tiistai 14. marraskuuta 2017

Marraskuu alkaa taas olla nimensä veroinen.

Joitain asioita vuodet eivät tee kauheasti helpommaksi. Yksi niistä on se,että me kaikki joudumme elämään maailmassa, jossa tätä ihmistä ei ole enää olemassa. Näen yhä unta melkein joka yö, elävän ja kurkkuaan karistelevan, viheltelevän ja naureskelevan miehen, jona kanssa keskustelemme ja teemme juttuja. Unissani mummo on ikuisen pysähtyneessä heikommassa kunnossa, kuin viime vuosinaan, mutta ennen lopullista romahdusta, istuu tuvan pöydän ääressä ja juttelee väsyneesti, mutta kuuntelee mielellään. Viimeisten vuosien sairauden jättämä, epäilemättä kivun ajama kiukku on poissa ja hän on vähän rauhallisempi kuin eläessään. Mummoni oli ihana. Atomipommi vihreiden silmien takana. Hän ei päästänyt ketään koskaan helpolla. Sieltä minä olen intensiteettini perinyt, aivan suoraan.

Kun olen tekemisissä näiden psykologisten heijastusten, varjojen kanssa, en voi olla miettimättä miten äärettömän todellisia ne ovat. Ja silti ne ovat olemassa vain minun mielessäni. Mutta olivatko he eläessäänkään minulle olemassa juuri muualla kuin mielessäni? Kaikki tapahtuu vain mieleni välityksellä, otan vastaan ihmisten minulle antamaa informaatiota ja rakennan sen osaksi tietoisuuttani. Siinä mielessä mummo ja pappa ovat minulle yhä aivan yhtä eläviä. Informaatiota tulee. Se ei ole muistoja menneestä, vaan reaktioita tähän hetkeen, elämän jatkumista yli fyysisen ruumiin, vaikka se ei heidän tietoisuudessaan jatkukaan, heidän tietoisuutensa pysyy elossa minun tietoisuudessani. Siitä Hofstadterkin kirjoitti ja nyt ymmärrän sen vähän paremmin.

Tytti ja Samuli olivat minun elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Äitini ja nyt viimein myös isäni ovat kasvaneet siihe rooliin nyt. Kun sain kuulla tänä iltana isäpuoleni lyyhistyneen naamalleen lattiaan, miten äiti oli saanut elvyttää häntä 20 minuuttia yksin, eikä selviytymisestä oikein vieläkään ole takeita, tuli minulle aika paha olla. Äitini vuoksi. Hän ei ansaitse mitään tällaista paskaa, oli lopputulos mikä tahansa. Silti osasin odottaa jotain tällaista. Viimeyönä en saanut nukuttua oikeastaan lainkaan. Isänpäivän jälkeisenä maanantaina pappakin lähti, ja olin varma että tänäänkin käy jotain. Miksi? En tiedä. Ei kai sen ole mitään väliäkään. Tällaisia nämä isänpäivän tienoot nyt vaan minun perheessäni ja elämässäni ovat. Ei kai sille mitään mahda. Tekisi mieli olla äidin luona nyt, mutten pääse sinne keskellä yötä mitenkään kuitenkaan. Ja minun pitäisi nukkua muutenkin. Pitäisi, taas...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti