A.S. Byatt - Ragnarök

Tänään luin A.S. Byattin Ragnarökin, joka on ollut minulla lainassa jo ainakin kahdesti, mutta sain sen luettua vasta tällä kertaa. Mutta näin se aina menee. Käytännössä kirjassa oli viitteellisessä osassa sodan jaloissa muuttanut lapsi, joka odottaa isäänsä palaavaksi sodasta, lueskellen saksalaisen kirjailijan kirjaa pohjoismaisista jumalista, näiden synnystä ja elosta ja tuhosta. Nämä myytit ovat minulle hyvin tuttuja jo lapsuudesta, sillä Pertunmaan kirjastossa sattui olemaan tämä Suuri Myyttikirja, jota pyydettiin lukemaan iltasaduksi. Tätä kautta imin itseeni kaikki maailman luomiskertomukset, kristus comebackit ja maailmanloput jo ennen viiden vuoden ikää, mikä tarkoitti, että muutamassa vuodessa kuroin umpeen muutaman tuhat vuotta ihmiskunnan kulttuurievoluutiota. Se on aika päräyttävä ajatus, kun sen noin pukee. Se piti kuitenkin huolen siitä, että kun iltapäiväkerhossa vedettiin Jeesus takataskusta, ymmärsin jo erilaisten myyttien väliset yhteneväisyydet ja lainalaisuudet.

Byattin kirja kiinnitti huomioni kuitenkin yhteen nimenomaiseen ulottuvuuteen pohjoisissa mytologioissa, jota en ollut ennen tajunnut ajatella, mutta joka ehkä aina oli sellainen alitajuinen pohjavire siinä, että pidin noista myyteistä. Nimittäin Fenrisin vangitseminen. Siinä kohtaa Odinilla ja muilla jumalilla olisi mahdollisuus tappaa tuo hurjaksi kasvanut susi, mutta he tietävät, ettei tarina mene niin. Heillä on käsitys siitä, että he ovat osa jotakin viitekehystä, joka tulee menemään niinkuin sen pitää mennä, ei niinkuin he haluaisivat sen menevän. He eivät voi tappaa Fenristä, koska he eivät voi estää Ragnarökiä tapahtumasta. Siinä missä muissa tarustoissa jumalat ovat monesti kaikkivoipia, näissä jumalat ovat voimattomia fatalistisen maailman edessä. Samoin he saavat tietoa tulevasta, aivan kuin kävisivät välillä vilkuilemassa käsikirjoitusta pari sivua eteenpäin. He saavat tietää Baldurin tulevasta kuolemasta, jolloin hänen äitinsä lähtee vannottamaan koko maailmaa, etteivät he satuttaisi hänen poikaansa. Silti he tietävät, että Baldur tulee kuolemaan, niin käykin, ja siitä alkaa loppu. Kun Ragnarök alkaa, jumalat ovat heikkoja. Baldurin kuoleman aiheuttanut Loki vapautuu kahleistaan ja kokoaa jättiläiset ja maailman reunalla raivoavan tulijättiläisen, Surtrin sotaan jumalia vastaan. Surtr tuhoaa tulellaan koko maailman, joka palaa niin, että lopussa koko maailma on vain tyhjää, mustaa vettä tai mutavelliä, eikä mitään muuta enää koskaan ole.

Tämä on se todellinen, poeettinen ja kaunis loppu. Mutta aivan kuten myös Kalevalassa ja Interstellarissa, tarinaan on ympätty katsojan mieliksi epilogi, joka kusee ja paskantaa kaiken päälle. Kalevalassa se on täysin irrallinen Väinämöisen lähtö, jossa muka omnipotentti neitsyenkourija, joka häikäilemättömästi on ottanut kaiken haluamansa tätä ennenkin, yhtäkkiä onkin voimaton uuden messiaan edessä ja vaan soutelee hiivattiin. Interstellarissa se on kaikki, mitä tapahtuu mustan aukon jälkeen. Ragnarökissä on lisätty teorioiden mukaan luultavasti kristinuskon myötävaikutuksesta maailman uudelleen syntyminen, ja äkkiä joitain jumalia onkin säilynyt hengissä ja kahdesta ihmisestä syntyy uusi ihmiskunta. On vaikea nähdä tämän ohdan kytköstä näihin myytteihin, jotka muuten ovat melko pessimististä kamaa kauttaaltaan, mitään ei voi estää ja kaikki luisuu kohti loppua, ja niin edelleen. Sen sijaan kristinuskon levitessä tehtiin monenkin kansanuskon kohdalla sitä, että se yritettiin sovittaa kristinuskoon niin, että sen voisi säilyttää jotenkin vierellä. On helppo kuvitella, että tästä uudesta alusta voisi alkaa sitten Raamatun luomiskertomus ja tarina lähtisi rullaamaan mukavasti siitä.

Kun olin lapsi, kaikki lasten elokuvat olivat VHSllä. Ne nauhoitettiin televisiosta, monesti ajastimen kanssa. Tämä tarkoitti sitä, että jos ohjelma alkoi pari minuuttia myöhässä, nauhoitus loppui pari minuuttia aikaisessa. Monesti elokuvan viimeiset minuutit ovat tarinan kannalta kriittisiä. Tästä johtuen minä sain katsoa monet lastenohjelmat ensimmäistä kertaa tavalla, joka ehkä jätti jälkensä minuun syvälle. Mark Twainin Seikkailut päättyi meidän videollamme kohtaan, jossa Tom Sawyerin ja kumppaneiden ilmalaiva alkaa reistailla ja punaiset valot vilkkuvat. En saanut tietää, kuin vasta pari vuotta sitten, että he selviävät siitä. Samoin Muumipeikko ja Pyrstötähti loppui vaan siihen, missä punainen tulipallo tulee lähemmäs ja lähemmäs. Vasta muutaman vuoden päästä sain tietää, etteivät kaikki muumit kuolleetkaan omassa Ragnarökissään. Mutta voitte uskoa, että siitä minulle jäi jonkinlainen ehkä vähän vinksahtanut draaman taju. Se toisaalta pohjasi mielestäni elämään: kun se lopullinen, äärimmäinen konflikti tulee, ei ole paratiisia tai uutta heräämistä. On vain mustaa vettä tai mutavelliä, ikuinen liikkumaton, kuollut tyhjyys. Tästä syystä onnelliset loput ovat minulle luotaantyöntäviä, elleivät ne ole hyvin perusteltuja. Tavallisimmin ne eivät ole.

Vaikka Byattkin puoltaa näkemystäni tästä asiasta, ei hän lopeta omaa kirjaansa mustaan tyhjyyteen. Kirjaa seuraavassa jälkikirjoituksessa hän tavallaan toteaa, ettei kantti riittänyt jättää sitä siihen. Hänen loppunsa on aivan tyydyttävä, tietynlainen paratiisin yhdentekevyys ja tylsyys, kun loppu ei tullutkaan siellä missä piti. Voin hyväksyä sen pitkin hampain. Mutta kiitän siitä, että tämä kirja ajoi minut takaisin lapsuuden rakkaiden myyttien ääreen ja toi ne eloonkin vielä melko hienolla tavalla!