sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Marras

Mitä sitten kun marraskuu on bookattu täyteen pelkkiä omaisten muistopäiviä? Mitä sitten kun marraskuuhun ei mahdu enää yhtään päivää, joka ei muistuttaisi jonkun läheisen ihmisen pois menosta? Mitä sitten kun sydän on pelkkää arpikudosta täynnä, vailla yhtään pehmeää kohtaa, jossa enää juuri mikään tuntuisi miltään? Sitäkö kasvaminen on? Elämä ylipäätään. Kalenterin täyttämistä, kärsimykseen turtumista, vähän kerrallaan kaikista läheisistä irti laskemista, kukkien laskemista, muistokirjoitusten kirjoittamista, menneitten muistelua ja läheisten surun musertavuuden edessä hiljentymistä.

Kirjoitin joskus, jonain menneenä vuonna runon Marraskuut, joka päättyi näin:

"...Kaikki muuttuu vain surullisemmaksi
marraskuiden vyöryessä ohi
hitaina ja raskaina
kuin hautajaissaattueet
hitaina
kuin elohopeiset meret."

Tuossa lopussa on kaikki oleellinen. Jokaikiset hautajaiset tekevät marraskuusta vaikeamman ja ahdistavamman jäljen, ja jokaikinen vuosi marraskuu tuntuu olevan kohdalla taas nopeammin kuin ennen. Tuntuu siltä, että aina kun uskallan asettua ja olla vähänkin levollisin mielin sen suhteen, että tämä vuosi ei ole kuten edelliset, tapahtuu jotain äkillistä, joka vetää maton jalkojen alta. Ihmiset tuppaavat ajattelemaan, että me elelemme vanhuutemme auvoisiin päiviin ja nätisti hiivumme sitten pois. Ei siitä ole mitään takeita. Ihmisiä kuolee koko ajan, sattumalta, kaiken ikäisinä, ilman mitään lupausta siitä, että saa elää vanhuutensa päiviin. Siitä huolimatta meitä eläviä jää tänne aina. Suru on valtava asia kannettavaksi yksin. Ja kaikkein turhauttavinta on se, että koska ihmiset eivät osaa kohdata kuolemaa, omaiset jäävät monesti helvetin yksin. Yksin niihin tiloihin, joissa aiemmin oli kaksi ihmistä, yksin niihin ajatuksiin jotka kevenisivät huomattavasti, jos joku kuuntelisi, aidosti helpottaakseen toisen oloa, eikä kerätäkseen itselleen isompaa juoruarsenaalia. Osanotot ovat olleet mielestäni aina karsea klisee. En ymmärrä mitä niillä tekee, muuta kuin aiheuttaa muutaman sekunnin vaivaannuttavan hiljaisuuden, jonka jälkeen tokaisee kiitos, kun ei osaa sanoa muutakaan. Osanotot kertyvät käyttämättöminä kaapin pohjille ja nurkkiin, kunnes tulee joku syy lahjoittaa ne eteenpäin seuraavalle surijalle.

Mitä sitten, kun olen kirjoittanut niin monta muistokirjoitusta, etten voi enää mitenkään olla toistamatta itseäni? Mitä sitten, kun en enää osaa sanoa mitään, kenellekään, en tehdä kenenkään oloa helpommaksi tai paremmaksi? Silloin minun on parempi olla se, josta kirjoitetaan. Kuolema on varjo joka on seurannut askeleissani ensimmäisistä tietoisista ajatuksistani lähtien, eikä se ole koskaan päästänyt irti. Eikä se tule päästämäänkään. On vaikea ajatella, että ihminen vain hävitetään, eikä häntä enää koskaan tule olemaan olemassa, vaikka meillä on yhä niin todellinen kuva kaikesta siitä mitä hän on ja oli. Se kaikki on osa meitä. Me luomme tuon ihmisen uudestaan mieleemme, rakennamme heille pienen kodin sinne sydämen pehmeään nurkkaan ja pelastamme heidät siltä tyhjältä kylmältä ikuisuudelta ainakin hetkeksi, siksi aikaa kun itse elämme ja muistamme. Ja niin, vähän kerrallaan me kannamme mukanamme äärettömiä määriä rakkaitamme, ja niitä joita he ovat rakastaneet, vaikka emme sitä tietäisikään. Me kannamme mukanamme äärettömiä määriä muita, äärettömiä määriä rakkautta ja välittämistä, muistoja jotka valuvat hiljaa tekoihimme ja vaikuttavat sitä kautta kaikkiin ihmisiin ympärillämme. Me olemme sade, joka synnyttää renkaita lampeen, jokainen pisara tulee osaksi lampea ja vähän kerrallaan vesi lammessa vaihtuu kokonaan toiseksi, vaikka se näyttää pysyvän koko ajan paikallaan. Sellainen tämä meidänkin olemassaolomme on, ihmisyyden kuva, hiljakseen vaihtuva, päällisin puolin täysin samana pysyvä, vaikka kaikki onkin ikuisesti äänettömässä, muuttuvassa kaaoksessa. Siinä on oma kauneutensa. Ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa eteenpäin, koska sinne aika on menossa joka tapauksessa, tahdoimme tai emme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti