keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Areenassa on taas kaikenlaista.

Katsoin Yle Areenasta viime yönä taas Sturm und Drang dokkarin. Suosittelen sitä kaikille, koska se on hyvä dokumentti ylipäätään. Nyt katson Valomerkki-sarjaa, joka jatkaa aika luontevasti samaa maailmaa. Näissä ja monissa muissa vastaavissa dokumenteissä minua kiehtoo se pakkomielle breikata psykologisena ilmiönä. Se tuntuu sitä tavoitteleville ikuisesti kauemmas vetäytyvältä viivalta, joltain joka pakenee aina kauemmas ja kauemmas. Oli mittakaava mikä tahansa, oli sitä sitten Suomen suosituin nuorisobändi tai Jyväskylässä ponnisteleva hevibändi.

Tuntuu, että tarve breikata on ulkoa opittu ominaisuus. Jostain panteran kotivideoista tai isojen poikien jutuista omaksuttu maali, jota ei todellisuudessa ole olemassakaan. Olen näitä katsoessani vain jotenkin onnellinen, ettei se ole koskaan kiinnostanut minua. Koska siinä vaiheessa tuo todellisuus voisi käydä ihan helvetin synkäksi. Soittaa ilta illan jälkeen 20 ihmiselle, toisinaan sekin on optimistinen arvio. Kun soittaminen itsessään on täyttymys ja kun se täyttymys löytyy sieltä soittamisesta joka kerta, se poistaa kaikki ulkoisen maailman merkitykset ja odotukset. Ja se on tärkeää jos tahtoo nauttia mistään mitä tekee.

Minä en tahtoisi olla koko kansan uuvattina koukun nokassa. Minulle riittäisi jo hyvin se, että jokainen niistä about sadasta ihmisestä jotka meikän tekemisiä eri kanavien kautta seuraa ostaisi yhden viiden euron levyn tai kasetin kuussa. Sillä rahalla meikä maksaisi jo melkein vuokran, tai ainakin kaiken muun siitä mitä kuussa kuluu rahaa. Mutta ei sitä voi ihmisiltä olettaa, joten ei se elämäni ole siitä kiinni. Soitan ihmisille aivan mielellään ilmaiseksikin. Kadulla soittaessa saa aina rahaa jos siltä tuntuu. Jos ei saa, soita paremmin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti