
1.12 Electric Hobo Oulun Tukikohdassa
5.12 Käki Kankaanpään Majavassa

Kaikki nuo keikkapaikat tuntuvat jostain syystä noin ilmaistuna todella keksityiltä, mutta en ole keksinyt niitä itse. Metadadaakin saa, en ole myynyt niitä varmaan kymmentäkään vielä, kun en ole oikein keskittynyt asiaan enkä oikein ole ollut ihmisten ilmoillakaan. Keikoiltahan noita ihmiset tavallisimmin ostaa, mutta jos en maininnut aiemmin, niin posteja ei tarvitse maksaa enää kuin 2,30 euroa, jostain maagillisesta syystä Kankaanpäässä postin lähettäminen näköjään maksaa minulle vähemmän kuin Lahdessa. En tiedä mitä Lahden postilla on minua vastaan, mutta aina mukava nähdä, ettei maine seuraa. 

Olihan seikkailua taas.

Eilinen Einstürzende Neubautenin keikka oli aivan järjettömän hieno, vaikka reissu tulikin lopulta aika saatanan kalliiksi eikä vielä oikeastaan tiedäkään minkälainen hintalappu sillä oikein on. Alunperin suunnitelmana oli ajaa Tampereelle ja mennä sieltä junalla Helsinkiin, mutta koska VR on repinyt radat auki, ei sieltä kulje yhtään lujaa. Kaikki niitä korvaavat bussivuorot oli tietysti bookkailtu täyteen ajat sitten, joten päätettiin ajaa Helsinkiin. Päästiin Hyvinkään kohdalle, kun apulaitehihna alkoi repsottaa ja hakata moottoria vasten. Jätettiin auto Hyvinkäälle ja mentiin junalla Helsinkiin. Katsottiin keikka, joka onneksi auttoi pääsemään irti lihasta ja auto-ongelmista ja kaikesta, minkä jälkeen lähdettiin junalla Hyvinkäälle. Googlettelu kertoi, että sen hihnan repsotus voisi rikkoa jakopäähihnankin, ja siihen ei nyt ole varaa, joten suosiolla soiteltiin vakuutusyhtiöön ja autolle hinaus korjaamolle. Haen sen sieltä sitten joskus. Ehkä.

Oltiin siis keskellä alkuyötä tai loppuiltaa Hyvinkään juna-asemalla vailla yöpaikkaa. Hätäisin suunnitelma oli toki, että kun tamperelaiset eivät vaikuttaneet innostuneilta meidän majoittamisestamme, mentäisiin veljeni luo Lahteen. Eli ensin mentiin junalla Helsinkiin (josta varmaan olisi voinut löytyä yöpaikkakin, jos olisi käyttänyt aivojaan ja kehdannut kysellä. Olisi voinut nukkua rauhassa ja lähteä seuraavana aamuna klo 12 bussilla suoraan Kankaanpäähän.), sieltä yöbussilla Lahteen. Kävellään kaupungin läpi, ja yllätys-vitun-dingdong veljeni ei vastaa puhelimeen. Lähdettiin kävelemään kolmatta kilometriä treenikämpälle, selvittiin sinne ja joskus viiden aikaan käytiin nukkumaan siellä. 10.30 lähti bussi Tampereelle, josta oli vaihto tuohon samaan Helsinki-Kankaanpää-bussiin 13.30. Kun tuohon bussiin pääsi, alkoi olla melko väsyksissä ja loppu. Heräsin pariinkin kertaan kuola poskella. Selvittiin kuitenkin himaan, rahaa paloi jo pelkästään juniin ja busseihin enemmän kuin koko reissuun oli tarkoitus, syömisistä ja muista puhumattakaan. Eli siinä missä minun piti jäädä viikonlopusta voitolle älykkäällä ja taloudellisella ajattelulla, otin ihan huolella turpaan tässä kaoottisessa tanssissa, joka alkoi siitä ettei VR ajele junilla Tampere-Helsinki väliä nyt.

En nyt tiedä mitä tehdään auton kanssa, kun periaatteessa sellaisen täällä tarvitsee, mutta kaikki autoihin liittyvä on täynnä niin vituttavaa silmään kusemista ja pallomahaisia sössöttäviä ukkoja pätemässä, että minulla poksahtaa verisuoni päästä jo ajatellessa tätä. Seuraavana en edes vilkaise autoa, joka ei ole joku 80-90-luvun japanilainen auto, josta voi vaihtaa kaikki osat vaikka kengännauhoihin ja vöihin ja räkään niin, että laite futaa. Mutta vaikken tahtoisi ajatella sitä validina vaihtoehtona, niin ehkä se on ainakin haettava kuvataidea-akatemiaan keväämmällä. Jos sitä voisi käydä Lahdesta, voisi Käki-hommiakin pyöritellä entisellä raivolla ja innolla, eikä koittaa sopia kuukausien päähän viikonloppuja joita odottaa, kunnes huomaa olevansa kummiskin toisen bändin kanssa eri puolella Suomea silloin.

Olisin tahtonut tehdä musiikkia tänään, mutta tiedän, että se olisi ollut vain eilisen kokemuksen sulattelua ja apinointia, joten aloin kirjoittaa tajunnanvirtaa. Olen monesti miettinyt, miksi minun muka täytyisi kirjoittaa toista romaania, mutta avainhankaluus onkin ollut sanassa romaani. Heitetään se romukoppaan ja kirjoitetaan kirja, totaalista tajunnanvirtaa, lukukelvotonta, monessa kohtaa välimerkitöntä paskaa, jota vielä harvempi saa luettua ehkä loppuun. Otetaan pois kaikki ylimääräinen ja katsotaan, monta sivua tästä tulee. Hanat auki.

Printit tulee ja menee

Ensimmäinen satsi printtejä tuli lupailtua jo melkein suorilta. Tällä hetkellä tilanne on tämä:

6 kpl

2 kpl

1 kpl, mutta punaisia on vielä tulossa

1 tai 2 kpl, mutta tätäkin tulee punaisena

Lisäksi tulee kolme muuta printtiä, mutta punaisella värillä kestää kuivua vähän pitempään, joten sitä nyt saa odotella. Käteni ovat näyttäneet kuulema brutaaleilta, kun punamustia roiskeita on käsivartta pitkin joka puolella, en oikein jaksa välittää puhtaana pysymisestä siinä vaiheessa, kun sukelletaan työtilaan. Olen positiivisesti yllättynyt siitä miten nämä printit kelpaavat. Nyt otin itselleni haasteeksi, että viikossa pitäisi tehdä vielä 10 kuvaa opinnäytetyötä varten. Jos en onnistu, niin aivan sama, mutta voihan tästä tulla aivan hyväkin homma.

Huomenna voisi tehdä vähän musiikkiakin, ehkä. Lauantaina pitää lähteä ajoissa Tampereelle, josta tie käy Helsinkiin ja Einstürzende Neubautenin keikalle. Mikäli tahtoo ostaa printteja, runokirjoja, Junkyard Shamania tai jotain, niin noihin kaupunkeihin onnistunee toimitus helposti. Tai riippuu aikataulusta. Olen Tampereella aamusta ja illasta, Helsingissä on paremmin aikaa. Sitä alkaa odotella keikkaa jo aikalailla innoissaan. Vaikka paikka onkin ikävästi halvimmalla parvella, jossain kaiken takana ja kaukana, niin kai sieltä voi kuikuilla ainakin rumpalien kamppeita. Toki voi toivoa, että lavaa ei ole rakennettu vain yhteen suuntaan, kun lippuja kuitenkin myydään 360 astetta sen ympärille, mutta olen valmis pettymään. Kunhan saa olla silmät kiinni ja kuunnella, niin aivan sama miten päin siellä on.

Ensi kuulle tuli yksi Käki-juttukin, Kankaanpään Majavassa kolistellaan Terhin kanssa kahdestaan, ellei keksi ketä muuta siihen haluaisi pyytää mukaan. Sen pitää olla tarkkaa touhua joka tapauksessa. Ensi kuun puolivälissä mennään myös Lahteen pitkästä aikaa nauhoittelemaan kunnon Käki-sessio. Pari tuntia kampetta ulos romujen kanssa. Sitä odottelen jo siksikin, että ei ole päässyt soittamaan Cédrikin kanssa ihan saatanan pitkään aikaan. Toisekseen se, ettei ole päässyt soittamaan isolla kokoonpanolla pitkään aikaan. Toivon, että kaikki vielä pääsevät paikallekin. Nyt voisin lueskella hieman juttuja.

Metadadaa ja printtejä

Tähän tuli helvetin hieno punainen, mutta eihän se oikein internetin läpi välity.  Huomenissa kokeilen kaikenlaista taas erilaisten laattojen kanssa ja toivon, että ne sujuvat hyvin, eli menevät lähinnä kohdalleen. Ensimmäiset printit ovat jo valmiina tilattaviksi, eli tuota seppuku-kuvaa on 3 kappaletta, joista kaksi on varattu, maan alla mätäneviä on 6 kappaletta, joista on pari varausta ja miljoona halukasta jotka eivät osanneet sanoa juuta eikä jaata, mutta sitä tulee myös punaisena, Arkussa möllöttäjiä 4 kappaletta ja ilmassa lilluvaa uneksijaa 4 kappaletta, sitäkin tulee punaisena. Huomenna katson montako sukellusvenettä on, kun en tänään muistanut, ehkä 4 kappaletta. Huomasin myös, että Metadadaa pystyy täältä Lahden ulkopuolelta postittamaan 6 euron sijaan puoleen hintaan, eli posteineen tuo uusin runokirja on 13 euroa. Ajatuskonettakin on pari, mutta taidan pitää nuo loput varalla itselläni, ellei joku välttämättä halua. Lähinnä siksi, että tänäänkin tuli laitettua yksi kumpaakin Tanssivaan Karhuun, vaikka tuskinpa tällaisella omaehtoisella näyissä ryömimisellä ja maailmasta vieraantumisella mitään palkintoja voitetaan. Ellei sitten etsitä nimenomaan omaehtoista näyissä ryömimistä ja maailmasta vieraantumista. Olisi ollut kiva laittaa Sähkökin, mutta kun niitä on enää yksi kappale itsellä, niin en taida heittää sitä menemään.

Metadada on jäänyt kaikessa tässä kiireessä liian vähälle huomiolle. Jotenkin sen tullessa kaikenlainen kiinnostus myydä mitään kellekään putosi aivan helvetin dramaattisesti, koko maailma vain vitutti, ei kiinnostanut nähdä muita ihmisiä oikeastaan missään ja tuntui että parempi vaan olla hiljaa ja omissa oloissaan. Kääntyä yhä enemmän sisäänpäin. Olin juuri aloittanut opinnäytetyöni, jonkinlaisen visuaalisen dadaistisen novellin, ja tuntui melko pitkälti siltä että se into söi kaiken mielenkiinnon muuhun. Aika äkkiä sekin kävi puuduttamaan. Siitä tulee liian itsetarkoituksellinen nyt, ellen keksi jotain, mikä repii sen irti kaikesta muusta. Voinko vaihtaa tyyliä kesken kaiken? Vaihtaa kertomusta? Miksei? Siinähä postmodernissakin kerronnassa on kyse, etenkin Beckettin kohdalla. Kun yksi tarina käy ikävystyttämään, sen voi muuttaa toiseksi. Olen pitänyt kiinni jostakin vain kiinni pitämisen vuoksi. Turha homma. Olen tehnyt koko tämän ajan materiaalia. Miksi en käyttäisi sitä?

Sain myös kämppikseltä nylon-kielisen Landolan, mikä inspiroisi ehkä tekemään musiikkiakin taas, kunhan tässä joutaa. Tuntuu että kaikki on joutamisesta kiinni. Tämä on kuitenkin sitä hyvän mallista joutamista, kun se on lähinnä kaikelta tekemiseltä kerkeämistä, eikä jotain turhaa paskaa, joka makaa tielläni, esteenä kaiken tämän tekemisen kanssa. Kunhan saisi raha-asiat kuntoon ja opparin ojoon, niin eiköhän tämä elämä tästä taas uomiinsa asettuisi. Jos Metadadaa tahtoo ostaa livenä, niin lauantaina onnistuu toimitus Tampereelle ja Helsinkiin, Einstürzende Neubautenin keikalle.

Karkailee mopo taas lapasista

On tämä kyllä hemmetin hyvää hommaa. Sielu lepää niin, että ei tarvitse paljon puhelintakaan vilkuilla tai miettiä mitään muutakaan. Muutama printti lisää tulee heti huomenna, tai ainakin tuota aasia värillisenä ja toista printtiä punamustana. Sitten kun näitä kerkeän vähän laskeskella ja merkkailla, alan laittaa vedosmerkintöjä ja sen jälkeen ne olisivat tilailtavissa. Ne mitkä eivät kelpaa suoraan, menevät myyntiin bandcampiin. Muutamia kappaleita näitä kaikkia oikeastaan vain on, enkä tiedä tuleeko lisää, samanlaisena ei ainakaan koskaan, luultavasti kaivertelen juttuja pois mikäli noita printtailen muuten, tai teen ainakin jotain erikoista siihen sitten. Tai merkkaan omaksi sarjakseen. Monet varmaan pitävät näissäkin hommissa sellaisesta tukkoon painetusta kokomustasta, mutta itse olen vähän sitä mieltä, että tulostimet on sitä varten ja sen takia tätä puupiirrosta tehdään, että puun jäljet, kuviot ja sattumat näkyvät tekemisessä. Ja se tästä itselle niin kiinnostavaa tekee. On mahdollisuus kokeilla asioita ja korostaa eri vedoksissa eri juttuja.

On myös mielenkiintoista, miten nopeasti asiat jäävät lihasmuistiin ja hommat alkavat sujua. Viikko sitten tein ensimmäiset kokeiluni ja nyt sitä voi suhailla jo aika varmalla otteella printtejä menemään, eikä värillistenkään tekeminen ahdista ajatuksena niin paljoa kun tavallaan tietää mikä on homman nimi. Toki voi olla, että huomenna kun vetelen kuvia päälle niin kiroilen vaan koko ajan kun ei mistään tule mitään saatana. Mutta niin kai sen ensimmäisten kertojen kanssa kuuluu mennäkin. En myöskään tahdo olla liian huolellinen, sattuma saa soitella mukana aivan yhtä paljon kuin musiikissakin. Mistä tulikin mieleeni, että eilisenä sessiona tein tällaisen.



Tämänkin nauhoitin livefeedinä instagramin läpi. Sikäli on ihan kätevää, että kun täältä hevon perseestä ei pääse keikoille oikein minnekään, niin voi soitella internetin välityksellä musiikkia ihmisille joka tapauksessa. Sunnilleen saman verran siellä on katsojia kuin oikealla keikallakin, ehkä enemmänkin, vaikka äänenlaatu on toki paljon paskempi. Mutta siinäpä voivat sitten kuunnella näitä jälkiäänityksiä, vaikka en tiedä onko tämä lofimuhju niin kauhean paljon selkeämpää näinkään. Sen ei tarvitse ollakaan. Maailmassa on ihan riittävästi siististi nauhoitettuja ja läpi hinkattuja albumeita, joita voi kuunnella. Minä menen toiseen suuntaan. Simuloin tänään päässäni keskustelua erään tuntemani musiikki-ihmisen kanssa, joka pitää itseään kovankin luokan "säveltäjänä", eikä suostu "julkaisemaan mitä vain" kuten minä. Lopputuloksena hän ei omassa erinomaisuuden luulossaan julkaise yhtään mitään, saatika saa juuri mitään valmiiksikaan. Tuollaiset ihmiset kuvittelevat, että jokaisen heidän neroudensa hedelmän tulee muuttaa musiikin historiaa tai jollain muulla tavalla vastata sitä kuvaa, jonka he tahtovat itsestään antaa muille ihmisille. Silti sieltä tavallisimmin puskee ulos samaa 3-4 minuutin biisiä, melko tavanomaisella sovituksella ja pitkälti traditioita noudattavilla sävellyksillä. Kuvittelin tämän ihmisen argumentoivan tekemisistäni sitä, miten ne eivät tule jäämään historiaan tai olemaan mitenkään merkittäviä (koska voisin hyvin olettaa hänen sanovan niin).

Vastaukseni on yksinkertainen; onko jokainen vaikkapa Baconin taulu muuttanut maalaustaiteen historiaa? Tuskin, mutta jokaisella taululla hän on onnistunut kaivautumaan syvemmälle omaan psyykeeseensä, voidakseen tutkia ja etsiä sitä, mikä muuttaa. Jokaikinen yhdentekevä portretti tai ennen näyttelyä tuhottu työ on auttanut kehittämään omaa ääntä, vahvistamaan itse tuntemusta ja löytämään jotain sellaista olennaista, jota voi käsitellä myös isommassa työssä. Ongelma on se, että iso osa muusikoista on jumissa seuraavassa albumissaan. He eivät näe miten helvetin yhdentekeviä ne lopultakin ovat, kun katsoo vähänkään isompaa kuvaa. Toisaalta eräs ystäväni sanoi, että ongelmani on se, että tuijotan lähes yksinomaan isompaa kuvaa, mikä on varmasti totta, usein liiankin isoa kuvaa. Olisin varmasti onnellisempi, jos käyttäisin vähemmän aikaa oletetun todellisuuden rakenteen ja universumin lämpökuoleman ja Higgsin kentän romahtamisen miettimiseen. Kaikki tapahtumia ja asioita, jotka eivät käytännössä kosketa todellisuuskäsitystäni millään tavalla, mutta joita silti koko ajan koskettelen, kuin tihkuvaa haavaa. Mutta se auttaa minut vapautumaan kaikista paineista ja niistä luuloista, joita minkäänlainen egoismi yrittää kasata ihmisten harteille. Koska kaikki on merkityksetöntä, ja saan ainoan vapautuksen taiteen tekemisestä, on aivan sama jos vain keskityn taiteen tekemiseen ja teen kaiken mikä on tullakseen. Koska kaikki on totaalisen merkityksetöntä, on aivan merkityksetöntä mitä helvettiä muut kädelliset minusta tai tekemisistäni ajattelevat, voitte keskittyä omiin asioihinne, ja minä voin tykitellä näitä asioita ulos omaa tahtiani, ja olemme luultavasti molemmat onnellisimpia. Viime aikoina olen saanut tolkuttaa taas ympärilläni oleville ihmisille, että tämä ei ole mikään helvetin kilpailua enkä tee mitään tehdäkseni vaikutuksen kehenkään muuhun, vaan pelkästään puhtaasti siksi, että tämä on minun luontainen rytmini ja nautin tekemisestä ja flowsta, enkä koe elämässäni mitään täydellisempää. Jokaisella on oma rytminsä, ja sitä tulee kunnioittaa, eikä koittaa apinoida mitään muilta vain siksi, että tekisi vaikutuksen vielä johonkin kolmanteen/kolmansiin.  Kesti vain helvetin kauan tajuta tämä homma, ja siihen asti olin varmaan totaalisen raivostuttava ihminen pitää bändissäkin, kun olisi pitänyt tehdä kaikki tämän minun syklini mukaan. Lopulta laskin irti kaikesta kontrollista, ja annan bändikavereiden määrittää bändin tahdin, keskityn omiin hommiini silloin kun mitään ei tapahdu. Ja niin on hyvä.

Äänet Päässäni -dokumentti.

Pitkästä aikaa voin pitää dokkariyön. Tässä on helvetin hyvä dokumentti, joka käsittelee päänsisäisten äänten kuulemista, käsittelyä ja niihin suhtautumista. Olen myös miettinyt paljon sitä, missä kohtaa menee äänien "kuulemisen" ja äänien "kuvittelun" ja erillisen äänihallusinaation raja. Olen lukenut tästä toki monta kirjaakin, mielenkiintoisimpina Oliver Sacksin Musikofilia ja Hallusinaatiot, mutta omakohtaisesti kokiessa on hankala sanoa, mikä on kuulemista. Kuulen päässäni koko ajan kaikenlaisia ääniä joita en tietoisesti sinne tuota, metalliovien ääniä, aaseja, keikkojen jälkeen tavallisimmin särkeviä peltejä, keskusteluja jotka eivät "kuulu" minulle, kaikenlaista sellaista, joka tuntuu toisaalta satunnaisleta, toisaalta välttämättömänä ja "omana". Nämä mölyt eivät kuitenkaan saa negatiivisia tai minulle tuhoisia sävyjä, koska suhtaudun niihin kaikkiin samalla välinpitämättömyydellä, kuin nekin tuntuvat suhtautuvat minuun. Me olemme vain fenomenologisia "tapahtumia", jotka tapahtuvat toisilleen, vaikuttamatta oikeastaan mihinkään. Aivan kuin olisi vain jäänyt antenni sojottamaan pystyyn hukkataajuudelle, joka ottaa vastaan satunnaisia radioaaltoja.

Uskon kyllä, että isoin osa tästä on vain mielikuvitusta, hyperaktiivinen mieli luo itselleen uusia leikkikavereita, kun aktivointia ei ole riittävästi. Ja ehkä juuri siksi, että olen niin vahvasti mielikuviani ja luovuuttani kuulon, äänten ja musiikin kautta hahmottavassa tilassa lähes kaiken olemassaoloaikani, kuulen myös niin paljon erilaisia ääniä. Toisinaan kuulen myös esimerkiksi William Burroughsin narisevan päässäni jotain yhden tekeviä toimituksia, etsivän lasejaan tai jotakin muuta vastaavaa. Tällaisten uskon olevan hyperaktiivisen mielikuvitukseni tuotetta. Kerran kuuntelin puolisen tuntia jonkinlaisen tositv-ohjelman in depth haastatteluja äidistä ja tyttäristä, jotka olivat lähteneet Tallinnan laivalle ryyppäämään. Siinä kerkesi jo miettiä, että ketä nämä ovat ja mistä tätä materiaalia tulee, mikä tätä liikuttaa? Mutta ei kai siihen muuta vastausta ole, kuin että ihmismieli on ihmeellinen ja merkillinen, hemmetin monimutkainen sienimäinen möhkäle, kuten Vonnegut sen taisi kuvata.

Myös oma sisäinen dialogini on vahvaa, osin varmasti siksi että olen tehnyt tätä kirjoitushommaa niin mielipuolisen kauan ja systemaattisesti, että olen kehittänyt itselleni vahvan kertojaäänen myös sisälleni. Se on auttanut itsetuntemuksen ja itseä ja oman mielen rakenteita kohtaan suuntaavan rehellisyyden kanssa niin paljon, etten pienestä hätkähdä, mutta esimerkiksi psykedeelisten aineiden vaikutuksen alaisena huomasin tämän äänen vahvistuvan järjettömän paljon. Huomasin kertovani kaikkea kokemaani itselleni siihen asti, että piti käskeä itseään olemaan sisällään hiljaa, että kykeni keskittymään siihen mitä oli tekemässä sen sijaan, että koki sen vain oman kertojansa kertoman välitetyn kokemuksen kautta. Tämä aiheutti myös vahvaa distortiota todellisuuskäsityksessä, kun näki itsensä vain narratiivina joka ei välttämättä ollut totta. Toisaalta tuntuu, että jäin vähä sille tielle sikäli, etten vieläkään oikein usko itseni olevan totta. Enkä minä monelta osin olekaan. Minä olen kasa niitä valheita, jotka olen katsonut sopivaksi teille, ja toinen kasa jotka olen katsonut sopivaksi itselleni, ja vielä yksi kasa, joka on välttämätön järjissä pysymisen kannalta. Mikä tässä missään on siis lopultakaan kovin todellista? En tiedä, mutta ei sillä lopulta ole kauheasti väliäkään. Kaikki toimii ainakin välttävästi ja uudelleenarviointia tehdään jatkuvasti, korjaustoimenpiteitä tehdään mikäli tarvetta ilmenee. Siksi kaikkein katalimpia ovatkin sellaiset reijät systeemissä, jotka ovat metaprosesseissa itsessään, ja jäävät huomaamatta.

Printtejä ja juttuja

Muutama printti lisää. Huomaa, että innostuin tästä hommasta, kun en tiennyt koko touhun käytännöstä vielä maanantaina yhtään mitään, ja nyt on viisi laattaa ja printitkin otettu. Pitää käydä kyllä ostostelemassa omat paperit, että kehtaa painattaa enempiä määriäkin, kun koululla niiden pitäisi kuitenkin riittää kaikille. Mutta tuo on vaan niin saatanan hyvää hommaa. Sielu lepää ja ruumis saa näperreltävää ja olen tyhjä edes hetken. Nauroinkin luokkakavereille, että voisin kaikki päivät vaan nakerrella puuta ja kuunnella musiikkia. Voisin yhtä hyvin olla majava.

Noin muuten tämä olo nyt on tätä mitä on, kaikki vaan velloo ja lilluu ja olo on arvoton, turha ja merkityksetön, totaalisen hukkunut ja turhautunut. Tuntuu, että pitää saada laskea se olo ulos, mutten tahdo, että sen kohteena ovat muut ihmiset. Olo on koko ajan ristiriitainen, olen jumissa itsessäni enkä voi päästä ulos, koska itsen ulkopuolella ei ole mitään sellaista mitä en kuitenkin katsoisi tämän läpi. Se on koko ajan kommentoimassa kaikkea omilla epäluuloillaan, peloillaan ja ahdistuksellaan, enkä saa rauhaa ajatuksiltani missään tekemisteni ulkopuolella. Siksi koitan vain tehdä, sitä kautta saan olla puhtaasti olemasa, meditaatiossa ja jumituksesssa, jossa kykenen olemaan läsnä ilman ylimääräistä painolastia. Siinä tilassa olen jaksanut myös auttaa muita. Mutta heti kun tulen siitä pois ja ihmiset vaativat minulta asioita, tuntuu etten kykene suoriutumaan mistään ja joudun tuottamaan kaikille vain pettymyksen. Ja sitä myötä olen pettymys itselleni.

Opinnäytetyötä pitäisi myös jatkaa, jos ei muusta syystä niin siksi, että mikäli ei tule valmista, Kela vetää takaisin kaikki opintotuet ja muut mahdolliset tuet koko kouluajalta. Pakko se on siis leipoa kasaan jossain vaiheessa, eikä se nyt lopulta iso homma ole, kun saisi kaivettua nyt ylipäätään aikaa istua alas ja tehdä jotain. Illat tuntuvat menevät tässä sumussa, pää jumissa. Aamulla ajattelin meneväni myöhemmin kouluun, mutta heräsin yhdeksän nurkilla siihen, että näin unta puupiirrosten tekemisestä, niin sama se kai oli mennä kouluun kaivertamaankin niitä sitten.  Yöllä näin myös mielenkiintoisen unihalvauksen tapaisen pintaunen, vaikka se olikin selkeä uni. Piti mennä vessaan, ja menin muka Aunetan, maanpäällisen helvettini vessa. Valo ei mennyt katkaisijasta päälle, mutta istuessani pöntölle oveen ilmestyi valokuvioita. Kuulin metallijousien räminää joka puolella, yritin nipistellä itseäni hereille, mutta eihän se mitään auttanut, kun tiesin nipisteleväni väärää kehoa. Samalla mietin myös, että mielenkiintoista, että nämä unihalvaukset voivat olla myös tällaisia, ilman suoranaisia ahdistavia elementtejä, ihan vain outoja. Oli mukavaa vaihtelua, ettei kaikenmaailman varjoihmiset irvistelleen nurkissa. Mutta ääni-ilmiöt ovat noille yhteisiä silti. Jatkuvaa, kaoottista ääntä, periaatteessa tuttua, mutta silti lähteetöntä ääntä. Talletettakoon tämä tietoon myöhempiä polvia varten. Nyt lähden koiran kanssa kuselle, josko raitis ilma auttaisi edes...johonkin.

Redistribution of Energy

Papan kuolemasta on tänään 7 vuotta. Ei tämä yhtään helpommaksi muutu, mutta ei kai sen pidäkään. Aina toisinaan akuutisti tulee mieleen, että helvetti kun olisi mukava jutella tästäkin tai soittaa tämä hänelle tai mitä tahansa vastaavaa, mutta se ei ole koskaan mahdollista. Ja se harmittanee minua niin kauan, kuin olen täällä soittamassa asioita. Tässä on kasettilooppeja, jotka annoin tulla ulos juuri tätä purkaakseni. Jos kaipaat jotain helvetin hienosti masteroitua nykymassiivista soundia, tämä ei varmaan ole sinua varten. Nauhalooppien pyörittely kiinnostaa koko ajan enemmän kuin kitaran räpläily. Toki sillä on aikansa ja paikkansa, mutta vähemmän on enemmän, ja etenkin perusbändikokoonpanossa joku sointujen jauhaminen tuntuisi nyt ylitsepääsemättömän tylsältä touhulta. En tiedä mihin tämä musiikillinen matkani minut vie, mutta kaipa se ajan kanssa selviää kuten kaikki muukin.

Tässä on printtejä. Ne maksavat 25 euroa kappale, ne on painettu melko heppoiselle japaninpaperille, joten pakkailen niitä sitten pahvien väliin ja kohtelen varoen. Jokainen on yksilöllinen omasta painotekniikastani johtuen, joten ei ollut minusta sarjatuottajaksi tässäkään asiassa, vaikka ajattelin että olisi hienoa päästä numeroimaan vedossarjoja. Kai sitä voi sitten kasettien kanssa tehdä. Aloin miettiä sitäkin, että hommaisi vanereita ja rupeaisi himassa tekemään kasetin kansia puupiirroksinakin. Jonkun julkaisun kanssa voisi ainakin tehdä. Nämä kamppeet hommaan kyllä kotiinkin, kun tämä duuni ei tarvitse sellaista helvetin välineurheilua. Näitä tulee vielä paljon lisää. Sitä mukaa kun kerkeän vääntää laattoja ja toki siellä pitää antaa muidenkin printtailla juttuja. Mutta mukavaa touhua tuo on kaikkinensa. Pidän kovasti.

Syksy

Tässä on kaksi ensimmäistä puupiirroslaattaa, joita olen ikinä tehnyt. Huomenna näkee, millaista jälkeä niistä tulee ulos, mutta toivoisin sen olevan suht valmista jälkeä, jotta voisin alkaa tykittää printtiä ulos. Pöydällä on nimittäin maksamattomia laskuja vielä noin 500 eurolla, joten toivon rahoittavani elämää ja joitain välinehankintojakin ehkä näillä hommilla. Ainakin aion ostaa jonkun halvan höyläsetin itsellenikin, koska tuo tuntui saman tien siltä, että tätä varten sitä on piirrelty koko ikä tähän asti. Laatan työstämisessä on myös jotakin sellaista mielenkiintoista, joka imaisee mukaansa ja jumittaa kiinni niin pitkäksi aikaa, että laatta on valmis. Toisaalta taidan kyllä suhtautua oikeastaan kaikkeen melkolailla täsmälleen sillä tavalla. Samapa tuo. Ainoastaan tekemisellä ja työllä on väliä, sen aikaa olen täysin tyhjä. Kaiken muun aikaa tunnun olevan niin täynnä paskaa, että on ihme etten repeä saumoistani.

Jotenkin tässä tuntee taas syksyn uivan päähänsä salaa ja pyytämättä. Syksyn kai, kun ei sitä osaa kuvailla oikein muutenkaan tai nähdä sille mitään muuta selitystä, mutta tietää olleensa tässä samassa kaivossa vaikka kuinka helvetin usein ennenkin. Kaikki tuntuu turhalta ja merkityksettömältä, olemassaolon kurjuus niin läpinäkyvältä ettei mikään hetkellinenkään ilo tunnu kestävän muutamaa sekuntia kauemmin, enkä usko että osaisin pitää itseäni kasassa ellen olisi kehittänyt itseni polttamista ja omalle pateettisuudelleni nauramista suojaksi itseäni ja mieltäni vastaan jo ajat sitten.

Eihän tässä todellisuudessa voi muutakaan tehdä? Kaikkeuden ja fysiikan lait ovat mitkä ovat, ei tämä käyttöliittymä muuksi muutu vaikka kuinka valaisisi itsensä ja koko maailman, samaa pimeää, harmaata, upottavaa mutaa tämä lopulta on. Väistämätön epätoivo ja kuolema joko tapaturmaisesti tai hitaan rappion päätöksenä on aina edessä, eikä sille voi mitään vaikka kuinka ajattelisi positiivisesti tai kivasti. Sitä ei voi selittää kivaksi tai fantsuksi. Toivoa minän säilymisestä ei ole, ja silti mieli koittaa keksiä itselleen jatkuvasti uusia valheita sille, miten sen totaalisen annihilaation voisi välttää. Pystyn tekemään ylipäätään yhtään mitään pelkästään noiden valheiden ansiosta. Noiden valheiden, ja tämän työn kautta. En voi koskaan palaa loppuun omia töitäni tekemällä, koska ne ovat elinehto olemassaoloni järjellisyydelle. Sitten taas kaksi viikkoa missä tahansa muussa kontekstissa, ja meinaan revetä ja räjähtää jokaiseen suuntaan samaan aikaan. En ole puhunut maailman tilasta tässä blogissa aikoihin, koska ne jotka tätä lukevat ovat luultavasti kuitenkin melkolailla samoilla linjoilla asioista kanssani, emmekä enää elä maailmassa, jossa kuvittelisin eri mieltä olevienkaan olevan kykeneviä keskusteluun omien monologiensa sijaan, joten en jaksa nähdä vaivaa. Vituttaa katsoa, miten ihmiset raiskaavat maailmaa kaikenlaisella paskalla tyydyttääkseen omia mielikuvitusjumaliaan, oli se sitten kilpailukyky, talous yleensä tai jokin muu kapitalismin kuvottava umpilisäke. Enkä tarkoita, että kapitalismi olisi sen pahempi asia kuin kommunismikaan, mutta jos kommunismia on maailmassa sovellettu muka huonosti, niin ei tämä kapitalismikaan kyllä mitään voittokulkua ole ollut. Lähtökohtaisesti kaikki maailman dualistisesti jakaminen vituttaa, se on aina lyhytnäköistä ja epätodellista maailmassa, joka jo itsessään koostuu kaikenmaailman kvanttihiukkasista ja -tiloista, jotka ovat kyllä ja ei yhtä aikaa. Kaikki on suhteellista. En usko olevani olemassa. En myöskään usko että uskollani on mitään merkitystä suuntaan taikka toiseen. Minä olen tässä enkä voi sille mitään, mutta se, onko tämä todellisuus vai ei on mielestäni aina vain epätodennäköisempää ja lopulta täysin yhdentekevää.

Olen ansassa, aivan kuten me kaikki muutkin. Ja aivan kuten ansassa olevat eläimetkin, alan kehittää systeemejä, kiertää kehää, purra itseäni. Ne ovat tapoja sopeutua todellisuuteen. Tai siis tähän aistimyllytykseen, jota kutsutaan todellisuudeksi.  En tiedä mitä iloa tästä on kenellekään. Tahdon vain tehdä asioita. Nukkua niin vähän kuin mahdollista. Vihaan nukkumaanmenoa. Joka ilta se aiheuttaa minussa tahdonvastaisen, lapsellisen kiukun siitä että päivän on päätyttävä ja minun täytyy mennä sänkyyn, toivomaan että nukahtaisin ennen kuin se sama ahdistus saa minut kiinni, joka on vaivannut minua jokaisena iltanani 29 vuoden ajan. 29. Millä kohtaa aikajanaa se on? Lähempänä alkua vai loppua? Ajatus ahdistaa, vaikka ikä sinänsä ei ahdista tai mietitytä minua yhtään. En tahtoisi olla yhtään nuorempi kuin olen. Enkä yhtään vanhempikaan. Tätä tämä nyt taas on. C'est la vie.

Heikki Hautala & Hyvät Veljet: Rauha ja Harmonia

TÄYDELLINEN LEVY!

En ihan hirveän helpolla lämpene rock-musiikille, ja oikeastaan lämpenen sille sitä helpommin, mitä vähemmän sillä on tekemistä "ROCK"-musiikin kanssa. Sikäli Jukka Nousiainenkin on jäänyt itselle melko etäiseksi, vaikka toki arvostankin tekemisen mentaliteettia ja näen pelkästään hienona asiana sen, että valtavirrassa uiskentelee nyt DIYn nimeen vannovia ihmisiä ehkä enemmän kuin koskaan sinä aikana, minkä minä olen musiikkia tehnyt. Silti se oma estetiikan ymmärrys ja mieli vaan vetää tuonne varjoisammille poluille ja melankolisevimpiin maisemiin, ja siinä tämä levy vakuutti jo kun kuulin ensimmäistä kertaa Välitilassa biisin ennen ilmestymistä. Neuroottisen lakoninen ilmaisu, joka ei yritä vakuutella minulle asioiden muuttuvan paremmiksi, kun ei usko siihen oikein itsekään kolahti lujaa. "Olemme jumissa välitilassa, josta kukaan ei löydä meitä, olemme eksyttäneet etsijät... "

Etsiydyin levyn äärelle, kun maalauskritiikissä kehotettiin tutustumaan Hautalan maalauksiin, muistin että tälläkin oli muistaakseni helvetin hieno kansi ja kaivoin tämän bandcampista. Tätä on nyt tullut luukuteltua maalatessa ja samastumisprosentti kaikkeen laulettuun ja soitettuun on tasan sata. "Tämä hajoava ruumis on turha, pelkkä aivojen jatke. "

Rauha ja Harmonia on sellainen rock-levy, jota olen kaivannut. Sen "menevä" "hittibiisi" on heti alussa, ja sen jälkeen levy ikäänkuin käynnistyy uudestaan, mikä on omanlaisensa antikliimaksi, eikä fiilis enää juuri lattiasta kohoa, paitsi kulminaatiopisteessä Laivueet-biisin Matt Elliottin vahvasti mieleen tuovassa tunnelmassa. Tai no siis suomeksihan siinä väliosassa on samat soinnut, kuin siinä Drinking Songsin hittibiisissäkin, mutta näin hienossa kokonaisuudessa tuo menee nimenomaan tyylikkään alluusion piikkiin.

Tällainen unenomainen, todellisuutta rehellisesti silmiin katsova albumi uppoaa minuun kuin sukellusvene merenpohjaan. Toisinaan musiikki on väkivaltaista kaaosta, mutta silloinkin kaiken yllä on jotenkin neuroottinen "ihan sama mitä meille tapahtuu, kaikki on merkityksetöntä"-ote, joka tuntuu puhuttelevan itseäni vielä entisestään. Hautala katsoo tätä aikaa ajan ulkopuolelta, kurottaen siihen mikä on kaikille ihmisille yhteistä, ilman että tarvitsee namedroppailla jotain viidessä minuutissa vanhenevia someja tai julkkiksia. Täytyy tosin myöntää, että "tutustun rakkauden saloihin näyttöpäätteeni ääressä" on kyllä myös ihan kaunis eufemismi pornon tuijottamiselle jo itsessään. Laivueet-biisin kertosäkeen pyyntö muuttuu loppua kohti epätoivoiseksi rukoukseksi, joka vetää kylmät väreet läpi liharuumiin... Kaunis levy. Tänä vuonna on kyllä tehty niin helvetisti hienoja levyjä, että mahdoton niistä olisi mitään top kymppejä tehdä. Ihanaa, että on paljon hyvää musiikkia, eikä mikään siitä ole keneltäkään pois.

Lisää tauluja ja muuta tavallista kärsimystä.

Burning Mind

Ei Enää Ihminen

In The Next War We Shall Bury The Dead In Cellophane

Junk Metal Christ; Burning Down New Jerusalem

Olemisen Sietämätön Paino

Tässäpä on viimepäivien tuotokset. Tekisi mieli viettää kaikki valveillaoloaika oikeastaan lähinnä maalaten, mutta huomenna alkaa grafiikan kurssi, josta saa ehkä vielä hieman lisää työkaluja ja mielekästä tekemistä tämän ohelle. Nyt vain tekisi mieli vääntää näitä oman näköisiä tauluja sen näyttelyn verran, jotta voi tehdä uusia hakemuksia, kun näistä nykyisistä nyt kuitenkin on odotettavissa lähinnä hylsyjä. Tämä on kuin albumin tekemisestä, kokonaisvaltaista ja käsitteellistä touhua, omat intronsa, outronsa, välisoittonsa ja ydinlihansa tässäkin. Olen repinyt kollaaseihin Katoamista, sekä erään papparaisen antamia jeesus-lehtisiä. Niiden paperi ja sisältö on juuri täydellistä tuollaisen revityn ja roskaisen jäljen tekemiseen. Tässä Kankaanpäässä on jotain helvetin mystistä sikäli, että vaikka täällä on taidekoulun puolesta paljon avarakatseisia nuoria, on sen ja vanhemman väestön arvomaailmojen välillä helvetin jyrkkä ero. Todella paljon kristillisiä herätysliikkeitä, jotka ylläpitävät leipäkirkkoakin. Monet ovat sanoneet, että kun täällä on niin rankka asua, tuntuu heikkoina hetkinä tuo saarnaaminen uivan päähän, mutta lähes yksinomaan ratkaisu tähän ongelmaan tuntuu olevan leipäkirkossa käynnin vähentäminen, ei jumalan etsiminen. Itselleni tuli eräs naapuri kertomaan Jumalan valosta, tai lähinnä oikeastaan uhkailemaan helvetillä ja kertomaan kaverin kummin kaimoista, jotka olivat ateisteja ja sitten äkkiä kääntyivät uskoon. Ongelma vain oli se, että uskovaiset rakastavat tarinoitaan liiaksi, jotta osaisivat pitää niitä riittävän tavallisina. Ensimmäinen esimerkki oli onnettomuudessa taivaan nähnyt mies, toinen oli se klassinen bisnesmies, joka ei tahdo ottaa riskiä koska on järkevä bisnesmies, kolmas se tiedemies/lääkäri, joka on riittävän älykäs nähdäkseen, että eihän tämä voi sattumaa olla. Liian arkkityyppistä ja toisaalta liian helppoa, mutta kaipa nuo joillekin sitten toimivat. Äkkiä huomasin, ettei se mikään keskustelu ollut, vaikka olen käynyt esimerkiksi Jehovien kanssa ihan hyviäkin pohdintoja uskon asioista. Annoin ukon kuitenkin pitää monologinsa rauhassa, enkä keskeyttänyt, vaikka koira alkoikin painaa jo sylissä.

Eilen kävimme soittamassa Wärk:festeillä, mikä ei harmikseni tullut nauhalle, koska siinä oli paljon todella hienoja tapaturmia. Aluksi piti vain vähän checkailla kamoja, käydä vessassa ja laittaa nauhoitus päälle ja aloittaa, mutta puolitoistatuntia myöhemmin havahduin kuulutukseen siitä, että paikka suljetaan viiden minuutin päästä. Se oli sääli sikäli, olisi sitä mielellään soittanut vaikka muutamankin tunnin putkeen. En tiedä millaista sitä on kärsiä yleisössä, mutta ainakaan soittaessa minulla ei kertaakaan tule sellainen olo, että mitähän soittaisi seuraavaksi. Ei tuohonkaan aikaan oikeastaan mennyt kuin kolme erillistä juttua, joista ensimmäinen oli tavallaan intro, eräänlainen invokaatio kaikelle sille mitä tuleman pitää. Olen huomannut sen olevan monesti asioiden laita omissa jutuissani. Ensimmäisen osan tehtävä on saada itseni oikeaan mielentilaan, enkä ajattele tekemisiäni sen suuremmin. Siksi tämä voi vaikuttaa hutiloinnilta, mitä se monesti onkin. Se on transsendentti silta, jota pitkin mieli voi siirtyä pois auton rattiin nukahtelusta ja kaikesta muusta tämän maailman tomusta. Eilisessä erityisen hienoa oli, miten etenkin aiemmin nauhoittamani pianolooppi soi yhteen aasin huutojen ja Francis Baconin kanssa, se on jotain sellaista, mitä tietoinen mieli ei voi tavoittaa. Ja jotain sellaista, mitä ei voi tehdä tavanomaisella rokkibändillä.

Ikäväkseni täytyy todeta, että kun nyt asun täällä hevonkuusessa, täytyy keikkojen soittelu rajoittaa lähinnä Tampereelle tai Poriin. Junkyard Shaman keikkoja tulen soittamaan koska vaan, kunhan saan soittaa vähintään sen pari tuntia putkeen, koska nykyisellään vaan vituttaa joku baarissa juosten kusten kolmen vartin vetäminen. Etenkin, kun sitä vastaan saa istua sen vähintään 6 tuntia auton ratissa. Kaikki rahat ovat koko syksyltä menneet auton tankkiin ja olen sitä myöten aikalailla totaalisen persauki. Kirjatkin ovat maksamatta, kun en jaksa myydä niitä kenellekään, enkä ole saanut kyllä vielä laskuakaan.  Opinnäytetyö on levällään, mutta aion laittaa kaikki tauluni osaksi sitä,  koska miksi ei. Onhan tässä samaa duunia ja prosessia tehty koko ajan. Lisäksi tahtoisin tehdä noihin vielä kirjallisenkin osion, niin sehän menisi ehkä samalla, kun vain sitoo sen kiinni näihin aiempiinkin jollain tavoin. Jos joku tahtoo ostaa noita maitokartonkiduuneja, niin niitä voin myydä 60 euroa kappale. Tauluistakin voi kysellä, mutta osa on jo jyrätty ja uusimpia en kyllä edes myy. Tässä on Oulun keikka, joka soitettiin triona, vaikka Terhin piuha hajosikin jossain puolivälin nurkilla.

Nontransient

Hole

Kognitio 2

Kognitio 3

Nonexistent

Kognitio 1

Maalauskurssi alkaa olla pikkuhiljaa taputeltu, tässä on työt joita en vielä laittanut tänne. On ollut mielenkiintoinen ja hieno kurssi, on saanut kokeilla kaikenlaista ja käyttää jonkun muun kustantamia välineitä, jolloin kynnys käyttää niitä vähän reippaammin laskee aika paljon. Seuraavana pitää alkaa tehdä lisää isompia pohjia, että voi maalailla illat koululla itsekseen. Lievästi vain ottaa päähän, että koulu laitetaan kiinni kahdeltatoista, ja viikonloputkin voisin aivan hyvin maalata yötä myöten vaan, kun ei tule kuitenkaan dokailtua tai mitään muutakaan typerää. Iso kiitos kaikesta tästä kuuluu kyllä ehdottomasti myös Viljami Heinosen mentoroinnille, tuntuu, että ensimmäistä kertaa opin maalaamisesta jotain tärkeää ja konkreettista, sellaista mistä on välitön hyöty omassa tekemisessä, kun asiat vain sisäistää. On lisäksi myös hienoa ylipäätään saada opetusta ihmiseltä, jonka voisin kyllä katsoa olevan ihan puhtaasti maalausjälkensä puolesta parhaita eläviä kuvataiteilijoita. Sikäli tämä on ollut melko vauhdikas kurssi, että olen tehnyt päälle 20 maalausta ja kerennyt siinä sivussa istua autossakin keikkoja soittamassa mielestäni koko ajan.



Sunnuntaina tein myös tämän. Nontransient on 90 minuuttia, eli täyden kasetin verran jumitusta, A-puolen nauhoitin livenä niin, että sitä kykeni seuraamaan instragraminkin kautta. Pidän noiden livehommien soittelusta nyt kun siitä jännityksestä on päässyt, ei niitä kukaan livenä katso kuitenkaan niin mitäpä siinä jännittämään. Enkä usko, että kovin moni istuu jonkun 45 minuuttia paikallaan tuijottamassa niitä, mutta olisihan se tietysti kaunista, jos joku tänä aikana sellaiseen kykenisi. Mutta se ei ole pointtikaan. Siinä saa pällistellä luovaa prosessia samalla kun se tapahtuu, jos niin tahtoo. Tämän seurauksena syntyi A-puoli, B-puolelle tahdoin mahdollisimman staattisen ja jumittavan loopin, joka osoittautuikin täydelliseksi kamppeeksi maalaamisen taustalle. Kasetti tuttuun tapaan viisi euroa, digilataus ilmainen. Lauantaina näitä kasetteja on toki myös ihasteltavana Wärk:festillä. Jotenkin olen otettu, että saan olla mukana DIY-tapahtumassa. Maailma voi pitää hyväveliverkostonsa, levy-yhtiöt, kustantajat, kaikki tuollaiset hommat. Minä voin aivan hyvin tehdä näitä hommia itsekseni, rakentaa aivan omanlaiseni maailman, tallentaa tietoisuuteni kierrätetyille jeesus-kaseteille ja myydä ne niille muutamille, jotka tahtovat nimenomaan tuon albumin itselleen, enkä tehdä mitään turhaa muovipaskaa varastoihin odottamaan, että jotakuta kiinnostaisi ehkä näön vuoksi hommata sellainen. Vähemmän on enemmän. Kierrättäminen on enemmän kuin tärkeää, se on välttämättömyys. Suurin osa soittimistani on kierrätysromua, miksei musiikkini olisi siis tallennettukin yksinomaan kierrätysromulle? Jos saisin päättää, soittaisin keikkanikin mieluummin romupihoilla kuin baareissa. Itseasiassa voisinpa koittaa keväälle säätääkin Kujalaan ehkä sellaista. Vaikka en tiedä tajuavatko ne kaatisduunarit sellaisen touhun päälle. Mutta mikseivät tajuaisi? He saavat kuunnella niitä kilahduksia ja kolinoita ja räminöitä kaikki päivät.

Maalaaminen ja musiikkihommat, niistä minä kyllä saatana vie nautin. Ai että! Kunhan nyt vain joutaisi vääntää sen muotsikan opparin pois jaloista kuljeksimasta kanssa, niin voisi keskittyä täysillä maalaamiseen. Vähän vituttelee se puoli kyllä tämän kaiken rinnalla, mietin että mikäs pakko minun olisi sieltä muka valmistua, se luultavasti kuitenkin vain hankaloittaisi asioita Kelan kanssa, jos pitkitän opiskelua, en joudu tappelemaan vielä pitkään aikaan. Sikäli aika typerästi tehty systeemi, että aivan hyvin voisin valmistua vaikka saman tien, ellei ajatus siitä selvittelyrumbasta, joka tästä seuraa väsyttäisi ja raivostuttaisi jo valmiiksi niin paljon, että tekisi mieli vain laittaa kädet korville ja keskittyä näihin omiin hommiin. Eiköhän se sieltä taas jossain välissä eteenpäin pyörähdä. Kai se pitää kohta ottaa asiakseen ja duunailla eteenpäin.