lauantai 30. joulukuuta 2017

Käki on ehkä hienoin asia, joka elämääni on laskeutunut.




Tässä on ensimmäiset 90 minuuttia tuosta Käki-keikasta. Alunperin säikähdin, ettei sekään tule nauhalle, kun kusin nauhurin kanssa jotenkin tavallisesta poiketen, mikä ihmetyttää yhä.  Onneksi kuitenkin videotykissä, videoloopissa kiinni ollut kamera täytyi pitää nauhoittamassa ettei se lipsahtanut johonkin demoleuhkimistilaan, joten  sain talteen sen verran kuin kameran muistiin mahtui, mikä oli yllättävän paljon noin vanhaksi värkiksi. Yllättävän hyvä äänikin siinä oli, kun tuollaista kampetta sai ulos. Sitä varten tuo live bandcamp on olemassa, ettei siellä ole niin justiinsa sen nauhoituslaadun kanssa, kunhan saa asioita dokumentoitua.

Keikka oli kuitenkin järisyttävän hieno kokemus. Vaikka paperilla voi tuntua monesta vähän tyhmältä, että tällainen nobodyporukka soittelee kolmituntisia keikkoja ilman mitään radiohittejä tai oikeastaan muutakaan tarttumapintaa, niin kaikki se mitä ihmiset tulevat sanomaan minulle noiden keikkojen jälkeen on selkeä merkki siitä, että olen juuri siellä missä pitää, tekemässä juuri sitä mitä pitää. Soittaessa on jokainen tunne, joka sormista lähtee ulos. Ei ole mitään muuta tietoisuutta, kuin se tunne, joka soi ilmassa. Sen jälkeen olo on tyhjä ja melko hutera, pitää koittaa muistaa kuka on ja missä on, ja sitä myöten saakin taas samat tutut lihan kahleet, ahdistuksen ja vaivat harteilleen. Kun soitan, olen vapaa kaikesta. Etenkin siitä repivästä ahdistuksesta ja surusta, joka tuntuu olevan olemassa kaiken aikaa muuten. Kun joku tulee keikan jälkeen sanomaan, että itketti tai oli muuten erittäin tunteellinen kokemus, se on minulle todella vaikuttavaa. Ensinnäkään en halua tarkoituksenmukaisesti itkettää ketään. Mutta olen kiitollinen siitä, että ihmiset antautuvat sille tunteelle, antavat itsensä olla yhtälailla yhtä sen musiikin kanssa, kuin mekin soittaessamme. Silloin siinä ei tarvita yhtään vitun "onks teil hyvä meininki!?" sössötystä väliin. Me olemme kaikki yhtä ja samaa, yhteisesti kokevaa ja tuntevaa kollektiivia, jossa yksilöiden merkitys pienenee ja samalla yksilöllinen taakka helpottaa ainakin hetkellisesti. Se on todellista jakamista ja yhdessä kokemista. Ja se on mielestäni niin kaunista, etten tahdo tehdä mitään muuta. Tahdon jakaa musiikin elävien ihmisten kanssa niin hienona, kuin minäkin sen näen, ja kun he ymmärtävät sen, en voisi olla kiitollisempi. Ja olkoonkin, että tällä ei saavuteta koskaan suuria yleisöjoukkoja, se on aina sen arvoista. Isoin osa ihmisistä pelkää tunteita ja tuntemista, koska se altistaa haavoittuvaisuuden muiden eteen. Kuten voitte arvata ja tiedättekin varmasti, minulle haavoittuvuus ja avoimuus ovat tietynlaisia elinehtoja kaikessa, oli se sitten grindcorea tai tätä kitaran soittamista. Se on aina vain ja ainoastaan ilmaisua ja paljastamista. Kuka tahansa saa työntää veitsen sisään, ja joka ikinen kerta veitsi jää työntämättä. Ihmiset ymmärtävät. He eivät ole tyhmiä. Heille ei vain ole tarjolla tällaista oikein missään muuallakaan, joten siihen tottuminen ja sen ymmärtäminen vaatii oman aikansa. Mutta olen jo nähnyt, että se ymmärrys alkaa löytyä. Hienoa Käessä on myös se, että siinä missä voisin aivan hyvin tehdä asioita yksin, tässä saan soittaa ihmisten kanssa. Keikan aikana ei sovita mitään tai vaihdeta montaakaan sanaa, ennen kuin aletaan lopettelemaan. Ei ole tarvetta. Kaikilla on kaksi kättä ja kaksi korvaa. Kaikki kuulevat kyllä mihin musiikki on menossa. Kun hahmo löytyy, jokaisella on täydellinen vapaus ilmaista itseään sen puitteissa. Se on aivan saatanan hienoa. Se on mielestäni myös pitkälti zazenin kaltaista toimintaa. Form is emptiness, emptiness is form. Muoto antaa tilaa tyhjyydelle, tyhjyydestä nousee muoto, koska nämä ovat erottamattomasti yhtä keskenään.

Eilen ja tänään olenkin sitten ollut lähinnä jonkinlaisen eksistentiaalisen ahdistuksen kourissa. Tuntuu ettei millään ole mitään merkitystä, olen vain tietoisuus tässä kämpässä, vaikka Terhi ja koirakin ovat kotona. Tuntuu, että puran sitä myös liikaa heihin ja kaikesta sanomisestani jää mieleeni valju itsevihan hiimu. Kaikki tuntuu niin tylpältä. Toki se voi olla noin vahvan, tunteellisen kokemisen jälkipyykkiä. Toisaalta se on vain pimeys. Koko ajan on pimeää, valoa näin koiraa kusettaessa yhden aikaan juuri sen verran, kuin kerkesin ennen kuin se hiipui pois. Sellaista tämä talvi on. Sähkölamppujen kellertävä ja hämärä valo ahdistaa. Tarvitsen olkkariin siniset valot ja savukoneen. Ehkä pitäisi tehdä vähän musiikkia, josko se helpottaisi. Seuraavana teen kuitenkin omista levyistäni vuoden top 10-listan, kun kaikki muut kerta levyjä listailevat, ja omissakin on sen verta laskemista, ettei paremmasta väliä. Kiitos että olette siellä vielä. Te autatte paljon.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti