keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Unkari jäi taa, pakkanen kutsuu.

Noniin. Tulin kotiin toteamaan, että vaikka hienosti muistin vedellä kaikki tietokonejohdot seinästä, vessan valo oli päällä koko viikon ja jääkaapissa ollut maidonliru oli juuri sen hajuinen, kuin voisi olettaa viikon jälkeen olevan. Sellaista se on. Tuskin tuosta yhdestä lampusta älytön lasku tulee, mutta vituttaa ihan turhaan raiskata luontoa, kun ei nauti siitä kauheasti muutenkaan. Lentäminen on kyllä huomattavasti isompi raiskaus, enkä kauhean mielelläni lentelekään. Reissuni alkoi melkein kaksi viikkoa sitten, kun lähdin ensin viikonlopuksi puolisoni luo Kankaanpäähän, lähinnä katsomaan dokumenttejä horisontaaliasennossa. Sunnuntaina lähdin siitä sitten Helsinkiin treeneihin ja jäin samalta reissulta kaverille pariksi yöksi. Sinä aikana tein tämän levyn, ihan lähinnä ihmetellessäni toisen soittoromuja ja niiden mahdollisuuksia. Se on välillä ihan virkistävää puuhaa. Niinkuin tästäkin varmasti kuulee.



Suunnilleen siinä kun sain tämän valmiiksi lähdettiinkin sitten Budapestiin. Ilmassa oli kaikenlaista jänskätystä sikäli, että avain piti saada joltain naapurilta, jota en ollut koskaan ennen tavannut ja lento oli myöhässä. Kaikki meni kuitenkin käsikirjoituksen mukaan ja päästiin viettämään melko rauhallinen viikko. Seikkailu oli lähinnä kävelyä, ympäriinsä haahuilua ja museoissa märehtemistä. Nykytaiteen museo olikin äärimmäisen hieno juttu, kuten aiemmin kirjoitin. Nykytaiteen museot ovat kyllä järjestään yksi isoimpia syitä miksi tahdon ylipäätään käydä isoissa kaupungeissa. Tästä lähtien pidän kyllä huolen, että jos rundeilla on yhtään välipäiviä, etsin taidemuseot saman tien. Minua ei kiinnosta enää oikeastaan mikään ennen 1900-luvun alkua. Miksi? Siksi, että olen nähnyt sen kaiken niin monta kertaa. Siitä isoin osa on kuvia pönöttävistä keski-ikäisistä ukoista, joskus akoista, toisinaan lapsista, mutta siinä kohtaa, kun taiteen käsitteellistyminen alkaa pakottaa maailmaa reagoimaan, myös maalaustaide muuttuu helvetin mielenkiintoiseksi. Se irtoaa kerta rysäyksellä lihan kahleista ja siirtyy käsittelemään niitä abstraktioita, joiden kanssa itsekin olen aina paininut. Nykytaide inspiroi, joskus hämmentää, joskus vaan vituttaa, mutta parasta siinä on se, ettei mikään tunnu olevan niinkuin aluksi näyttää. Yksinkertaiseen asetelmaan voi ladata järjettömän määrän painoa joka avautuu vasta satorinomaisena välähdyksenä, ja siitä minä pidän suuresti. Se on inspiroivaa ja synnyttää päässäni tapahtumaketjun, joka yleensä johtaa uuteen taideteokseen, muodossa tai toisessa.

Näihin liittyen Netflixissä on helvetin hyvä dokumentti Chris Burdenista, joka muutti veistoksen käsitteen ja määritelmän tila-ajalliseksi moodiksi, helvetin mielenkiintoisia juttuja, ja vaikka ukko loppua kohti seestyikin paljon eikä tunnistanut enää nuoruuden itseään, pysyivät teokset yhtä vaikuttavina, vaikka koko muotokieli muuttui totaalisesti. Siitä dokkarista jäi hyvä fiilis kaiken suhteen. Nyt tuli mieleen myös, että matkalla Helsinkiin katsoin dokumentin Dalísta, ja tavallaan ymmärsin, että vaikka minä olen kasvanut juuri hänen kuolemansa jälkeen, ajassa, jossa hänet tietysti julistetaan yhdeksi maailman suurimmista taiteilijoista, sai hän eläessään paljon kaikenlaisia syytöksiä ja kritiikkiä, eikä asema ollut aivan niin selkeä kuin millaisena minä olen sen aina nähnyt. On jotenkin mielenkiintoista myös, että vaikka Dalí ei ehkä ole lukion jälkeen kuulunut kovinkaan suorasti omiin vaikuttajiin, kuulen piirrustusten puolesta vertauksia häneen paljonkin. Toisaalta ymmärrän, että sieltä itseeni on imeytynyt vahvasti se, että psykedelia ja surrealismi eivät tarkoita mitään karkkivärihelvettejä, vaan toisella tavalla näkemistä, kaksoiskuvia, piilotettuja kuvia, tavallisen näkemistä eri tavalla.

Lomana tämä oli juuri sopivan pitkä. En ole oikein tottunut olemaan yhdessä paikassa, mistä syystä tässä kerkesi jo tulla vähän ikävä maalaus- ja soittoromujen pariin. Kun laskeuduimme ilta-auringon hiipuvassa loisteessa kylpevään Suomeen, mietin tämän olevan ehkä miellyttävin paluu koskaan. Edes kylmä ei haitannut, tuntui siltä, että tämä maa on juuri nyt kyllä ihan jees. Tunne varmaan kestää taas ensimmäiseen internet-tappeluun tai uutisten lukemiseen asti, mutta ehkä nyt vaan menen maalaamaan ennen kuin satun näkemään mitään. Mukava olla täällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti