Vuoden kymmenen parasta

Koska vuoden lopussa kaikki harrastavat aina vuoden parhaiden julkaisujen listaamista, ja siellä on yleensä aina kaikilla samat iron maidenit ja metallicat, ihan sama vaikkeivät olisi tehneet levyäkään, niin päätin ottaa koko touhuun vähän toisenlaisen lähestymistavan. Koska tänäkin vuonna tuli tehtyä 36 levyä musiikkia, päätin tehdä omista tänä vuonna julkaistuista levyistäni top 10-listan. Joku varmaan tuhisee näyttöpäätteen päässä, että kusi on kivunnut hattuun asti, mutta ei sitä ole sinne mahtunut enää aikoihin. Tämä sen sijaan on ihan puhtaasti leikkimielistä touhua, ja ehkä tässä joku löytää jonkun sellaisenkin levyn, joka on mennyt kokonaan ohi. Jätin tästä tosin livelevyt pois, koska muuten koko kymmenen kärki olisi jotain Käkinauhotteita, eli tässä on mukana vain levyt, joita on ihan varta vasten menty tekemällä tekemään.


10. J. Kill & The Fantom Leg - There's A Voice Without A Mouth


Tämä oli vuoden ensimmäinen levy, sekä jonkinlainen ensimmäinen manifestaatio Käestä. Koska koira piti saada keskustasta pois, mentiin Cédrikin ja koiran kanssa treenikselle soittelemaan ja jumittamaan. Siinä tuli soiteltua 7 tuntia kitaraa, mistä tämä taisi olla melko alkupäässä. Kyllä se koirakin siellä silloin tällöin kuuluu. Kerran sain myös tosi psykedeelisen migreenin tätä kuunnellessa, tuli aivan täydellisen murskaava ahdistuksen aalto ja tietynlainen aistikokemuksen laajentuma, jota seurasi sitten päänsärky. Makasin yksin sohvalla ja mietin, että mielenkiintoinen tila. Tästä leikattiin myös looppi taustamusiikiksi peliin Please Stop Killing Me, joka naulasi sen pelin tunnelman täydellisesti.


9. Junkyard Shaman - For Beckett 


Tämä Beckettin töiden tunnelmien pohjalta tehty pienen painoksen levy sai yllättävänkin hyvän vastaanoton siihen nähden, että kyseessä on 90 minuutin mittainen albumi, joka vaatii varmasti kuulijalta jotain vastaavaa, kuin Beckett lukijaltaan. Tämän pohjana toimi myös tavallaan ne viime vuonna tekemäni kasetit, joiden idea oli se, että nauhoitin suoraan kasetille 90 minuuttia musiikkia ja myin ne ihmisille, eikä toisia kopioita ole olemassa missään muualla. Tästä olisi tosin kiva saada joskus vähän isompikin painos, mutta eipä se yhdellekään tyrkyttämälleni levy-yhtiölle lähtenyt edes sen vertaa, että olisivat vastanneet ei, joten mikäpä siinä. Ehkä sen totaalinen hylkääminen onkin suurin tribuutti Beckettille, jonka teokset lähinnä torjuttiin pitkälle viidenkymmenen ikään asti.

8. Junkyard Shaman - Songs For The Trees


Mietin pitkään tämän tai tuon uusimman levyn väliltä. Päädyin tähän, koska tässä on tietynlaista hiljaisuutta, josta pidän. Kontrastia, surullista kauneutta, en tiedä mitä se on, mutta sitä tuolta kitarasta tulee ulos, kun sen laittaa päälle. Tämä tuntui siltä, että onnistuin maksamaan vanhoja kalavelkoja metsien lauluille, joita kuuntelin niin pitkään aina lapsena.

7. Electric Hobo - Valkoinen Ratsu


Tämä levy lähti liikkeelle niin pöljästä ideasta, ettei siitä voinut tulla, kuin aivan saatanan hyvää kamaa. Käytiin Nistikon Jussi soitti, että kirppiksellä on ilmaisia Leo Mellerin kasetteja, ja juoksin hakemaan niitä niin paljon kuin kehtasin. Nimet olivat niin hienoja, että heti tuli sellainen ajatus, että näistä pitää tehdä joku melulevy. Kitaranoisea kahden kaapin läpi, joku neljä eri mikkiä pystyyn ja ykkösellä koko paska purkkiin. Kasettien toisella puolella oli siis Leo Mellerin saarna, toisella puolella tämä levy. Nyttemmin tein pari kappaletta splittikasetteja, joissa toisella puolella on tämä levy ja toisella Late Night Meditations.

6. Junkyard Shaman - Late Night Meditations


Katson tämän jollakin tavalla edellisen sisarlevyksi. Jos se on meluisa ja sekava, on tämä taas rauhallinen ja harmoninen. Siinä on myös sellaista pysähtyneisyyttä, hetken nappaamista, jollaiseen pyrin soitossa usein. Kun pysäyttää jonkin asian soimaan muuttumattomana pitemmäksi aikaa, se muuttuu lautaksi, jolla ajatukset voivat harhailla vapaasti ja päämäärättömästi mihin sattuu. Shunryu Suzukin Not Always So tuli selailtua läpi muistin virkistyksenä tuota edeltävänä iltana, ja huomasin jälkeenpäin pyrkiväni vaistomaisesti melko meditatiiviseen ilmaisuun kaikin puolin.

5. Käki - Katoa


Neljän päivän totaalinen eristys äänimaailmana. Tämä ei tuo mieleeni suoranaisesti oikeastaan mitään muuta musiikkia, luultavasti siksi ettei sen pohja ole oikein missään musiikissa, vaan eristyksessä, pään sisään katoamisessa, ahdistuksessa. Sitä myöten tämä myös linkittyi vahvasti kirjaani, jota saattelin loppuun noihin aikoihin ja päätin, että mikäli kirjan julkaisu menee omakustannehommiksi, tämä levy tulee sen mukana eräänlaisena soundtrackina. Kaikki musiikki syntyi yhdessä yössä. Studion omistaja, rakas ystäväni Olli naureskeli, että jään etsimään universumin pohjaa. Seuraavana aamuna nauroin, että löytyi, mitähän sitten keksisi.


4. Junkyard Shaman - I Hope I'll Get Better But I'm Not Holding My Breath


Toisten lelut on parhaita leluja. Tein nämä kahdessa illassa ystäväni luona Espoossa, ennen kuin lähdettiin Budapestiin. Mielestäni se paranee loppua kohti, kun opin jättämään asioita vielä vähemmäksi ja vähemmäksi tajutessani, miten vähän riittää. Se on tietynlainen psyykeen jälleenrakennuksen soundtrack, myrskyn tuhojen keskeltä herääminen, vaurioiden tarkastelu ja alusta aloittaminen.. Se myös kuvaa nimeä myöten maailmankatsomustani jotenkin melko hyvin.

3. Käki - Dada Flesh


Tämä on näin korkealla paristakin syystä. Ensinnäkin siksi, että vaikka aluksi luulin, että tuo nimibiisin nauhoitus meni totaalisen vituiksi, huomasin myöhemmin, että siitä saa kaivettua tuon ulos kun vaan tekee vähän duunia. Tuossa biisissä on muutamia nimenomaisen hienoja hetkiä, joiden löytäminen tuosta kaoottisesta melusta saattaa vaatia useamman kuuntelun, mutta etenkin kommunikaatio bassossa olevan veljeni kanssa on itselle hieno asia tuolla seassa. Toisekseen siksi, että viimeisessä biisissä tehtiin Cédrikin kanssa kahdestaan juuri sitä, mistä Käessä on kyse. Ääntä, ei musiikkia. Musiikki on ihmisiä rajoittava käsite, koska he alkavat ajatella skaaloja, säveliä ja rytmejä. Kaikki äänet ovat hyviä ääniä. Kaikki äänet ovat musiikkia. Siinä on meidän filosofiamme tätä hommaa tehdessä. Veitsi, joka leikkaa ylimääräisen paskan pois ja jättää musiikin vain sellaisena, kuin se on.

2. Käki - Huku

Tämä on itselle merkityksellinen siksi, että tiesin koko ajan sen toimivan. Emme olleet kokeilleet tätä kertaakaan etukäteen, emme suunnitelleet tai sopineet mitään muuta kuin sen, että vire on avoin D-molli, let's go. Tiesin, että tällä porukalla tämä homma toimii. Asiat syntyvät ja kuolevat hissukseen juuri niinkuin pitää, välillä se yltyy kakofoniseksi meluksi ja lopulta hiipuu yksittäisiksi ääniksi. Tärkeintä on kuitenkin se, että se hengittää hyvin luontevalla tavalla, mikä nousee näissä kahdessa kärjessä olevassa levyssä melko suureen osaan.

1. J. Kill & Mr. Mule - Ruostuva Maailma / Palava Mieli

Kirjoittelin tästä keväällä niin paljon, ettei tämä varmaan yllätä. Tämä on itselle merkityksellinen ja tärkeä levy, koska siitä tuli paljon psykoanalyyttisempia ja syväluotaavampi teos, kuin alunperin ajattelinkaan. Siinä missä ajattelin tuoda Lopun Ajan Kansan Lauluja maailman aavikoilta suomalaisille soille ja metsiin, huomasin vieväni ne nimenomaan Pertunmaan soille ja metsiin, huomasin uppoavani tuohon mieleni alkusuohon, jossa Käärme sihisee ja kuljettaa minua taaksepäin lapsuuteen, ja siihen maailmaan, josta lähdin kasvamaan ja ruostumaan tähän nykyiseen tilaani. Levyä ei myöskään pidä kuunnella biisi kerrallaan, vaan tarkastella omaa häntäänsä kirjaimellisestikin syövänä albumina, jonka rahiseva rytmi on kuin kuihtuvan keuhkon rytmi, joka hengittää sisään ja ulos, aluksi voimalla, mutta koko ajan hitaammin ja heikommin. Tämä on kai tietynlainen komposition oppikoulu, ennemmin kuin musiikkialbumi, jossa on yhdeksän laulua. Siitä tuli syvempi ja merkillisempi, mutta myös merkittävämpi, kuin mitä alunperin piti. Olin myös otettu siitä, että Kyyn Tie II soi Limuradion Pitkien värssyjen yössä. Siinä on formaatti, josta minä nautin! Tätä levyä minulla on vielä jäljellä, vaikka melkein kaikki muut onkin loppuun myyty.

Käki on ehkä hienoin asia, joka elämääni on laskeutunut.

Tässä on ensimmäiset 90 minuuttia tuosta Käki-keikasta. Alunperin säikähdin, ettei sekään tule nauhalle, kun kusin nauhurin kanssa jotenkin tavallisesta poiketen, mikä ihmetyttää yhä.  Onneksi kuitenkin videotykissä, videoloopissa kiinni ollut kamera täytyi pitää nauhoittamassa ettei se lipsahtanut johonkin demoleuhkimistilaan, joten  sain talteen sen verran kuin kameran muistiin mahtui, mikä oli yllättävän paljon noin vanhaksi värkiksi. Yllättävän hyvä äänikin siinä oli, kun tuollaista kampetta sai ulos. Sitä varten tuo live bandcamp on olemassa, ettei siellä ole niin justiinsa sen nauhoituslaadun kanssa, kunhan saa asioita dokumentoitua.

Keikka oli kuitenkin järisyttävän hieno kokemus. Vaikka paperilla voi tuntua monesta vähän tyhmältä, että tällainen nobodyporukka soittelee kolmituntisia keikkoja ilman mitään radiohittejä tai oikeastaan muutakaan tarttumapintaa, niin kaikki se mitä ihmiset tulevat sanomaan minulle noiden keikkojen jälkeen on selkeä merkki siitä, että olen juuri siellä missä pitää, tekemässä juuri sitä mitä pitää. Soittaessa on jokainen tunne, joka sormista lähtee ulos. Ei ole mitään muuta tietoisuutta, kuin se tunne, joka soi ilmassa. Sen jälkeen olo on tyhjä ja melko hutera, pitää koittaa muistaa kuka on ja missä on, ja sitä myöten saakin taas samat tutut lihan kahleet, ahdistuksen ja vaivat harteilleen. Kun soitan, olen vapaa kaikesta. Etenkin siitä repivästä ahdistuksesta ja surusta, joka tuntuu olevan olemassa kaiken aikaa muuten. Kun joku tulee keikan jälkeen sanomaan, että itketti tai oli muuten erittäin tunteellinen kokemus, se on minulle todella vaikuttavaa. Ensinnäkään en halua tarkoituksenmukaisesti itkettää ketään. Mutta olen kiitollinen siitä, että ihmiset antautuvat sille tunteelle, antavat itsensä olla yhtälailla yhtä sen musiikin kanssa, kuin mekin soittaessamme. Silloin siinä ei tarvita yhtään vitun "onks teil hyvä meininki!?" sössötystä väliin. Me olemme kaikki yhtä ja samaa, yhteisesti kokevaa ja tuntevaa kollektiivia, jossa yksilöiden merkitys pienenee ja samalla yksilöllinen taakka helpottaa ainakin hetkellisesti. Se on todellista jakamista ja yhdessä kokemista. Ja se on mielestäni niin kaunista, etten tahdo tehdä mitään muuta. Tahdon jakaa musiikin elävien ihmisten kanssa niin hienona, kuin minäkin sen näen, ja kun he ymmärtävät sen, en voisi olla kiitollisempi. Ja olkoonkin, että tällä ei saavuteta koskaan suuria yleisöjoukkoja, se on aina sen arvoista. Isoin osa ihmisistä pelkää tunteita ja tuntemista, koska se altistaa haavoittuvaisuuden muiden eteen. Kuten voitte arvata ja tiedättekin varmasti, minulle haavoittuvuus ja avoimuus ovat tietynlaisia elinehtoja kaikessa, oli se sitten grindcorea tai tätä kitaran soittamista. Se on aina vain ja ainoastaan ilmaisua ja paljastamista. Kuka tahansa saa työntää veitsen sisään, ja joka ikinen kerta veitsi jää työntämättä. Ihmiset ymmärtävät. He eivät ole tyhmiä. Heille ei vain ole tarjolla tällaista oikein missään muuallakaan, joten siihen tottuminen ja sen ymmärtäminen vaatii oman aikansa. Mutta olen jo nähnyt, että se ymmärrys alkaa löytyä. Hienoa Käessä on myös se, että siinä missä voisin aivan hyvin tehdä asioita yksin, tässä saan soittaa ihmisten kanssa. Keikan aikana ei sovita mitään tai vaihdeta montaakaan sanaa, ennen kuin aletaan lopettelemaan. Ei ole tarvetta. Kaikilla on kaksi kättä ja kaksi korvaa. Kaikki kuulevat kyllä mihin musiikki on menossa. Kun hahmo löytyy, jokaisella on täydellinen vapaus ilmaista itseään sen puitteissa. Se on aivan saatanan hienoa. Se on mielestäni myös pitkälti zazenin kaltaista toimintaa. Form is emptiness, emptiness is form. Muoto antaa tilaa tyhjyydelle, tyhjyydestä nousee muoto, koska nämä ovat erottamattomasti yhtä keskenään.

Eilen ja tänään olenkin sitten ollut lähinnä jonkinlaisen eksistentiaalisen ahdistuksen kourissa. Tuntuu ettei millään ole mitään merkitystä, olen vain tietoisuus tässä kämpässä, vaikka Terhi ja koirakin ovat kotona. Tuntuu, että puran sitä myös liikaa heihin ja kaikesta sanomisestani jää mieleeni valju itsevihan hiimu. Kaikki tuntuu niin tylpältä. Toki se voi olla noin vahvan, tunteellisen kokemisen jälkipyykkiä. Toisaalta se on vain pimeys. Koko ajan on pimeää, valoa näin koiraa kusettaessa yhden aikaan juuri sen verran, kuin kerkesin ennen kuin se hiipui pois. Sellaista tämä talvi on. Sähkölamppujen kellertävä ja hämärä valo ahdistaa. Tarvitsen olkkariin siniset valot ja savukoneen. Ehkä pitäisi tehdä vähän musiikkia, josko se helpottaisi. Seuraavana teen kuitenkin omista levyistäni vuoden top 10-listan, kun kaikki muut kerta levyjä listailevat, ja omissakin on sen verta laskemista, ettei paremmasta väliä. Kiitos että olette siellä vielä. Te autatte paljon.

Käki Torvessa illalla.

Joulu meni maalla rauhassa. Huomenna Torvessa kello 21.00 aloitetaan Käki. Ensimmäistä kertaa järkkään keikan niin omilla ehdoilla, kuin tällaisella aikataululla on mahdollista. Ei keretty rakennella ihan kaikkea mitä oli tarkoitus, mutta viedään Torveen huomenna silti vähän kaiken näköistä. Kannattaa tulla ihmettelemään. Ei maksa mitään, tajunnanvirtaa ja mielenliuotinta koko illan. Soitetaan juuri niin kauan kuin tekee mieli, välillä voi antaa looppien soida itsekseen ja hakea vaikka kahvia. Odottelen tätä aika kovalla innolla, saa nähdä joutaako tässä kauheasti nukkumaankaan välissä.

Kuvailin päivemmällä myös videolooppeja ja nestevideoita tulevaa varten, sain äidiltä vanhan videokameran jonka saa piuhalla kiinni melkein joka värkkiin ilman sen isompia ongelmia. Ajattelin viritellä videoloopin huomisellekin, mikäli tykki toimii riittävän hyvin. Rakensin myös psykedeelisen rituaalihatun, jota pidän ainakin keikan aluksi. Mikäli se pysyy kunnolla päässä niin pysyköön, vaikka lavalla voi olla niin ahdasta, että sitä saattaa kolista vähän päät yhteen veljeni kanssa.

Nyt pitää kai edes suunnitella nukkumista, jotta herää aamulla ihmisten aikaan tekemään ihmisten asioita. Huomiseen, siis.

Paljon musiikkia.

Nyt on joulu kaikille niille, jotka meikäläisen musiikkisekoiluista nauttii. Kaikille muille taitaa olla ihan normikampetta. Tässä on ensin Käki levy Three Pieces For Three Guitars, Piano And Junk Metal. Soiteltiin eilen monta tuntia Cédrikin ja Maxin kanssa ja tässä on se, mihin muistikortin kapasiteetti ennen täyttymistään riitti. Todella turhauttavaa katsoa vilkkuvia valoja ja tietää, ettei mikään mene nauhalle, kun kortti on täynnä.  Pidän tästä aika helvetisti ja tämä toimii inspiroivana alkulämpönä ensi viikon An Evening With Käki-keikalle. Siinä on aika kova kokoonpano, kaksi rumpalia, puhaltimia, mantraa ja messuamista, kaksi kitaraa ja basso. Kannattaa tulla paikalle, kun ei maksa taas mitään kuitenkaan. Joku kolehtikippo laitetaan soittajille, mutten odota että sinne välttämättä mitään tulee eikä ole niin väliksikään. Tärkeintä on se, että saa järkätä kunnon set and settingin soittamiselle ja yleisölle. Omilla ehdoilla, kerrankin.



Tässä toinen levy on sitten meikäläisen yksikseen parissa eri sessioissa kutoma Hämähäkit Kehräsivät Unta Kalloissaan. Se lähti siitä, kun tein tuohon Sopenkorpi-dokkariin musiikkia ja mietin, että kyllähän tätä kuuntelisi enemmänkin. Siinä se sitten tavallaan löysi oman muotonsa, tuollaista löysää ja juuri ja juuri kasassa pysyvää kodeiinirumpalointia, kelluvia kitaroita ja paljon tilaa. Tämä on sellaista musiikkia mitä kuulen päässäni aina, kun katson hitaasti putoavia, suuria lumihiutaleita. Jousikaikukitara on melko pitkälti maailman kaunein asia. Pidän myös vahvistinten rahinoista, suhinoista ja muista taustaäänistä, joita niin monet siivoilevat levyltään pois. Se on sähköä. Sen kuuluu kuulua, mikäli se siellä on, koska silläkin on oma taajuutensa, johon soitettava musiikki on aina jossain suhteessa. Joillain keikoilla sitä on huomannut soittavansa koko ajan vähän riitasointua sen taustahuminan kanssa, mistä tulee oma mielenkiintoinen efektinsä myös.
Siinä on kuitenkin yhteensä puolitoista tuntia musiikkia kuunneltavaksi ja ihmeteltäväksi, että hyvää joulua vaan, saatana.

Wormwood. Ja muutakin.

Netflixistä löytyy nyt Wormwood. Aiheena on CIA:n kyseenalaiset hämärähommat 50-luvulla, erään tutkijan mahdollinen salamurha, joka osaltaan oli edesauttamassa myös LSD:n laittomaksi tekemistä, kirjoitin siitä jo aiemmin mutten hausta huolimatta löytänyt sitä. Mitä helvettiä tuollakin tekee, kun se ei hae vaikka etsii. Tämä on siis se tapaus, mistä sai alkunsa myytti siitä, että LSD saa luulemaan itseään ankaksi ja hyppimään katoilta. Käytännössä CIA:n oma väki ainakin vahvan todistuksen perusteella heitti liikaa armeijan salaisuuksia tietävän ja tunnontuskista kärsivän miehen ikkunasta ja teki siitä vitsin. Hänen poikansa on koittanut koko ikänsä saada isälleen oikeutta, mutta tulos on ollut vaihteleva. Nyt tästä on tehty hyvin toteutettu dokumentaarinen sarja, ja vaikka tavallisimmin vihaan dramatisointeja, tässä ne ovat oikeutettuja ja myös riittävän korkealaatuisia lunastaakseen oman paikkansa. Suositus siis kaikille, joita historian varjoisat sopukat kiinnostavat.

Kävin pitkästä aikaa ulkona, katsomassa Obligaatioita keikalla. Keikka oli hyvä, paljon improtykittelyä ja jamia, mistä sieluni nauttii jo lähtökohtaisesti aina paljon. Olin lievästi pettynyt siitä, ettei puhaltimia ollut mukana, mutta ei se jäänyt sydämeen kaihertamaan sen kummemmin, kun tilalla oli perkussiotykitystä, vaikkakin se tuntui olevan miksattu vähän täysille. Toisaalta myös sijaintini saattoi vaikuttaa siihen, eli oma syy.

Viimepäivät olen puuhastellut parin ihan mielenkiintoisen musatilausduunin kanssa, mistä on tullut hyvä fiilis. Saa haastaa itseään ja kokeilla vähän vieraampiakin juttuja ja nähdä, että pienen pinnistelyn ja pyristelyn jälkeen nekin sujuvat ja oppii saman tien lisää asioita. Tai lähinnä löytää itsestään puolia, joita ei välttämättä ajatellut olevankaan. Mukavaa touhua. Ja saa noista ehkä ihan rahaakin. Ja ehkä lisää projekteja, joissa saa kaivella itsestään uusia puolia.

Tetsuo, The Iron Man

Katsoin viime yönä elokuvan Tetsuo, The Iron Man. Kyseessä on aikalailla itseni ikäinen japanilainen elokuvateos, mustavalkoinen, vähän päälle tunnin mittainen, oikeastaan kaikinpuolin täydellinen teos. Se on kuin visualisaatio Merzbown Pulse Demonille, se on kuin mieleni syövereiden kuvaus kuvaputkelle välitettynä, se oli niin kaunis ja hieno, että melkein hypin tasajalkaa katsoessani sitä. Se on melko pitkälti se, mitä seuraa kun Eraserhead heitetään japaniin ja katsotaan mitä he siitä keksivät. Ja kyllähän helvetti keksivät! Soundtrack oli täydellinen, äänisuunnittelu psykedeelistä, kuvaus ahdistavaa ja vaikuttavaa.

Heti heräsi kiinnostus, että tahdon nähdä lisää näitä. Vaikka tämä olikin kostotarina kai päällisin puolin, niin silti tässä oli itselleni se tietty urbaanin eristyksen analogia, joka on itselleni tärkeä myös omissa töissäni. Siksi tuntuikin siltä, että haluaisin nähdä jotain mikä olisi tämän ja Kafkan Metamorfoosin välimuoto. Kärpänen on katsottava ehkä uudestaan, kun en ole nähnyt niitä lapsuuden jälkeen ja muistikuvat ovat vähän haihtuneet tai näivettyneet.Tässä estetiikka oli vahvasti psykedeelistä romupihasekoilua, metallia, ruostetta ja kolinaa, joten voitte arvata, että sydämeni sykki sille jo lähdössä melko voimakkaasti. Tuollaiset muuttumisen kertomukset ovat mielestäni äärimmäisen kiinnostavia ja se on myös se keskeinen voima, joka liimasi minut penkkiin vaikkapa Breaking Badin keston ajaksi kahdesti. Se sama muuttuminen on myös omassa kirjassani olennaisessa osassa, järjen menettäminen, eristyminen, sekoaminen. Siksi kiinnostaisi nähdä lisää myös tuollaisia vastaavia katoamistarinoita.

Katsoin tänään myös kakkososan, mutta se ei ollut ihan niin hyvä. Värillisenä moni asia muuttuu arkisemmaksi ja yhdentekevämmäksi, vaikka värimäärittely mahdollistaakin uusia juttuja. Komeita kuvia tuossakin oli, mutta toisaalta siitä tuli myös vähän Terminator 2 mieleen pitkälti värimaailmojen takia kai. Loppua kohti se sentään parani huomattavasti. Kolmaskin on tehty, 2009. Saa nähdä onko se mistään kotoisin. Mutta tuo ensimmäinen ainakin oli. Ja se soundtrack on kuuntelemisen arvoinen. Tässä on kaikki kolme putkeen.

Unihalvauksia ja toipumista.

Viimeyönä oli tosi outo valveuni tai unihalvaus tai mikälie. Olin vessassa ja muka ihan hereillä ja tunsin kuinka joku puristaa rintaa täysillä ja painaa leukaa päälakea vasten. Nousin peilin korkeudelle ja siinä takana oli toinen minä puristamassa ja tuijotti vaan peilin kautta silmiin hymyillen, ei sanonut mitään. Mietin miten se oli mahollista ja mitäs helvettiä nyt. Sitten siinä vieressä oli joku kissa, joka muutti muotoa aina kun silitin sitä, ilvestä ja pöllöä ja mitä vielä, tajusin että saatanan unihommien metkuja, mutta en tienny miten pääsisin siitä irti kun ei ole tuollaista ennen ollut. Unihalvaukset ovat yleensä olleet makuultaan ja ne on helppo tunnistaakin. Olen kyennyt tajuamaan, että en voi olla hereillä koska tämä ei ole mahdollista, joten herää liikuttamalla etusormea. Nyt se ei toiminut, koska en ollut makuullani, luulin olevani hereillä vessassa ja samaan aikaan tajusin, etten voi olla koska olen unessa. Se oli hämmentävää. Nyt heräsin siihen, kun äitini ja veljeni alkoivat kolistella itseään hereille.

Kun päivä alkaa näin, tulee se kulkemaan melko hämmentävissä merkeissä koko matkan. En sitten osannut olla oikein mitenkään päin tai miettiä mitään sen kummempaa. Tein äidin pihaan jonkin veistosmenninkäisen lumitöiden ohella, ja näköjään sellaisella saa taas enemmän somehuomiota kuin millään omilla tekemisillä. Äiti voisi kohta ruveta jo vaikka meikäläisen promoottoriksi, koska ei ole tehokkaampaa verkostoa, kuin keski-ikäistyvien naisten somefeedi. Heh.

Tässä huoneessa on yksi kello ja sen viereisellä toinen. Näin iltaisin jään kuuntelemaan, miten niiden nakutus muodostaa bluesrytmejä, joiden kanssa olisi hauska soittaa kitaraa. Mutta kitara on jäänyt Lahteen. Huomennapa menen sitä hakemaan. Viikon päästä takaisin joulun viettoon. Pertunmaa on ihan kivan näköinen näin talvella. Sää on hyvä, eikä autojen meluakaan ole liiaksi.

Kellot. Kitinä. Vieroitusoire.

Kirkonkellot. En muista, että ne olisivat tällä kylällä koskaan kuulostaneet niin kauniilta kuin tänään, tai ehkä vähän ihmeellisiä juttuja duunannut kanttori sai minut kiinnittämään asiaan huomiota tavallista enemmän, mutta tänään Pertunmaan kirkonkellot tuntuivat olevan kauneinta musiikkia mitä olen kuullut todella pitkään aikaan. Kaksi puhdasta ääntä, jotka soivat vuoronperään rauhassa hiljaisuudessa, soiden loppuun asti ja tehden tilaa tyhjyydelle, jota seurasi taas uusi hiljaisuuden täyttävä isku. Se oli jotain helvetin kaunista. Kuuntelin niitä siinä kunnes lopettivat ja lähdettiin pois. Se oli todella hienoa. En osaa sanoa juuri muuta.

Tänä iltana piirtelin melko paljon, mutten jaksa puhelimella niitä kuvia kaivella tai sohlailla tähän, joten instagramista taitavat löytyä nopeiten. Olen juonut taas hieman liikaa kahvia, mikä vaikuttaa taas oloon ja myös tähän systeemin toimintaan, mutta toivottavasti ei liikaa. Huomasin tänään valittavani ihan liian monesta asiasta. Se ärsytti mutten päässyt siitä irti. Ajattelin, että ehkä tämä oli jonkinlainen negaation aalto tai varaus joka oli purettava pois, mutta ärsytti kyllä itsekin kuunnella sitä kitinää ja vastarannan kiiskeilyä esimerkiksi telkkaa katsoessa. Turhauttavaa touhua ja sietää mennä itseensä ja miettiä vähän juttuja.

Mieli alkaisi tehdä soittamaan jo aika paljon, olen vähän ihmeissäni siitä etten ottanut mitään soitinta mukaan, mutta toisaalta lähdin suoraan koulusta tänne, joten ei kai se ole ihme sittenkään niin. Ensi kerralla varaudun paremmin. Ainakin toivon muistavani tämän ja varautuvani paremmin.

Malfunction.

Systeemi toimi hyvin. Olin sängyssä kello 12 ja päätin mielessäni, että joopa joo, masterplan.exe, nyt nukutaan. Makasin siinä vielä puoli neljän jälkeen aivan samassa olotilassa, mitä nyt jouduin kahvin takia juoksentelemaan kuselle vähän väliä. Lopulta luulisin saaneeni unta, ainakin makasin paikallani mikä tuntui olevan edistystä. Aloin kuulla kaapeista ääntä, aivan kuin paperipinot tai lehtikasat kaatuilisivat siellä suhisten ja mätkähtäeb. Ihmettelin ääntä, mutta sitten aloin kuulla eteisen puulattialla uhkaavasti tömähteleviä ja narahtelevia askeleita ja tajusin mikä on homman nimi. Unihalvaus. Päätin, että tätä tapaamista psyyke ei nyt vaan kestä ja aloin epätoivoisesti lähettää signaalia siitä, että nyt pitäisi liikuttaa etusormea. Kaikille ilmainen vinkki, että tuo on helpoin tapa päästä hereille unihalvauksesta, kunhan vain tunnistat että se on unihalvaus. Heti kun sormi liikkuu, heräät varmasti. Ongelmana on vain se, että aivosi koittavat huijata sinua. Sormi liikkuu vasta kun heräät ja olet oikeasti hereillä vasta, kun sormi oikeasti liikkuu. Uniesi ajaksi keho tavallaan simuloi sinulle toisen kehon, jotta et heiluisi ja sekoilisi unissasi. Unissakävely on tämän systeemin toimintahäiriö. Samoin unihalvauksessa signaalit lähtevät väärälle keholle, jolloin viesti täytyy pakottaa väkisin siitä ohi, oikealle hermoradalle. En tiedä onko tätä tutkittu virallisesti, mutta itse olen tutkinut sitä paljon. Matskuakin on riittänyt.

Katsoin herättyäni kelloa, joka näytti 4.49. No, kolmisen tuntiakin on parempi kuin ei mitään, kai. Kyllä tuo on silti jo oloon vaikuttanut, ihan jo se ettö menee aiemmin petiin. Paniikkikohtauksia saa väistellä, mutta aineenvaihdunta toimii aivan eri tavalla.

Koulussa saatiin kaikki hommat tehtyä ennen deadlinea, huomenna olisi kritiikit kahdelle isolle proggikselle, mutta olen hautajaisissa. En tänä vuonna ole kyllä ollut yhdessäkäön kritiikissä, aina on jotain muuta juuri niille ajoille. Olisi välillä kiva kuulla, miten ne hommat ovat menneetkin. Dokumentista tehdään julkiseen levitykseen varmaan isompi ja musapainotteisempi versio, mutta tuo vartin pätkäkin oli jo mielestäni helvetin kaunis audiovisuaalisesti ainakin. Nyt pitää alkaa taas soveltaa systeemiä, eli hyvät yöt.

Käki - Dada Flesh

Kuinka monta kuppia kahvia pitää juoda, että olo on kuin olisi syönyt mietoa LSDtä? Ainakin näin vähemmällä kulutuksella ylipäätään tämä 6-7 kuppia tuntuu vastaavan kysymykseen. Pihalla tuijottelin puiden oksia, koululla olin sosiaalinen, nyt tarkastelen itseäni ja ajatuksia ja kirjoitan niitä ylös. Ei tämä toki mikään iso vaikutus tai huumattu olotila ole, mutta sellainen että huomaa pienissä asioissa psykoaktiivisen vaikutuksen. Vessassa rummuttelin polviini ja tuntui siltä, että keskityin liikkeisiin aivan eri tavalla. Se onkin mielenkiintoinen huomio siitä, miksi keikat tuntuvat järjestään menevän tietynlaisessa hyperkeskittymisen ja reaktion tilassa, koska keikkapäivinä ei tavallisesti ole moneen tuntiin mitään muuta tekemistä, kuin juoda kahvia ja odottaa. Siinä kerkeää pyöritellä monenlaisia ajatusratoja ja henkisiä harjoitteita samanaikaisesti, kun virittelee soittimia ja koittaa tuhlata aikaa.

Otin eilen käyttöön uuden systeemin, koska edellisyö meni valvoessa. Menen mahdollisuuksien mukaan joka ilta kahdeltatoista nukkumaan ja herään kahdeksalta. Eikös kuulosta hurjalta? Yritän tätä. Pyrin siihen. Koitan tällaista. Parhaani mukaan. Tahdon nähdä vaikuttaako se olooni, vai alkaako sen konemainen rytmi ahdistaa minua alitajuisesti enemmän. Nyt tekisi mieli maalata vielä, mutta systeemi ei anna periksi. Itsensä rajoittaminen on toisinaan hedelmällistä. Olen huomannut sen nyt, tehdessäni koulussa jonkin verran musiikkia informaatiovideoihin ja dokumenttiin. Dokumentista tulee aivan saatanan hyvä. Siihen tuli helvetin hyvät biisitkin, vaikka itse sanon. Äänityö on osin haastavaa, kun kuvauspaikat on treenikämppiä, joissa suhisee viereisen kämpän bändit ja muut vastaavat, mutta katsoisin, että onnistuttiin siinäkin tosi hyvin. Keväällä koitetaan tehdä pitempi versio aiheesta. Perjantaihin mennessä on lyhyt versio, noin 15 minuuttia.

Kohta on jo aika mennä nukkumaan. Mietin, pitäisikö vähän antaa itselleen liekaa, mutta ei, systeemit eivät toimi niin. Piirrustuksia ja kaikenlaista on tullut söherreltyä, mutta niitä löytyy nykyään enemmän instagrammin puolelta, sitä kannattaa seurata jos ne hommat kiinnostaa, kun ei sitä jaksa niitä urleja kopsailla ja tänne aina vedellä. Mustehommat ovat viimeaikoina napostelleet enempi. Kirjoittamisen ohella. Mutta kirjoittaminenkin on ollut vähän vailla fokusta viimepäivät. Tai siis sen mitä olen kerennyt kirjoittamaankaan. Nytkin olin illan koulun pikkujouluissa, vaikken normaalisti sellaisia harrasta. Sain kuitenkin kuulla, että olen antanut yhdellekin luokkalaiselle ajateltavaa koulun ulkopuolellekin ja muuta sellaista, tuli hyvä mieli. Koska se on minun tarkoitukseni. Ruokkia muita. Siitä tulee hyvä fiilis. Minulta saa pölliä niin paljon kuin jaksaa. Se on minun tehtäväni.

Meinasin jo unohtaa, tässä on uusi Käki-levy, joka kuulostaa kuulema happopiriövereissä olevalta pimeältä Grateful Deadilta. Kelpaa minulle!

Huomenta.

Aikaa on kulunut. Päiväni ovat olleet täysiä, aamu yhdeksältä lähden ja olen kotona joskus yhdeksän ja yhdentoista välissä, nukkumaan menen kahdelta ja toisinaan olen vielä näin kello viiden aikaan unettomana hereillä. Nälkä taitaa valvottaa, mikä vaikuttaa myös aineenvaihduntaan ja koko kehoni on epätasapainoinen tulipallo joka syöksyy mieleni avaruuden läpi kohti helvettiä. Olen kirjoittanut runoja paljon, pitkälle seuraavaa kokoelmaa, olen myös tehnyt musiikkia nyt lauantain jälkeen. Teen yhden runokolinalevyn, tilauksesta hieman kitaramelua kokoelmalevylle ja musiikkia dokumenttiin nyt ainakin. Sen lisäksi kai jotain omiakin hommia sitä mukaa kuin niitä tulee. Viimeisen viikon olen kuunnellut paljon J. K. Ihalaisen runoja ja haastatteluja, mistä ehkä valheellisesti rohkaistuneena uskaltauduin lähettämään kirjani hänellekin.

Kirja alkaa painaa käsissä. Jonkinaikaa mietin lapsellisen katkeruuden vallassa, että Miki Liukkonen kirjoitti O:llaan vastaavanlaisen tajunnanoksennuskirjan, jonka sai tehtyä muotoon joka kelpasi, ja täyttää nyt sen tyhjiön, joka tuollaiselle kirjalle olisi muka ollut. Marttyyrinomaisesti kuvittelin kuilun itseni ja sukupolveni välillä syvenevän, kunnes äsken katsoin Miki Liukkosen haastattelun Puoli Seitsemästä ja käsitykseni muuttui täysin. Kuvittelin, että hän on tehnyt sellaista "kivaa" versiota samoista asioista, joiden kanssa painin itsekin. Nyt ymmärrän, ettei hän ole mikään kiva versio minusta. Hän on kaikilla mittareilla ja kaikissa tekemisissään absoluuttisesti parempi ja pätevämpi versio minusta.  Ja se on hienoa. On hienoa, että on valtavirrassa olemassa Miki Liukkonen, joka osaa sanoa ihmisille ne samat asiat, jotka minäkin tahtoisin sanoa, mutten osaa olla ihmisiksi sen aikaa, että joku ottaisi minut vakavasti. Tai siis helvetin vakavahan minä olen tietysti koko ajan, mutta kun on pistetty jo pentuna paskaksi ja sotkettu sirpaleet vielä teini-iässä, niin tässä duunissa nyt menee oma aikansa, ennen kuin olen mitenkään täysipäinen ihminen, jos koskaan olenkaan. Niinkuin Beckettkin kirjoitti, jotkut ihmiset eivät valaistu koskaan, päin vastoin, pimenevät entisestään. Huomasin kuitenkin todella paljon yhteistä tuonkin lyhyen haastattelun perusteella sen suhteen, miten itseään ei pidä päästää vähällä missään asiassa. Puolivalmiit ja puolioikeat vastaukset eivät ole oikeita vastauksia. Eli ei muuta kuin onnea ja menestystä ja kaikkea hyvää, O pätkähti lukulistalle samantien.

Jotenkin tässä muuton edellä tuntuu olevan sellainen tilanne, että kaikki romut alkaa hajoilla käsiin. Läppäristä on hakattu melkein kaikki näppäimet sisään, digitaaliraitureista alkaa namiskat hajoilla ja kaikki isommat ja pienemmät värkit tuntuvat menevän ihan totaalisen paskaksi. Olisi mukavampi tehdä duuneja, kun olisi välineet kunnossa, mutta tätähän tämä nyt on aina ollut. Sillä mennään mitä on, eikä tässä nyt ole varaa oikein mihinkään, kaikkein vähiten tähän elämään ylipäätään. No se onneksi helpottaa pian. Niin uskottelen itselleni jaksaakseni tämän nälän läpi.

Aloin kirjoittaa myös taas yhtä kirjaa, jota kukaan ei julkaise. Se kertoo seinistä ja niiden tuijottelusta. Saa nähdä miten pitkälle se kantaa, vai kantaako ollenkaan. Nyt tässä kulutan aikaani lähinnä pohdiskellen keitänkö aamukahvia vai en, kaipa se on jaksettava kouluun asti. Kaurapuuron voisi keitellä. Pitää nälkää edes jotenkin päin. Eli kai tämä itsensä kusettaminen saa loppua ja voi laittaa valot takaisin päälle. Tässä on vielä jotain noista runoista, vaikka aamupalaksi.

Romuluiset jumalat kolisevat käytävillä

Ne ottavat selfieitä huulet supussa

pullistelevat lihaksiaan ja venyttelevät

vanuneita nahkojaan joista valo kuultaa

läpi.

Turhuuden jumalat puhaltelevat henkeä

hengettömiin luihin,

elottomiin ruumiisiin,

jotka rakentavat itselleen sielua

purkasta ja syljestä.

TV:n sähköinen valo houkuttaa

mekaanisia kärpäsiä,

levittää palaneen käryä olohuoneisiin,

häkä täyttää keuhkot ja verestävät silmät

turpoavat kuopissaan.

Ihmiset taputtavat ja hurraavat.

Romuluiset jumalat kolisevat LSD-näytöillä.

Jättävät jälkeensä varjoja,

heijasteansoja.

Mielen jälkikuvia.

Hymy palaa kiinni ruutuun.

Silmät palavat kiinni hymyyn.

Hymy sulaa sähköiseen jälkikuvaan.

Areenassa on taas kaikenlaista.

Katsoin Yle Areenasta viime yönä taas Sturm und Drang dokkarin. Suosittelen sitä kaikille, koska se on hyvä dokumentti ylipäätään. Nyt katson Valomerkki-sarjaa, joka jatkaa aika luontevasti samaa maailmaa. Näissä ja monissa muissa vastaavissa dokumenteissä minua kiehtoo se pakkomielle breikata psykologisena ilmiönä. Se tuntuu sitä tavoitteleville ikuisesti kauemmas vetäytyvältä viivalta, joltain joka pakenee aina kauemmas ja kauemmas. Oli mittakaava mikä tahansa, oli sitä sitten Suomen suosituin nuorisobändi tai Jyväskylässä ponnisteleva hevibändi.

Tuntuu, että tarve breikata on ulkoa opittu ominaisuus. Jostain panteran kotivideoista tai isojen poikien jutuista omaksuttu maali, jota ei todellisuudessa ole olemassakaan. Olen näitä katsoessani vain jotenkin onnellinen, ettei se ole koskaan kiinnostanut minua. Koska siinä vaiheessa tuo todellisuus voisi käydä ihan helvetin synkäksi. Soittaa ilta illan jälkeen 20 ihmiselle, toisinaan sekin on optimistinen arvio. Kun soittaminen itsessään on täyttymys ja kun se täyttymys löytyy sieltä soittamisesta joka kerta, se poistaa kaikki ulkoisen maailman merkitykset ja odotukset. Ja se on tärkeää jos tahtoo nauttia mistään mitä tekee.

Minä en tahtoisi olla koko kansan uuvattina koukun nokassa. Minulle riittäisi jo hyvin se, että jokainen niistä about sadasta ihmisestä jotka meikän tekemisiä eri kanavien kautta seuraa ostaisi yhden viiden euron levyn tai kasetin kuussa. Sillä rahalla meikä maksaisi jo melkein vuokran, tai ainakin kaiken muun siitä mitä kuussa kuluu rahaa. Mutta ei sitä voi ihmisiltä olettaa, joten ei se elämäni ole siitä kiinni. Soitan ihmisille aivan mielellään ilmaiseksikin. Kadulla soittaessa saa aina rahaa jos siltä tuntuu. Jos ei saa, soita paremmin.

Arki jatkuu siitä mihin se jäikin.

Koira on luonani jälleen, mukavaa kun se kuorsaa tuossa selän takana koko ajan, mutta käy vähän sääliksi, kun Kankaanpäässä sille olisi huomattavasti paremmat metsät ja vähemmän stressattavaa. Toivottavasti se nyt kuitenkin jouluun asti pärjäisi tässä minun kanssani, niin pääsee sitten takaisin maaseudulle ja minä pääsen ähertämään muuttoa. Jota pitäisi oikeastaan aihia jo nyt. Tavaroista eroon pääseminen on niin saatanan vaikeaa nykyään, en jaksa sekuntiakaan jotain "av....................."-jengiä. Mieluummin vaikka poltan kaiken takapihalla, kuin alan asioida vatipäiden kanssa.

Aloin myös koota reissujuttuja yhteen läjään, onhan siellä jonkin verran sellaisiakin, jotka aiheuttavat pientä naureskelua, kuten se, että luulin seitsemän vuotta sitten olevani jotenkin vanha. Naurattaa, kun nyt tunnen oloni nuoremmaksi kuin koskaan elämäni aikana tähän asti. Ehkä sitä piti aloittaa lapsuus haudasta, että voi kulkea sen takaperin ja kasvaa nuoremmaksi koko ajan. Toivotaan, että se menee niin. Ainakin on hyvä fiilis aikalailla kaikesta nyt. Kunhan vain saisi tehdä enemmän levyjä, käytännön jutut vähän hankaloittaa, kamat on koko ajan väärässä paikassa, mutta kohta kannan kaiki romuni samaan paikkaan ja voin vaan mennä sinne tekemään asiat. Olisi parikin eri hommaa tehtävänä. Ensinnäin kevät tuo mukanaan seuraavan romufolkkilevyn. Se on väistämätön osa sykliä, luulisin. Käki-levyä mennään tekemään keskiviikkona. Odotukset ovat kovat, koska tiedän jo Huku-levyn perusteella, että tällä porukalla tehdään vaan hyvää kamaa. Nyt on sellainen olo, että pitää duunata myös triphoplevy tässä kohta. Päässä soivat tasaiset mekaaniset sykkeet koko ajan.

Laitoin myös uudempia levyjä menemään Spotifyhin, Apple Musiciin ja kaikkiin muihin kauppoihin. Junkyard Shamania löytyy niistä siis ensi vuoden alussa, samoin kuin Käki-levyjä. Tehkää minusta suoratoistomiljonääri.

Rauha ja hiljaisuus.

Kankaanpää. Kaksinaamainen kylä, joka päivällä on rauhallinen ja illasta muuttuu traktoriteinien kaoottiseksi mad max-maailmaksi. Silti täällä on mukavan hiljaista ja rauhallista. Mikäs tässä ollessa. Ainoa vaan, että huomenna pitää lähteä jo takaisin Lahteen, vaikkakaan ei onneksi ihan aamusta. Tämä hiljaisuus on niin syvää, että kellon sekuntiviisari tuntuu välillä vasaralta alasinta vasten. Onnekseni huomaan myös, etten ole onnistunut hankkimaan tinnitusta. Silloin voisi rasahdella rusinat urakalla. Nyt vain uskon ja toivon, että tinnitus voidaam tulevaisuudessa hoitaa 100 prosenttisesti, kun sen joskus sitten saan.

Eilen kirjoittelin bussissa taas juttuja ja mietin, että nyt kun nämä runot ja lyhytproosahommat ovat yhtä A Man Who Eats Firea lukuunottamatta menneet, voisi miettiä seuraavaa tekelettä. Ajattelin kasailla noita matkajuttuja yhteen vihkoon. Onhan suurin osa niistä ollut tässä blogissakin, mutta ne häviävät monesti suoraan kaiken muun sekaan, niin kaipa ne voi laittaa omaan läjäänsä. Nyt tosin tuli mieleen, että tästä blogista voisi tiivistellä muutakin, kirjoituksia huumeista, uskonnoista, musiikista ja ties mistä omiksi kokonaisuuksikseen. Aloitan ainakin kuitenkin noista, kun niitä on blogin ulkopuolellakin.

Kohta puoleen annan suloisen unen viedä minut hetkelliseen lepoon ennen kuin tietoisuuteni vähitellen sieltä takaisin nousee. Viimeyönä näin unta siitä, että pyöritin jotakin yhteisöllistä tilaa, eräänlaista täyspäisten yksilöiden kulttuuritilaa, jossa jokainen sai käyttää mitä tahtoi kunhan ei haitannut sillä kenenkään muun elämää. Vastailin jonkun nuorisopalveluiden työntekijän tenttaukseen ja ymmärsin jo siinä unessa, että tämä on henkistä valmistautumista jotain tulevaa vasten. Sen jälkeen näin unessa unta jonkinlaisesta isosta poliisioperaatiosta. Heräsin siitä sitten selittämään sitä äidilleni, ja oli isäpuoleni hautajaisaamu. Todellisuudessa se on vasta parin viikon päästä, edessä kuitenkin. Ensi viikon pitäisi olla vähän iisimpi kuin edellisemmät, mutta toivottavasti saadaan jotain aikaankin. Leikkaushommia olisi tiedossa. Dokkarille siis.

A.S. Byatt - Ragnarök

Tänään luin A.S. Byattin Ragnarökin, joka on ollut minulla lainassa jo ainakin kahdesti, mutta sain sen luettua vasta tällä kertaa. Mutta näin se aina menee. Käytännössä kirjassa oli viitteellisessä osassa sodan jaloissa muuttanut lapsi, joka odottaa isäänsä palaavaksi sodasta, lueskellen saksalaisen kirjailijan kirjaa pohjoismaisista jumalista, näiden synnystä ja elosta ja tuhosta. Nämä myytit ovat minulle hyvin tuttuja jo lapsuudesta, sillä Pertunmaan kirjastossa sattui olemaan tämä Suuri Myyttikirja, jota pyydettiin lukemaan iltasaduksi. Tätä kautta imin itseeni kaikki maailman luomiskertomukset, kristus comebackit ja maailmanloput jo ennen viiden vuoden ikää, mikä tarkoitti, että muutamassa vuodessa kuroin umpeen muutaman tuhat vuotta ihmiskunnan kulttuurievoluutiota. Se on aika päräyttävä ajatus, kun sen noin pukee. Se piti kuitenkin huolen siitä, että kun iltapäiväkerhossa vedettiin Jeesus takataskusta, ymmärsin jo erilaisten myyttien väliset yhteneväisyydet ja lainalaisuudet.

Byattin kirja kiinnitti huomioni kuitenkin yhteen nimenomaiseen ulottuvuuteen pohjoisissa mytologioissa, jota en ollut ennen tajunnut ajatella, mutta joka ehkä aina oli sellainen alitajuinen pohjavire siinä, että pidin noista myyteistä. Nimittäin Fenrisin vangitseminen. Siinä kohtaa Odinilla ja muilla jumalilla olisi mahdollisuus tappaa tuo hurjaksi kasvanut susi, mutta he tietävät, ettei tarina mene niin. Heillä on käsitys siitä, että he ovat osa jotakin viitekehystä, joka tulee menemään niinkuin sen pitää mennä, ei niinkuin he haluaisivat sen menevän. He eivät voi tappaa Fenristä, koska he eivät voi estää Ragnarökiä tapahtumasta. Siinä missä muissa tarustoissa jumalat ovat monesti kaikkivoipia, näissä jumalat ovat voimattomia fatalistisen maailman edessä. Samoin he saavat tietoa tulevasta, aivan kuin kävisivät välillä vilkuilemassa käsikirjoitusta pari sivua eteenpäin. He saavat tietää Baldurin tulevasta kuolemasta, jolloin hänen äitinsä lähtee vannottamaan koko maailmaa, etteivät he satuttaisi hänen poikaansa. Silti he tietävät, että Baldur tulee kuolemaan, niin käykin, ja siitä alkaa loppu. Kun Ragnarök alkaa, jumalat ovat heikkoja. Baldurin kuoleman aiheuttanut Loki vapautuu kahleistaan ja kokoaa jättiläiset ja maailman reunalla raivoavan tulijättiläisen, Surtrin sotaan jumalia vastaan. Surtr tuhoaa tulellaan koko maailman, joka palaa niin, että lopussa koko maailma on vain tyhjää, mustaa vettä tai mutavelliä, eikä mitään muuta enää koskaan ole.

Tämä on se todellinen, poeettinen ja kaunis loppu. Mutta aivan kuten myös Kalevalassa ja Interstellarissa, tarinaan on ympätty katsojan mieliksi epilogi, joka kusee ja paskantaa kaiken päälle. Kalevalassa se on täysin irrallinen Väinämöisen lähtö, jossa muka omnipotentti neitsyenkourija, joka häikäilemättömästi on ottanut kaiken haluamansa tätä ennenkin, yhtäkkiä onkin voimaton uuden messiaan edessä ja vaan soutelee hiivattiin. Interstellarissa se on kaikki, mitä tapahtuu mustan aukon jälkeen. Ragnarökissä on lisätty teorioiden mukaan luultavasti kristinuskon myötävaikutuksesta maailman uudelleen syntyminen, ja äkkiä joitain jumalia onkin säilynyt hengissä ja kahdesta ihmisestä syntyy uusi ihmiskunta. On vaikea nähdä tämän ohdan kytköstä näihin myytteihin, jotka muuten ovat melko pessimististä kamaa kauttaaltaan, mitään ei voi estää ja kaikki luisuu kohti loppua, ja niin edelleen. Sen sijaan kristinuskon levitessä tehtiin monenkin kansanuskon kohdalla sitä, että se yritettiin sovittaa kristinuskoon niin, että sen voisi säilyttää jotenkin vierellä. On helppo kuvitella, että tästä uudesta alusta voisi alkaa sitten Raamatun luomiskertomus ja tarina lähtisi rullaamaan mukavasti siitä.

Kun olin lapsi, kaikki lasten elokuvat olivat VHSllä. Ne nauhoitettiin televisiosta, monesti ajastimen kanssa. Tämä tarkoitti sitä, että jos ohjelma alkoi pari minuuttia myöhässä, nauhoitus loppui pari minuuttia aikaisessa. Monesti elokuvan viimeiset minuutit ovat tarinan kannalta kriittisiä. Tästä johtuen minä sain katsoa monet lastenohjelmat ensimmäistä kertaa tavalla, joka ehkä jätti jälkensä minuun syvälle. Mark Twainin Seikkailut päättyi meidän videollamme kohtaan, jossa Tom Sawyerin ja kumppaneiden ilmalaiva alkaa reistailla ja punaiset valot vilkkuvat. En saanut tietää, kuin vasta pari vuotta sitten, että he selviävät siitä. Samoin Muumipeikko ja Pyrstötähti loppui vaan siihen, missä punainen tulipallo tulee lähemmäs ja lähemmäs. Vasta muutaman vuoden päästä sain tietää, etteivät kaikki muumit kuolleetkaan omassa Ragnarökissään. Mutta voitte uskoa, että siitä minulle jäi jonkinlainen ehkä vähän vinksahtanut draaman taju. Se toisaalta pohjasi mielestäni elämään: kun se lopullinen, äärimmäinen konflikti tulee, ei ole paratiisia tai uutta heräämistä. On vain mustaa vettä tai mutavelliä, ikuinen liikkumaton, kuollut tyhjyys. Tästä syystä onnelliset loput ovat minulle luotaantyöntäviä, elleivät ne ole hyvin perusteltuja. Tavallisimmin ne eivät ole.

Vaikka Byattkin puoltaa näkemystäni tästä asiasta, ei hän lopeta omaa kirjaansa mustaan tyhjyyteen. Kirjaa seuraavassa jälkikirjoituksessa hän tavallaan toteaa, ettei kantti riittänyt jättää sitä siihen. Hänen loppunsa on aivan tyydyttävä, tietynlainen paratiisin yhdentekevyys ja tylsyys, kun loppu ei tullutkaan siellä missä piti. Voin hyväksyä sen pitkin hampain. Mutta kiitän siitä, että tämä kirja ajoi minut takaisin lapsuuden rakkaiden myyttien ääreen ja toi ne eloonkin vielä melko hienolla tavalla!