tiistai 12. joulukuuta 2017

Huomenta.

Aikaa on kulunut. Päiväni ovat olleet täysiä, aamu yhdeksältä lähden ja olen kotona joskus yhdeksän ja yhdentoista välissä, nukkumaan menen kahdelta ja toisinaan olen vielä näin kello viiden aikaan unettomana hereillä. Nälkä taitaa valvottaa, mikä vaikuttaa myös aineenvaihduntaan ja koko kehoni on epätasapainoinen tulipallo joka syöksyy mieleni avaruuden läpi kohti helvettiä. Olen kirjoittanut runoja paljon, pitkälle seuraavaa kokoelmaa, olen myös tehnyt musiikkia nyt lauantain jälkeen. Teen yhden runokolinalevyn, tilauksesta hieman kitaramelua kokoelmalevylle ja musiikkia dokumenttiin nyt ainakin. Sen lisäksi kai jotain omiakin hommia sitä mukaa kuin niitä tulee. Viimeisen viikon olen kuunnellut paljon J. K. Ihalaisen runoja ja haastatteluja, mistä ehkä valheellisesti rohkaistuneena uskaltauduin lähettämään kirjani hänellekin.

Kirja alkaa painaa käsissä. Jonkinaikaa mietin lapsellisen katkeruuden vallassa, että Miki Liukkonen kirjoitti O:llaan vastaavanlaisen tajunnanoksennuskirjan, jonka sai tehtyä muotoon joka kelpasi, ja täyttää nyt sen tyhjiön, joka tuollaiselle kirjalle olisi muka ollut. Marttyyrinomaisesti kuvittelin kuilun itseni ja sukupolveni välillä syvenevän, kunnes äsken katsoin Miki Liukkosen haastattelun Puoli Seitsemästä ja käsitykseni muuttui täysin. Kuvittelin, että hän on tehnyt sellaista "kivaa" versiota samoista asioista, joiden kanssa painin itsekin. Nyt ymmärrän, ettei hän ole mikään kiva versio minusta. Hän on kaikilla mittareilla ja kaikissa tekemisissään absoluuttisesti parempi ja pätevämpi versio minusta.  Ja se on hienoa. On hienoa, että on valtavirrassa olemassa Miki Liukkonen, joka osaa sanoa ihmisille ne samat asiat, jotka minäkin tahtoisin sanoa, mutten osaa olla ihmisiksi sen aikaa, että joku ottaisi minut vakavasti. Tai siis helvetin vakavahan minä olen tietysti koko ajan, mutta kun on pistetty jo pentuna paskaksi ja sotkettu sirpaleet vielä teini-iässä, niin tässä duunissa nyt menee oma aikansa, ennen kuin olen mitenkään täysipäinen ihminen, jos koskaan olenkaan. Niinkuin Beckettkin kirjoitti, jotkut ihmiset eivät valaistu koskaan, päin vastoin, pimenevät entisestään. Huomasin kuitenkin todella paljon yhteistä tuonkin lyhyen haastattelun perusteella sen suhteen, miten itseään ei pidä päästää vähällä missään asiassa. Puolivalmiit ja puolioikeat vastaukset eivät ole oikeita vastauksia. Eli ei muuta kuin onnea ja menestystä ja kaikkea hyvää, O pätkähti lukulistalle samantien.

Jotenkin tässä muuton edellä tuntuu olevan sellainen tilanne, että kaikki romut alkaa hajoilla käsiin. Läppäristä on hakattu melkein kaikki näppäimet sisään, digitaaliraitureista alkaa namiskat hajoilla ja kaikki isommat ja pienemmät värkit tuntuvat menevän ihan totaalisen paskaksi. Olisi mukavampi tehdä duuneja, kun olisi välineet kunnossa, mutta tätähän tämä nyt on aina ollut. Sillä mennään mitä on, eikä tässä nyt ole varaa oikein mihinkään, kaikkein vähiten tähän elämään ylipäätään. No se onneksi helpottaa pian. Niin uskottelen itselleni jaksaakseni tämän nälän läpi.

Aloin kirjoittaa myös taas yhtä kirjaa, jota kukaan ei julkaise. Se kertoo seinistä ja niiden tuijottelusta. Saa nähdä miten pitkälle se kantaa, vai kantaako ollenkaan. Nyt tässä kulutan aikaani lähinnä pohdiskellen keitänkö aamukahvia vai en, kaipa se on jaksettava kouluun asti. Kaurapuuron voisi keitellä. Pitää nälkää edes jotenkin päin. Eli kai tämä itsensä kusettaminen saa loppua ja voi laittaa valot takaisin päälle. Tässä on vielä jotain noista runoista, vaikka aamupalaksi.



Romuluiset jumalat kolisevat käytävillä
Ne ottavat selfieitä huulet supussa
pullistelevat lihaksiaan ja venyttelevät
vanuneita nahkojaan joista valo kuultaa
läpi.
Turhuuden jumalat puhaltelevat henkeä
hengettömiin luihin,
elottomiin ruumiisiin,
jotka rakentavat itselleen sielua
purkasta ja syljestä.
TV:n sähköinen valo houkuttaa
mekaanisia kärpäsiä,
levittää palaneen käryä olohuoneisiin,
häkä täyttää keuhkot ja verestävät silmät
turpoavat kuopissaan.
Ihmiset taputtavat ja hurraavat.
Romuluiset jumalat kolisevat LSD-näytöillä.
Jättävät jälkeensä varjoja,
heijasteansoja.
Mielen jälkikuvia.
Hymy palaa kiinni ruutuun.
Silmät palavat kiinni hymyyn.
Hymy sulaa sähköiseen jälkikuvaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti